Leffafriikin päiväkirja ja tunnustukset

AIKA AIKANSA KUTAKIN...

2010-07-09T04:56:00.001-07:00

... sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Kuten edellisessä kirjoituksessa jo totesin, muutoksen tuulet ovat tosiasia. Blogini tulee muuttumaan ja keskittymään tulevaisuudessa pääasiassa Future Film Distribution:n elokuviin. Firmasta saa lisätietoa mm. täältä. Itse olen muutoksesta enemmän kuin innoissani. Aijon pysyä kuitenkin rehellisenä kirjoittaessani mielipiteitä elokuvista, joita ehdin katsoa. Lisäksi tulen kertomaan enenevissä määrin uutisia tulevista elokuva- ja DVD ensi-illoista sekä vihjaamaan mehevistä huhuista elokuvan maailmassa.
Esimakua tulevasta voin heittää jo aikaisemminkin trailerin muodossa esittelemäni Expendables leffan sneak preview:llä ja kommentoimalla näkemääni. Ensi-iltaan elokuva tulee 13.8 kautta maan.
Vaikka pelkäsin, että elokuva sortuu liikaan vakavuuteen ja sitä myöden campiin, sitä se ei luojan kiitos tee. Tämä pätkä vie testosteronin aivan uusiin sfääreihin, vyöryttää kankaalle kunnon turpakäräjät ja dialogi koostuu toinen toistaan nasevammista one linereista.
Voin kuvitella, että naisia tämä elokuva ei houkuta, paitsi meitä, jotka nauttivat kunnon mäiskeestä ja ärhäkkäästä otteesta.
Tältä on turha suurta draamaa tai sisältöä odottaa, vaikka keskeltä löytyykin kohtaus tunteikkaasta Mickey Rourkesta. The Wrestler -elokuvan tähti, jos kuka voi tästä kaartista uskottavasti moisen tehdä.
Parasta elokuvassa on sen kokeneiden tähtien huumori, kyky nauraa ja heittää herjaa, eikä ottaa itseään ja projektiaan liian vakavasti. Tämä takaa, että kokonaisuus toimii, viihdekerroin on korkealla ja tarina rullaa.
Kyllähän se Syltty on todistanut jo useaan otteeseen, että herra haltsaa tämän tyylin elokuvat. Kaikki siis tarkastamaan kuinka otetaan miehestä mittaa!

TAAS PUHALTAVAT MUUTOKSEN TUULET

2010-07-05T12:36:00.000-07:00

Helteet ovat pitäneet huolen, että elokuvien katselu on jäänyt poikkeuksellisesti ulkoilman jalkoihin. Täytynee samaan syssyyn todeta, että meikäläiselle riittäisi vähempikin lämpö...
Mitä tarkoitan muutoksen tuulilla on, että siirryn ensi maanantaista lähtien uusin työkuvioihin. Nähtäväksi jää mitä se tarkoittaa blogin pitämisen suhteen. Oleellisena osana toimenkuvaani tulee myös olemaan yhteistyö lehdistön edustajien kanssa ja tällöin saattaa omakohtaiset mielipiteet mennä ristiin heidän kanssaan ja aiheuttaa "ei toivottua" huomiota. En myöskään ole varma sen seikan eettisyydestä, että alkaisin yksinomaan promoamaan tulevan työnantajani elokuvia henkilökohtaisella kanavallani. Näin ollen jää nähtäväksi miten blogin käy.
Kovasti olen ajastani sen parissa nauttinut ja toivottavasti olen saanut jokusen muunkin elokuvahullun mukaan matkaan.
Keskiviikkoiselle työmatkalle on varattu mukaan elokuvat The Brothers ja Nine. Vaikka niihin liittyykin nyt myös henkilökohtainen yhteys, aijon kirjoittaa niistä vielä rehellisen mielipiteeni. Jatko ratkeaa sitten myöhemmin...

HÖMPÄSTÄ TOISEEN

2010-07-01T01:14:00.000-07:00

Killers leffan pressi vaihtui Twilight saagan kolmanteen osaan Epäillys. Siellähän meikäläinen meni, muiden teinien joukossa.
Omalla kohdalla näiden kirjojen luku-into lopahti toisen osan jälkeen lähinnä hahmojen aiheuttaman pohjattoman ärsyyntymisen vuoksi. Jatkuvaa marisemista ja määkimistä. Ei vain jaksa. Liputan tästä huolimatta kökkökirjallisuudellekin, jos se vaan saa tietokoneaikakauden nuoret lukemisen ääreen. Elokuvina ne nyt mukaelevat jotenkin kutenkin kirjoja, lisäämällä niihin reilulla kädellä draamaa, joka kyllä kakkososassa lipsahti auttamattomasti pateettisuuden puolelle.
Epäilys eli Eclipse on hallitumpi kokonaisuus ja siitä on karissut tahaton komiikka. Tilalle on tuotu enemmän tarkoituksen mukaisempaa sanailua, mikä onnistuu lähinnä kilpailevien nuorukaisten ansiosta.
Bella ja Edward ovat edelleen lupautuneet toisilleen ja Bella odottaa muutuvansa vampyyriksi Edwardin vastusteluista huolimatta. Koko elokuvan ajan Bellan tielle tulee erinäisiä tilanteita, joiden kautta hän joutuu pohtimaan valitsemansa tiensä vaikutuksia itseensä ja läheisiinsä. Asiaa ei helpota rakkautensa tunnustanut Jacob, jota kohtaan Bella ei voi myöskään enää kieltää tunteitaan. Kaiken kukkuraksi edellisissä osissa esitelty Victoria on kehittänyt tappavan juonen, jolla saisi Bellan vihdoin hengiltä. Vielä tämän päälle Cullenien klaani joutuu miettimään tekojansa seurauksia Volturien kannalta ja mahdollisuuksiaan solmia liitto ihmisusien kanssa, niin että tieto siitä ei pääse leviämään.
Kyllähän tämän siis taas ihan katsoi, mutta eihän se nyt mitään sisällä liikkumaan saa. Koko saagan ongelma tuntuu olevan sen toivottoman ohuet hahmot ja yltiöromantiikka kuorutettuna uskonnollisilla viittauksilla, jotka vievät sen aina vain kauemmaksi samaistumismahdollisuuksista. Teineillehän tämä on suunnattu ja hyvä niin. Toki tätä Puumaa ihan visuaalisessa mielessä hivelee upeat nuoret miehet, mutta ei sillä jaksa koko elokuvaa purematta niellä.

AUTEUR

2010-06-29T08:00:00.000-07:00

Kesähetket eli L'heure d'été on ohjaaja Olivier Assayasin kirjoittama ja ohjaama elokuva ja edustaa mielestäni klassisesti tämän päivän ranskan uutta aaltoa. Se on kaunis, siitä puuttuu tiivis draaman kaari ja se kumartaa hartaasti realismille.
Kolme sisarusta tulee viettämään perheineen äitinsä 75-vuotisjuhlia tämän vanhalle talolle, jonka äiti on perinyt iso sedältään, kuuluisalta taidemaalarilta. Talo on täynnä taideaarteita ja antiikkia. Vanhin poika on talon ja sen irtaimiston säilyttämisen kannalla, mutta äiti tuntee lapsensa eikä halua talosta ja tavaroista kenellekkään taakkaa. Perinnöstä puhuminen sivuutetaan kuitenkin itse juhlissa ja asia jää käsittelemättä. Asia tulee kuitenkin ajankohtaiseksi, kun äiti kuolee yllättäen. Perinnän jaossa vanhin veli alistuu nuorempien tahtoon ja talo irtaimistoneen lahjoitetaan museolle, myydään ja jaetaan perillisten kesken. Materia on katoavaista ja tunnearvot muuttuvat sukupolvien saatossa ja pian historia on enää vain muisto menneestä ajasta.
Aiheelta elokuva on mielenkiintoinen ja se on kerännyt kriitikoiden ylistystä ympäri maailman. Omalla kohdalla nautin dramaturgisemmista kokonaisuuksista ja tarinoista, joissa on selkeä kaari; alku, keskikohta ja loppu, sekä kohtauksia, jotka pysäyttävät.
Kesähetkien ydin eli sukupolvien erot, tarpeiden muuttuminen, mikä on loppujen lopuksi kannattavaa säilyttää ja milloin menneisyydestä tulee taakka, joka vaikeuttaa kasvua ja kehitystä, ovat kaikki oman elokuvansa arvoisia aiheita. Ymmärrän toki mistä kohkaaminen tämän elokuvan ympärillä johtuu, mutta meikäläisen se jätti harmillisen kylmäksi. Välillä mieleeni tuli myös se etten täysin ymmärrtänyt ohjaajan ajatuksenjuoksua ja joidenkin kohtausten funktioita. Koin, että en saanut kunnon tunneyhteyttä hahmoihin ja tapahtumia päätyi vain seuraamaan sivusta ilman että ne olisivat koskettaneet sen enempää. Kameran liikkeet tehostivat mielestäni tätä efektiä.
Ehkä Assayas on halunnut tehdä elokuvansa ennemminkin pohdinnalliseksi kuin liikuttavaksi teokseksi. Itseäni vain aiheet sinänsä olisivat houkuttaneet sukeltamaan syvemmälle sisarusten välisiin suhteisiin ja isosedän perinnön vaalimiseen liittyviin seikkoihin. Nyt jäljelle jäi vain kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan jääneet edes vaivaamaan vain aiheuttivat vain pienen olan kohautuksen. Tällöin elokuva mielestäni menee hiukan hukkaan.
Kauniita kuvia se on pullollaan ja saa haikailemaan ranskan maaseudulle siemailemaan punaviiniä ja mutustelemaan patonkia.

JUHANNUKSEN VIETTOON

2010-06-24T05:54:00.000-07:00

Meikäläinen suuntaa maalle, missä ei televisiota saatika elokuvia tule katsoneeksi muutamaan päivään. Sen sijaan juhannuksen jälkeen on tiedossa muutamakin kiinnostava pressinäytös, jotka aijon tarkastaa.
Mielenkiintoisimpana Ranskan terävimpään ohjaajakärkeen sijoittuva Olivier Assayasin Kesähetket. Kriitikoiden ylistystä ympäri maailman kerännyt elokuva vaikuttaa vähintäänkin kutkuttavalta perhedraamalta.
Vähemmän terävämpään kastiin taitaa livahtaa Kathrine Heigl:n tähdittämät Killers. Vastaparina Ashton Kutcher. Jos ei muuta niin aivojen lepuuttelua ohuen juonen ja mitäänsanomattoman käsiksen parissa.
Ei siis muuta kuin mahtavaa Juhannusta kaikille. Ollaan varovaisia tekemisissämme ja palataan elokuvien maailmaan kaupunkiin takaisin asettumisen jälkeen. Jos vietät keskikesän juhlan television lähettyvillä, katso ainakin Karhu lauantaina aamupäivällä. Tokihan tuutista tulee lauantaina myös mm. Blues Brothers ja sunnuntaina Kuolema pukee häntä, mutta jos tarvitsee valita, suosittelen tätä.

TIETOJA RAPAKON TAKAA

2010-06-22T09:53:00.000-07:00

Ajattelin jatkossakin kirjoitella tänne aina, kun kuulen erinäisiä mielestäni mielenkiintoisia uutisia niin television kuin elokuvankin maailmasta.
Päällimmäisenä täytyy hihitellä, koska huhun mukaan Neill Blomkamp on vahvimpana ehdokkaana Hobitin ohjaajaksi. Elokuvavainuni osui siis oikeaan :)
Men in Black 3 kuvaukset alkavat syksyllä. Elokuvan ensi-ilta on kaavailtu elokuuhun 2012. Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin mukana leffassa tullaan näkemään ainakin Michelle Rodriguez ja Josh Brolin. Saa nähdä mitä tästä tulee. Ohjaajana edelleen Barry Sonnenfeld.
Myös Pirates of The Caribbean 4 kuvaukset ovat käynnistyneet Hawajilla. Brucheimerin taikasormet ovat taas taikinassa, kun vaivataan kasaa jotain jättimäistä. Tällä kertaa pääpaino on Jack Sparrowssa kuten pitääkin ja Keira Knightyn ja Orlando Bloomin hahmot ovat saaneet antaa tilaa mm. Penelope Cruzille. Julkaisu joskus kesällä 2011.
Muita suurenluokan elokuvasuunnitelmia sarjakuvahamoihin perustuen ovat Marvelin Ironman 3, Thor, The First Avenger: Captain America ja The Avengers. Marvelin ja Disneyn ensimmäinen yhteistyö taas näyttäisi olevan Dr. Stangen hahmo.
Hutusta vakavampaan draamaan todennäköisesti päästään, kun veteraani Eastwood tekee elokuvan J. Edgar Hooverista, joka tunnetaan myös FBI:n isänä. Pääosaan on kiinnitetty Leonardo DiCaprio, joka tekee debyyttinsä unelmatehtaan konkarin kanssa.
Television puolella omalla kohdallani riemun kiljahduksia sai aikaan tieto True Blood:n neljännestä tuotantokaudesta. Suomessa on päästy vasta kakkoskauden alkuun ja sekin on jäähyllä mustavalkoisen nahkakuulan takia. Jenkeissä mennään jo kolmoskaudella, joten perässä tullaan kuten tavallista.

JUHANNUSVIIKON POIMINTA

2010-06-20T12:23:00.000-07:00

Television elokuvatarjonta on tulevalla viikolla vähintäänkin mitäänsanomaton. Yksi pomppaa kuitenkin omalla kohdalla muiden turhakkeiden joukosta, nimittäin vuodelta 1988 oleva ranskalainen L'ours eli Karhu.
Muistan kuin eilisen päivän, kun menimme koko perheen voimin elokuvateatteriin katsomaan tätä silloin kohuttua ja puhuttua eläin-elokuvaa. Eläinsuojelijat olivat ristiriitaisia mielipiteissään elokuvasta ja kansa kohisi tyystin erilaisesta ja raadollisesta teoksesta, jossa pääosassa on iso uroskarhu ja karhunpentu, joka jää orvoksi metsästäjien ammuttua tämän emon. Ihmisiä ei elokuvassa juuri näy metsästäjiä lukuunottamatta.
Elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen kymmenvuotiaaseen ja muistan kuinka vanhempani joutuivat hyssyttelemään minua, kun tunteet ottivat vallan seuratessani luonnon ja ihmisen raakuutta. Itkin vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin. En koe traumatisoituneeni vaan päinvastoin. Jo silloin minussa vahvistui empaita luonto ja sen moninaisuutta kohtaan ja varmuus siitä että ihminen on useimmiten väärässä.
Jos siis et juhannusviikolla muuta telkkarista katso, katso tämä. Ja jos et katso, tallenna se digiboxille, jos vain mahdollista. Karhu on hieno elokuva luonnosta ja ihmisyydestä. Se puhuttelee varmasti vielä tänäkin päivänä.

CRUISE & DIAZ

2010-06-18T01:17:00.000-07:00

Olen tässä jo muutaman päivän yrittänyt miettiä ja jäsennellä mielipidettäni unelmatehtaan uusimmasta actionpläjäyksestä.
Knight & Day on muka nokkela tarina agentista, joka on lavastettu pahikseksi ja sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan olevasta naisesta, joka joutuu sotkun keskelle.
Diaz on poikamainen June, joka on matkalla siskonsa häihin, kun hän törmää kentällä komeaan Milleriin, jota esittää siis Cruise. Suita sait ja valtion toimesta kone onkin tyhjä lukuunottamatta muutamia agentteja, joiden on määrä ottaa Miller kiinni ja tietenkin Junea, joka "laitetaan" koneeseen, jotta Millerin suunnitelmat menisivät mönkään. Tästä alkaa seikkailu, jossa Miller yrittää pitää hengissä nuoren Simonin, joka on sattumalta keksinyt aivan uuden ja vaihtoehtoisen energiamuodon, Junen, joka vain sattuu päätymään mukaan ja tietenkin paljastamaan vielä salajuonen lonkerot ja puhdistamaan oman nimensä. Sitten viuhdotaan menemään ympäri maailmaa välillä huumattuna ja välillä aseiden ja pommien räiskyessä ja lauotaan laineja.
Isoin ongelma elokuvassa on sen teflon pinta. Se on liian tuotettu ja siloiteltu. Siitä puuttuu kaikki rosoisuus ja sitä myöden myös tartunta pinta. Valkokangas vyöryttää eteen poukkoilevan tarinan ja pääparin, jonka kemiat eivät oikein tunnu kohtaavan. Lisäksi tuntui, että suurin osa käsikirjoituksen nokkeluuksista valuu hukkaan tai häviää kaiken muun huuhaan alle. Vitsit aukeavat liian myöhään tai eivät ollenkaan.
Kyllähän elokuvalla hetkensä on ja välillä meno yltyy hyvinkin hauskaksi. Kokonaisuus kuitenkin ontuu pahasti. Knight and Day on viihde-elokuva, mutta jonka viihde ei valitettavasti oikein kanna. Se ei onnistu täysin olemaan uskottava agenttielokuva, eikä oikein toimintaelokuvakaan. Se jää lillumaan jonnekin välimaastoon ja veikkaampa, että sen jäljet eivät tule kantamaan kovinkaan kauas.

KAUNISTA JA HAIKEAA

2010-06-15T04:39:00.001-07:00

Juhlien jälkeisenä päivänä ovat tunteet usein pinnassa ja mieli herkkänä. Tällaisina päivinä Nick Cassaveteksen ohjaama elokuva The Notebook joko toimii tai sitten ei. Omalla kohdalla toimi.
Vanha mies alkaa lukea vanhalle naiselle kirjaa. Olemme vanhainkodissa ja käy haikean selväksi, että nainen kärsii pitkälle edenneestä dementiasta. Mies haluaa kuitenkin auttaa naista muistamaan ja lukee tälle ääneen rakkaustarinaa, joka herättää muistoja ja tunteita kummassakin.
Eletään 30-lukua ja Noah on sahalla työskentelevä nuori mies, jolla ei ole tiedossa kummoistakaan tulevaisuutta saatikka rahaa sillä hetkellä. Allie on etuoikeutetusta perheestä, jolla on suunnitelmat koko tulevaisuuden varalle ja rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Sattumalta nuoret tapaavat ja Noah tietää löytäneensä suuren rakkauden. Pian myös Allie on vakuuttunut, että heidät on tarkoitettu yhteen ja pari viettää jokaisen valveillaolohetken toistensa seurassa. Noah antaa Allielle vapauden tunteen ja Allie avaa sielunsa ja sydämensä Noahille. Luokkaerot ja Allien vanhemmat kuitenkin erottavat nuoret rakastavaiset, mutta kumpikaan ei ole valmis luovuttamaan ennen kuin yksinkertaisesti aika tuntuu asettuvan heitä vastaan.
Vuosia myöhemmin Noah näkee Allien sattumalta, mutta murtaa sydämensä näkemästään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja tuo Noahin ja Allien jälleen yhteen ja vanhat tunteet tulevat esiin vuosien tukahduttamisen jälkeen.
The Notebook on lämmin ja haikea tarina rakkaudesta, joka kestää loppuun saakka. Se on antautumista ja uskoa. Se on varmuutta siitä, että toinen ihminen voi olla toiselle koti.
Muutamaa ylilyöntiä lukuunottamatta se onnistuu välttämään ne pahimmat siirapit. Kaksi aikaa ja paikkaa kulkee simultaanisesti ilman ongelmia ja seurantavaikeuksia. Vaikka tiesin ensimmäisestä kohtauksesta, mihin kaikki johtaa, ei se kuitenkaan haitannut kauniin ja melankolisen tarinan seuraamista.
Suosittelen The Notebook elokuvaa herkkiin hetkiin ja romantiikan kaipuuseen. Sen loppu on sopivan raadollinen mutta silti kaunis, eikä sodi viipyilevää ja hiukan kaunisteltua tarinaa vastaan.

MIELENKIINNON KOHDE

2010-06-15T04:15:00.000-07:00

Tämä tuskin tulee edes levitykseen Suomeen, mutta lähtökohtaisesti elokuva kiinnostaa minua suuresti.
Acts of Violence on ensikertalaiselokuvantekijän Il Lim:n kirjoittama, ohjaama ja tuottama. Lisäksi hän näyttelee myös pääosaa. Vielä kaiken tämän päälle, mies jakelee leffaa ilman suuren studion tukea.
Useimmiten, ainakin lähtökohtaisesti, tämä kuulostaa tuhoon tuomitulta, kun yksi mies vastaa kaikesta. Silti hän on onnistunut saamaan mukaan kulttimainettaa nauttivan Hellboy Ron Perlmanin, joka totesi Il Lim:lle, että ensikertalainen muutti hänen elämänsä jo kerran (viitaten Guillermo del Toroon). Perlmanin lisäksi elokuvassa näyttelee Il Lim:n vaimoa Stanley Kubrickin löytämä Leelee Sobieski eli kovilla ammutaan, jos minulta kysytään.
Elokuvan iskulauseena toimii sanonta: What makes a man kill? Tässä tapauksessa se on vaimon raiskaus. Kuulostaa jossain määrin ehkä kuluneelta, mutta toivon, että komeat martal arts kohtaukset eivät syö elokuvan juonta, ja että vaimon kokemat traumat saadaan sisällön kannalta oikeasti toimimaan. Julisteen perusteelle se on jo joitakin palkintoja pokannut. Nähtäväksi jää miten elokuvan ja sen takana olevan miehen käy.

MUUTOS

2010-06-13T05:28:00.000-07:00

Sisareni ilmoitti, että tekstejä ei ole voinut kommentoida, ellei ole ollut kirjautuneena lukijana. Nyt tämä suuri vääryys on korjattu. Jos siis olet anonyymi lukija tai kerran eksynyt meikäläisen pohdintoja tarkastamaan, tervetuloa kommentoimaan, vaikka kerta jäisi ainoaksi. Nyt se on mahdollista.

OPUKSIA YKSILLE, HEPREAA TOISILLE

2010-06-13T05:05:00.000-07:00

Leffakirjat, ne on jännittäviä asioita.
Miksi asia tuli nyt mieleen, on että siskon mies sai kerrassaan hienon kirjan valmistujaislahjaksi: 500 essential cult movies by Jennifer Eiss.
Selasin opuksen läpi ja mukaan mahtuu leffaklassikoita kuin myös viimeiseltä vuosituhanneltakin olevia tekeleitä. Alussa on aina genrettäin Top 10, joita seuraa best of the rest leffat. Jokunen listan elokuvista kummastutti ja jokunen mielestäni puuttui. Tämän kaltaiset kirjathan ovat kuitenkin aina subjektiivinen kokonaisuus. Se mikä kirjasta tekee ennen kaikkea mielenkiintoisen on että siitä on turha etsiä useimpia block buster leffoja. Sen sijaan joukkoon mahtuu The Blob kaltaisia pulp kokonaisuuksia hence the name Cult :) Mahtava kirja, jonka haluan myös omaan hyllyyni.
Omaa hyllyä koristaa jo jokunen elokuva-aiheinen kokoelmateos, jotka olen saanut niin ikään valmistujaislahjaksi kuin myös joulunakin omakseni. Mukana mm. Peter Von Bachin kotimaisen elokuvan historia sekä maailman elokuvahistorian opus.
Suosittelen selailemaan tai hankkimaan omaksi edes jonkun elokuvakirjan. Niistä saa mukavaa inspiraatiota ja kiinnostusta laajentaa omaa mukavuusaluettaan ja innostusta katsoa elokuvia, joista ei ehkä muuten olisi edes kuullut.

ÄÄRIPÄÄT KUNNIAAN

2010-06-11T04:58:00.000-07:00

Siinä missä rakastan Järki ja Tunteet kaltaisia upeasti ohjattuja klassikoita, olen myyty Million Dollar Baby kaltaisten huikeiden kerronta-elokuvien edessä, en voi muuta, kun hihkua kuin lapsi lelukaupassa kunnon actionpläjäysten parissa. Varsinkin, jos ne on toteutettu kunnialla, ilman ylimääräistä diipadaapaa. Siispä en häpeä myöntää, että tykkäsin A-team pätkästä todella paljon.
A-team perustuu 80-luvulla menestyneeseen toimintasarjaan, joka on adaptoitu parituntiseksi poikien (ja minun) elokuvaksi. A-team on neljän ranger -koulutetun sotilaan yksikkö, joka hoitaa ne vaikeimmat ja likaisimmat tehtävät keskittymällä tarkkaan suunnitteluun ennemmin kuin sokeaan väkivaltaan. Joukkoa johtaa eversti Hannibal Smith ja vanavedessä tulevat The Face, Baracus ja Murdoch.
Amerikkalaiset ovat vetäytymässä Irakista, kun tiimi ottaa hoitaakseen viimeisen tehtävän hankkia valtiolle takaisin 100$ seteleiden painolaatat, jotka Saddamin kätyrit olivat vieneet operaatio Aavikkomyrskyn aikana. Tehtävän päättyessä huomaa joukko tulleensa petetyksi, heidät vangitaan ja kaikki passitetaan sotaoikeuden kautta eri vankiloihin eripuolille maata. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo selvää, että kalterit eivät näitä kavereita pidättele ja pian onkin pay back time!
Se mikä omalla kohdalla tässä nimenomaisessa toimintaelokuvassa toimi, on se tosiasia, että se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Se ei kikkaile liikaa animaatioräjähdyksillä, se ei sorru ylikorostettuun juonikuvioon, sen hahmot ovat yksinkertaisia ja homma etenee kuin armeijan maasturi.
Casting on aivan mahtava. Rakastan Liam Neesonia ja enemmän kuin kerran District 9:sta tuttu Sharlton Coplay varastaa shown mainiona ja eksentrisenä Murdochina. Siinä vaiheessa, kun mies tekee Braveheart imitaationsa, olin pudota nauraen penkiltä. Bravo!
A-team on hauska toimintakokonaisuus, rehellisesti viihdettä ja kunnon veijaripätkä. Kun pääosanesittäjät ovat sotilaita, ei elokuvaa kannatakkaan lähteä viemään syvempiin vesiin saatika kuormittaa sitä liialla dramaturgialla. Se on uskollinen alkuperäisidealle ja poikinee jatko-osan. Toivoa sopii, että silloinkaan ei lähdetä turhan tahmeisiin ja suurisuuntaisiin kuvioihin vaan pysytään hiekkalaatikko hommissa. Kelpo toimintaa, kelpo menoa.

JULIAN SIHTEERIT

2010-06-09T10:03:00.000-07:00

Kuten täälläkin on tullut moneen kertaan todettua, romanttiset elokuvat, komedialla tai ilman, ovat vaikea laji toteuttaa ilman niitä ilmiselviä suden kuoppia.
Letters to Juliet ei aivan solahdaa niihin kauheimpiin tekeleisiin, mutta sortuu kyllä harmittavaan teennäisyyteen ja amerikkalaiseen sokerikuorutteeseen.
Mamma Mian Amanda Seyfried esittää New Yorkerille työskentelevää faktojen tarkastajaa Sophieta. Hänellä on komea kihlattu (jota esittää ilmeisesti uraansa Hollywood buustia hakeva superherkku Gael Garcia Bernal), joka suhtautuu jopa turhan intohimoisesti oman ravintolansa avaamiseen. Yhdessä pari lähtee ennakoivalle kuherruskuukaudelle Italiaan romanttiseen Veronan kaupunkiin, josta Romeo ja Juliakin ovat lähtöisin.
Pian käy ilmi, että sulheselle on tärkeämpää kiertää sopivia viinitarhoja ja tavata tavarantoimittajia kuin viettää aikaa morsiammensa kanssa. Tylsistyneenä kirjoittamisesta haaveileva Sophie päätyy avustamaan Julian sihteerejä eli joukkoa naisia, jotka vastailevat Julialle jätettyihin kirjeisiin. Sattumalta Sophie löytää 50 vuotta vanhan kirjeen, johon hän päättää vastata. Pian kaupunkiin ilmestyy kirjeen kirjoittanut Claire pojan poikansa Charlien kanssa vastauksesta intoutuneena. Yhdessä kolmikko alkaa etsiä Clairen nuoruuden rakastettua Charlien äänekkäistä vastusteluista huolimatta, jonka tämä oli vanhempiensa vastustelujen takia hylännyt 50 vuotta sitten.
Elokuvan alku on oikein jouhevaa kerrontaa ja tarina etenee kauniissa maisemissa kutkuttavaa tahtia. Siinä vaiheessa, kun päästään nuorten orastaviin tunteisiin, alkaa tarina nytkähdellä ja yskiä. Jotenkin homma menettää otettaan ja haikea romantiikkaa alkaa muuttua tahmeaksi.
Vanessa Redgraven esittämä Claire ja tämän kadonnut Lorenzo ovat se elokuvan kantava voima. Jännite Sophien ja pojan poika Charlien välillä ei tavoita samaa tehoa vaan tuntuu pökkelöiselle ja tylsälle. Harmi. Ikäihmisten elämän nälkää ja Italian kauniita maisemia jaksaa kyllä katsoa, mutta loppuosan aiheuttama mahalasku jää valitettavasti kummittelemaan mieleen. Alun meno ei pelasta lopun tyssäystä.
Kuten alussa totesin, ei tämä missään nimessä huonoimmasta päästä ole. Silti elokuva jää kauaksi esimerkiksi samoilla ihanilla maisemilla ryyditetyn A Good Year:in taakse, jossa on myös syvällisempi sanoma, joka tässä taas hukataan turhaan nuorison kosiskeluun.

SYITÄ JA SEURAUKSIA

2010-06-08T09:54:00.001-07:00

Miksi en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa, on ollut pääsykoe rumba.
Tavoitteeni oli päästä osalliseksi suomalaista elokuvateollisuutta oppimalla enemmän ja kehittämällä itseäni uskottavana elokuvantekijänä. Subjektiivinen kaarti päätti kuitenkin toisin ja tässä taas ollaan.
Onnen potkut ja onnistumiset. Ne eivät oikein kuulu meikäläisen elämään. Taistelu, itku ja hammasten kiristys, ne tuntuvat olevan lähempänä totuutta...
Oli miten oli, elokuvat eivät katoa mihinkään, vaikka usko omaan tulevaisuuteen kokisikin ison kolauksen. Löytyisiköhän tästä tekeleestä jotakin, mikä auttaisi?

VÄÄRÄSSÄ LIIGASSA

2010-06-03T11:06:00.000-07:00

Mistä näitä suomennoksia tulee? She's out of my league = Aivan liian hottia? Que?
Joka tapauksessa tulipa tämäkin pätkä tarkastettua, eikä päällimmäiseksi jäänyt edes vanhentunut maku. Nauroin muutamaankin otteeseen ääneen ja sain syöksyä kirjaimellisesti penkkirivien väliin myötähäpeästä, mikä lienee tämän genren elokuvien tarkoituskin.
Kirk on vähän vässykkä eli Muudeli eli man puddle. Se nuori mies, jolla ei ole treenattua vartaloa, ei trendikästä duunia ja jonka kaverit ovat vähintäänkin omien elämiensä sankareita ja jonka perhe on täynnä urpoja. Koska miehellä ei liikaa vientiä ole, on hän vakuuttunut, että hapan ja pinnallinen ex on se elämän nainen. Kunnes kuvaan astuu Molly. Täydelliset hiukset, häikäisevä hymy ja tämä kaunotar tykkää vielä jääkiekosta. Kaiken kukkuraksi, Molly haluaa ulos Kirk:n kanssa. "There is something wrong with the Universe" toteaa Kirkin kaverit, mutta joka tapauksessa suhde etenee erinäisten kommellusten kautta. Suhde selviää jopa Kirkin perheenkin tapaamisesta, kunnes tulee aika tositoimien, jolloin Kirkin olematon itsetunto ottaa ylivallan.
Jay Baruchel on tämän hetken geeg:en esikuva. Hontelolla ja erikoisen näköisellä näyttelijällä on vientiä unelmatehtaalla, kun halutaan elokuvaan se fiksun ja sympaattisen oloinen kaveri, joka ei täytä toivekundin mittoja. Tämänkin roolin herra handlaa juurikin oikealla otteella. Mollya näyttelevä Alice Eve nähdään myös SATC 2:ssa, joten nousevaa tähteä taidetaan tuijotella. Hänenkin kohdallaa palikat ovat kasassa.
She's out of my league on kevyt komedia, jossa piilee ripaus totuutta. Itsetunto on pidemmän päälle seksikkäämpää kuin pelkkä komeus ja sitä täydellistä hymyäkin voi haavoittaa. Ei tässä nyt mitään draaman syvintä olemusta olla tuottamassa tai herättämässä katsojien syvimpiä tunteita. Leffan on kuitenkin mukavan "tavallinen". Se ei pursua A-luokan starpoja, pieni budjetti pitää huolen, että ylilyönneiltä vältytään ja muutenkin homma toimii perusturvallisella otteella. Ehkä käsikirjoitus pitää sisällään asteen verran ronskimpaa dialogia kuin vastaavissa tekeleissä, mikä on mielestäni virkistävää. Vaikka parissa kohtauksessa päästään perus alapää- ja eritehuumoriinkin, on nämäkin vitsit jotenkin hallussa. Omaksi yllätyksekseni tykkäsin.

HARMIN PAIKKA JA EHKÄ ENEMMÄNKIN...

2010-06-01T01:39:00.001-07:00

Guillermo del Toro irtisanoutuu Hobbit elokuvista.
Huhutaan että jatkuvat tuotannolliset lykkäykset johtuvat studiojätti MGM:n taloudellisista vaikeuksista, joiden vuoksi del Toro joutuu jättämään projektin. Lisäksi verkossa puhutaan, että studion vaatimus tehdä tästäkin elokuvasta 3D versio, olisi ollut ohjaajalle viimeinen pisara.
Olen todella harmissani! Ja uskon että Peter Jackson on samassa mielentilassa. Asiasta lisää mm. täältä: http://the-hobbit-movie.com/2010/05/31/guillermo-del-toro-quits-the-hobbit-movies/

Del Toro on yksi lempiohjaajistani. Kuten Burtonkin, miehellä on hyvin selkeä oma visuaalinen ilme ja ote teoksissaan, jotka vetoavat meikäläiseen. Kauhulla odotan, kuka näihin valtaviin saappaisiin lähtee seisomaan. Kun Jacksonista on kyse, luottamukseni on ehkä kuitenkin asian tiimoilta vahvempi. Miten olisi vaikka Neill Blomkamp (District 9)?

WHAT IF...

2010-05-31T04:59:00.001-07:00

Tuttavan kautta törmäsin näinkin hauskaan saittiin:

http://www.listal.com/list/if-movies-follow-their-original

Omalla kohdalla lista kirvoitti useammatkin naurut. Tämän kaltaiset triviat tekevät katselukokemuksesta jälleen aivan omanlaisensa. Muutoin monessa kohdassa olen sitä mieltä että alkuperäinen ei välttämättä ole parempi, mutta Hancock:n kohdalla Clooney olisi mielestäni tuonut kökköön elokuvaan roimasti karismaa. Mielipiteitä? Iskeekö listan joku kohta erityisesti omaan nauruhermoon tai olisitko toivonut että aluperäisessä castingissä olisi pysytty?

NELJÄ NAISTA JA NE KLEDJUT...

2010-05-28T00:13:00.000-07:00

Koska harrastan täällä myös tunnustuksia, olkoon tämäkin sellainen. Brooklyn's Finest sai jäädä aikatauluongelmien vuoksi ja eilen sitten tarkastin tämän uusimman Sinkkuelämää pätkän. Eli kevyet huttuelokuvat saivat jatkoa. Mikäs siinä. Ulkoilma ei paljon kesän viboja saa liikkelle niin mieltä voi ja saa keventää turhanpäiväisillä elokuvilla. Toki putken olisi voinut lopettaa vaikka eiliseen Funny Games leffaan. Täytyy kuitenkin todeta, että kaksi kertaa elokuvan katsoneena, kolmas kerta saa jäädä. Kyseinen pätkä menee heittämällä ahdistavimpien elokuvien kategoriaan Solonzin Happiness:n kanssa.
Mutta se Sex and the City 2. Noh turha sitä on kiertää taikka kaartaa, että tämäkin ruho on aika luurangoksi kaluttu. Sinkkuus on saanut jäädä ja tilalle on tullut perhe- ja avioelämän ongelmat ja porukan ainoan villikon vanheneminen. Eikä siinä mitään, niinhän sitä käy oikeassakin elämässä. Homma ei vain oikein saa ilmaa.
Carrie, Samantha, Charlotte ja Miranda elävät yltäkylläistä elämäänsä New Yorkissa. Carrie ei meinaa tottua ajatukseen avioliitosta ja suhteen muuttumisesta, Charlotte tuskailee pitkään haaveilemansa perheen kanssa, Mirandalla on ongelmia työpaikalla ja Samantha, no hän yrittää taistella vanhenemista vastaan. Sitten lähdetäänkin Arabiemiraatteihin luxuslomalla, jotta saadaan asioihin hiukan etäisyyttä ja perspektiiviä.
Toisin sanoen peruspalikat ovat täysin samat kuin ne olivat olleet jo pitkään itse sarjassakin. Ja kyllähän käsikirjoitus pitää sisällään ihan arkipäiväänkin sovellettavissa olevia totuuksia. Pohja niistä vain katoaa kaiken sen kimalluksen, kenkien ja muun krumeluurin alle.
Elokuvan sisältö kokonaisuudessaankin tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Siitä on kadonnut iso osa sarjan alkuperäistä viehätystä, ronskia huumoria ja oivia huomioita sukupuolten eroista. Tilalle on tullut väkisin väännettyä draamaa ja puulta maistuvaa tilannekomiikkaa. Kyllähän se välillä naurattaa mutta myös tylsistyttää. Siinä vaiheessa heitetään kehiin yleensä komeita kuteita ja huikaisevia maisemia. Ja mikä surullisinta, sarjan herkullisimmasta hahmosta Samanthasta on kadonnut suurin osa ytyä. Aikaisemmat niin monet naurut kirvoittaneet seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavia, mikä kyllä harmitti.
Tunnustan olevani Sex and the City -fani. Silti toivon että kolmatta elokuvaa ei enää tehtäisi. Näin tästä mahtavasta sarjasta ja vähemmän mahtavista elokuvista jäisi edes joku arvokkuus jäljelle. Kyllähän tämänkin tyttöporukalla ja fag-frendien kanssa katsoo. Ei muuta kun rensselit niskaan, leffateatteriin ja sen jälkeen skumppaa juomaan. Enemmän uskon jäävän mieleen esivalmisteluista kuin itse elokuvasta.

KATSE TAAKSEPÄIN

2010-05-25T09:40:00.000-07:00

Poden taas hetkellistä notkahdusta uutuuksien suhteen mutta elokuvien katseluahan se ei haittaa. Nyt on ollut hyvä hetki pyrähtää taas ajassa taaksepäin jo edellisen postauksenkin innoittamana. Viime päivien elokuvasaldo on ollut vähentäänkin hämmentävä vilkaisu lähimenneisyyteen sellaisten elokuvien ryydittämänä kuin: Mannequin (-87), joka alkaa olla camp-klassikko. Sen pääosissa nähdään Kim Catrall ja Andrew McCarthy. Siinä tiivistyy kutakuinkin kaikki vähänkään nolo 80's klisee mitä vain kuvitella saattaa. Leffan tunnarina ihanan siirappinen syntikkaballadi Nothings gonna stop us now. Oikea sadepäivien helmi etten sanoisi ja löytyy kokonaisuudessaa youtubesta.
Seuraava nostalgiapaukku oli Clueless (-95), jossa taas tiivistyy kaikki mikä oli jotain 90-luvulla. Itse olin elokuvan ilmestymisen aikoihin 17-vuotias ja juuri otollisessa iässä. Osui ja upposi, myönnän :D Hetken aikaa kaikki vähänkään hyvän näköiset kundit olivat baldwineita ja joku mimmi oli ihan monét. Ei voi muuta kuin nauraa, sekä itselleen että elokuvalle.
Eilen otin askeleen lähemmäs 2000-lukua The First Wife Club:n (-96) muodossa. Tämäkin elokuva on edelleen herkullista hyvän tuulen viihdettä. Superkolmikko Hawn, Keaton ja Middler pitävät huolen, että homma pysyy hulppeana ja hauskana loppuun saakka. Muistan kuin eilisen päivän Ivana Trump:n legendaarisen lausahduksen aiheuttaman kohun: Don't get mad, get everything!
Ja miksi pysäyttää hyvää putki? Eilen hyppäsin suoraan viime vuoteen ja kertasin ihanan Julia&Julie leffan. Tämä mahtava positiivisuuden tiivistymä jätti toisenkin katsonta kerran jälkeen olon kevyen hilpeäksi ja päällimmäiseksi tunteen, että kyllä asioilla on tapana järjestyä. Ei laisinkaan huono meriitti elokuvalle, sanoisin.
Tänään olisi tarkoitus mennäkin sitten aivan toiseen ääripäähän ja tarkastaa ahdistavan oloinen Brooklyn's Finest... Se onkin sitten toinen asia antaako aikataulu periksi. Mietityttää myös miksi lopettaa positiivisten leffojen katselu ja siirtyä suoraan synkkääkin synkempään raadollisuuteen? Palataan asiaan.

NUORTEN POPULAARIKULTTUURIN HELMIÄ

2010-05-22T11:53:00.000-07:00

Televisiosta tuli juuri Pretty in Pink. Mikä matka omaan nuoruuteen ja siihen hauraaseen ensirakkauden tunteeseen ja omiin epävarmuuksiin. Tämä elokuva on teinityttöjen klassikko ja aijon ehdottomasti näyttää sen myös sisarentyttärelleni, kun pussailu elokuvissa ei ole enää vain "yök".
Tämäkin leffa on legendaarisen John Hugesin kynästä, jonka elämää ja uraa kunnioitettiin Oscar gaalassakin tänä vuonna miehen kuoltua viime elokuussa. Tämä herra on vastuussa saman genren loistavista nuorisokuvauksista kuten The Breakfast Club, Ferris Bueller's day off, Some kind of Wonderful ja Sixteen Candles. Kaikki ehdottomia virstan pylväitä omassa elokuvahistoriassani, kuten varmasti myös monen muunkin.
Vaikka syntikka score tuntuisi kököltä, vaatteet aiheuttaisivat hysteerisiä hihityksen purkauksia ja hiustyylit saisivatkin pyörittämään päätään, kaikki nämä elokuvat pitävät iättömällä tavalla sisällään nuoruuden sanoman, aikuistumisen vaikeudet ja sen tunteiden määrän, kun rakastuu palavasti ensimmäisiä kertoja. Hahmot ovat vieläkin tunnistettavissa suurimmassa osassa luokkahuoneita ja teemat ovat edelleen samat lukioiden käytävillä ja kotibileissä.
Toivon että näistä populaarikulttuurin ihanista helmistä pidetään kiinni ja ne eivät koskaan unohdu. Or like Ferris would say: Life moves pretty fast. You don't stop and look around once in a while, you could miss it!

PARI POLLARIA

2010-05-22T11:29:00.000-07:00

Näitä kyttäkaksikko pätkiä tuntuu tulevan tasaisin väliajoin. Välillä ne onnistuvat ja välillä eivät. Esimerkiksi Bad Boys on vetävää toimintaviihdettä ja Rush Hour:kin jaksoi ensimmäisellä elokuvallaan ja epätavallisella duollansa viehättää.
Nyt tätä samaa peltoa kyntää hiipuvan uransa kanssa kamppaileva Bruce Willis sekä jälleen yksi musta moottoriturpa Tracy Morgan. He ovat työpari Monroe ja Hodgens. Toinen on kova ja kyyninen ja toinen pehmo ja puhelias. Ei tarvitse arvata kahta kertaa kumpi on kumpi. Sitten päästäänkin kuuntelemaan Tracy Morganin stand up -puhetta, jota ryydittää väliin heitetyt viileät kommentit Willisin suunnalta.
Juoni on perinteisen tyhjänpäiväinen kulissi kaikelle sille suun soittamiselle ja ammuskelulle mitä tästä nyt irti vain kyetään kiskomaan. Joudutaan hyllylle huonosti menneen pokan jäljiltä, yritetään lepytellä ex-vaimoa ja selvitellä toisen mustasukkaisuutta samalla kun ajaudutaan keskelle meksikolaisjengin yritystä kaapata koko rannikon huumekauppa itselle. Hohhoijaa...
En tiedä onko taas kyse puuttuvasta huumoriruuvistani vai mistä, mutta ei jaksanut naurattaa. Lähinnä kyllästytti, kun jokainen koukku on niin ennalta-arvattava, huulen heitto on yhtä puuduttavaa kuin vitsitkin, jotka eivät naurata. Ainoa kohtaus, joka valoi hetkellisesti uskoa, että edessä saattaisi ollakin viihdyttävä katsomiskokemus sijoittui elokuvan alkuun, kun Morgan demonstroi liudan klassikko kohtauksia ja repliikkejä eri elokuvista. Siihen se sitten jäikin.
Kai tällä yritetään nosta ilmeisen lahjakas koomikko Morgan suuremman yleisön tietoisuuteen ja Willis nyt vain yrittää rimpuilla vanhenemisen kurimuksessa. Ei taida olla sitten kuitenkaan kyse sellaisesta lahjakkuudesta ja karismasta kuten esim. Eastwoodilla, että mies kykenisi muuntamaan actionin ja väkivallan täyteisen uransa uskottavaan draamanäyttelemiseen, vaikka merkkejä tästä olisi Kuudennen aistin kohdalla ollutkin. Cop Out on tyhjänpäiväinen kalkkuna eikä mielestäni sovellu kuin huonoon krapulaan jos siihenkään... Just in my opinion.

LEGENDAN ALKU

2010-05-20T04:54:00.000-07:00

Kelit ja aikataulut verottivat eilistä koneella istumista, vaikka uusin Robin Hood on ehdottomasti mietiskelyn ja mielipiteen ansainnut. Sanomattakin on siis selvää, että olin positiivisesti yllättynyt.
Ridley Scottin Hood palaa tarinan alkulähteille ja aikaan ennen legendan syntyä. Russell Crowe on Robin Longstride, tavallinen sotilas matkalla kotiin oltuaan 10 vuotta ristiretkellä Rickhard Leijonamielen joukoissa. Paluumatkalla tapahtuu kuitenkin se kaikkein pahin ja Robin kumppaneineen päättää palata mahdollisimman nopeasti takaisin. Samaan aikaan juonittelu Englannin valtaamiseksi on Ranskan kuninkaan osalta täydessä vauhdissa ja Leijonamielen veli Juhana on pelkkä vallanhimoinen nahjus. Kuningatar äiti ja pääkansleri yrittävät parhaansa mukaan pitää valtakunnan kasassa. Näihin epävakaisiin oloihin palaa Robin tarkoituksenaan lunnastaa tekemänsä lupaus kuolevalle miehelle Sir Loxleylle. Tämä lupaus johdattaa hänet Nottinghamiin ja omien juuriensa lähteelle, lapsuuteen, jonka hän oli jo unohtanut, keskelle murenevaa valtakuntaa. Robin on perinyt isänsä arvovallan ja karisman ja päättää ottaa vastuulleen Loxleyn lesken Marionin, tämän vanhan isän sekä ympäröivän kylän. Peitetarinan turvin hän nousee yllättäen ratkaisijaksi valtakunnan tilanteesta ja käntää samalla kuninkaan itseään vastaan.
Ensimmäinen asia mistä nautin kyseisessä elokuvassa suunnattomasti, oli Lady Marionin hahmo, jota näyttelee jälleen kerran loisteliaasti Cate Blanchett. Kerrankin naishahmo, joka on rohkea, vahva ja itsenäinen loppuun saakka, eikä alennu kertaakaan miehen varjoon tai jalkoihin nyyhkimään. Iso nautinnollinen plussa.
Toinen yllättäjä oli väkivallan "siisteys". Vaikka taisteluja käydäänkin Scottimaiseen tapaan paljon ja niiden koreografiat on huippuunsa hiottu, ne istuvat tilanteisiin ja ajankuvaan paremmin kuin valtavat veriroiskeet ja rusahtelevat kallot. Kun suurin osa yhteenotoista keskittyy jousiin, ei niiden kanssa olisi sopinut kyseiset tehosteet ja hyvä niin.
Kolmanneksi pidin kokonaisuuden realisoimisesta. Vaikka muutama asia onkin ristiriidassa jo kerrottuihin ja filmatisoituihin tarinoihin, tämä käsikirjoitus sointuu mielestäni mainiosti esipuheeksi tälle legendalle. Itseäni ei haitannut kummemmin muutamien henkilöhahmojen jääminen toivottoman ohuiksi. Pidin sitä lähes itsestään selvyytenä, että jostakin on ollut pakko karsia, koska jo nyt elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia. Kertaakaan ei kylläkään tullut olo että tapahtumien kulussa olisi liikaa ilmaa. Scott on ottanut tarinan pääpainoksi Robinin, hänen moraalinsa sekä suhteensa Marioniin. Näin tarina ei pääse paisumaan liiaksi. Tämän lisäksi draama luodaan jännitteellä Robinin paljastumisesta, vaikka katsoja tietääkin että pahin on jo tapahtunut. Kaikella on kuitenkin syynsä.
Puolisoni kanssa kiistelimme siitä, että onko tämän kaltaisten elokuvien tekeminen elokuvantekijöille helpompaa kuin tarttua haastellisempiin aiheisiin tai yrittää keksiä jo moneen kertaan kerrotulle tarinalle jokin uusi kulma. Varmasti näinkin, mutta itse en näe sitä heikkoutena. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja näkemystä tehdä uskottava aloitus tarinalle, jonka kaikki tuntevat ja vielä niin, että katsojat sen ostavat ja hyväksyvät.
Minä pidin Robin Hoodista todella paljon. Se ei ole spektaakkeli tai pysäyttävä elokuva mutta se on toimiva kokonaisuus, hienosti toteutettu, hallitusti ohjattu ja loistavasti näytelty. Jos jotain negatiivista tulisi todeta, score oli laittoman huonoa ja musiikki muutenkin veltto mutta ei se liikaa menoa haitannut. Suosittelen!

KESÄN SYY JA PERSIAN PRINSSI

2010-05-18T08:38:00.000-07:00

Jopa vannoutuneen leffa-ahmatin on vaikea pysyä vain sisällä ja keskittyä olennaiseen, kun ulkona on kesä. Toki mökillä voi katsoa mitä tuutista on tarjolla ja viikonloppuisin se ei ollut paljoa se. Ei ainakaan siinä määrin, että siitä viitsisi kirjoittaa. Toki Crocodile Dundee tuli aikoinaan katsottua usempaan otteeseen mutta nyt sauna ja järvi houkuttelivat enemmän. Keleistä huolimatta kävin eilen tarkastamassa kassamagneettikurko Bruckheimerin uusimman tuotoksen Prince of Persia. Max Paynen kaltaisten peleihin perustuvien kökkötekeleiden jälkeen en ole liiemmin uskottavuus- tai edes viihdenarvoa näille tuotoksilla laittanut, mutta yllättyypä silloin välillä positiivisestikin.
Jake Gyllenhall on orpo Dastan, jonka Persian kuningas adoptoi perheeseensä nähdessään tämän urheuden ja hyvän sydämen jo lapsena. Pojasta kasvaa mies, jolla on kaksi kuninkaallista veljeä ja kuninkaan veli setänään. Yhdessä miehet hyökkäävät pyhään kaupunkiin kuninkaan kielloista huolimatta ja sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jota tarinan pääpahis on suunnitellut jo pitkään. Sitten paetaan kauniin ja itsepäisen prinsessan kanssa, selvitetään petosta ja yritetään pelastaa maailmaa vallan ja ahneuden aiheuttamalta varmalta tuholta. Koko komeuden ytimessä kaikuu sanat veljesrakkauden ja perheen puolesta.
Kuten totesin, tämä ei ollut ollenkaan niin kökkö kuin olisi voinut olla. Tarina oli sopivasti riisuttu, eikä sitä ollut täytetty liialla turinoinnilla. Matkassa pysyi mukana, eikä katsoja joudu kärsimään ylettömistä kakomisreflekseistä liiallisen pateettisuuden edessä. Vauhtia riittää ja suvantokohtia ei pääse syntymään. Peruspaketti on kasassa ja ydinsanoma on ihan soma. Pirates of the Caribbeanin ansiosta suosioon noussut ohjaaja Mike Newell pitää juonen liikkeellä ja seikkailun sulavana.
Eihän näiltä mitään elämää suurempaa kannata odottaa, ainakaan minun mielestäni. Silloin tämän kaltaisen viihdepläjäykset ovat toimivimmillaan.
Jake Gyllenhall on sopivan tuntematon kasvo massoille mutta kuitenkin sen verran tunnettu, että kiinostavuutta riittää. Kyllähän miehestä on varmasti muuhunkin kun silmäilemään koiranpentukatseellaan ja esittämään huimia akrobatiatemppuja. Ehkäpä syy tähän rooliin onkin juuri siinä, että aikaisemmin häntä on nähty enemmän draamallisissa rooleissa pienemmän budjetin toteutuksissa kuten The Brothers. Brittinäyttelijätär Gemma Arterton on hekumallisen kaunis arabimaskissaan ja tummennetulla hipiällään.
Prince of Persia on näppärää ajanvietettä sateisiin kesäpäiviin ja pimeisiin syysiltoihin. Tänään illalla vielä uusi Hood syyniin, josta raporttia seuraa huomenna.

MATKA MIELEN MUTKIIN

2010-05-13T08:32:00.000-07:00

En ole koskaan kauheammin välittänyt Leaonrado DiCapriosta. En herran lahjoja vähättele, mutta mies ei vain saa minua vakuuttuneeksi.
Nyt on kuitenkin niin, että tässä tulee sen verran tiukan oloista tavaraa, että joutunen luopumaan henkilökohtaisita antipatioistani. Tämä on nähtävä sitten kun se tänne suvaitsee saapua...
Ohjaaja Christopher Nolan on vastuussa jo yhdestä hienoimmista fraktaalitarinoista mitä elokuva maailmassa on. Memento tulisi kaikkien katsoa jossakin vaiheessa, vaikka pelkän hienon käsikirjoituksen vuoksi.
Toivotaan että Inception jatkaa samalla huimalla tarinankerronta tiellä. Ainakin trailerin perusteella sopii odottaa asteen verran vinompaa elokuvakokemusta.

LAULUN LUIKAUTUKSET JA MUUTA TOSI TV:TÄ

2010-05-11T06:48:00.000-07:00

Koska elokuvarintamalla on nyt hiukan hiljaista, sananen televisiosta ja sitä viime vuosia hallinneesta ohjelma-annista.
En ole koskaan käsittänyt tosi-TV:tä. Tai korjaan, käsitän kyllä, katso en. Ei pysty. Myötähäpeä ja totaalinen tirkistelyn halun puuttuminen vaikuttanevat tähän tosiasiaan hyvinkin paljon. En siis ole koskaan katsonut BB:ia, en Kuorosotia, en X-factoria, Talenttia tai muita vastaavia.
On kuitenkin jotain tätä ilmiötä sivuavaa, mitä seuraan mielelläni. Nimittäin American Idols:ia. Kotimaisia laulukilpailuja ei tule katsottua, lähinnä koska lahjakkuudet tai oikeastaan niiden puuttuminen, eivät saa innostumaan, mutta rapakon takan on jo toinen ääni kellossa. Tällä hetkellä tehdään tämän megalomaanisen formaatin 9 tuotantokautta, joka esitetään viikon viiveellä myös Suomessa ja jestamandeera sitä lahjakkuuden ja musikaalisuuden määrää. Ei voi muuta kuin ihailla. Sanokaa minun sanoneeni, että Leestä ja Chrystalista kuullaan vielä ja todennäköisesti myös Caseystä.
Myönnän myös seuraavani jonkin verran näitä malli- ja kokki ohjelmia. Tosin pääasiassa sen alkuperäisformaatin innoittamana. Sekä Kokki-, vaatesuunnittelu-, kuin mallikokelasformaateissa ainoastaan tökkii se kissa-, äijäily ja muu tappelu, jolla pyritään tietenkiin lisäämään draamaa ja ruokkimaan katsojien päivittelyn tarvetta. Omalla kohdalla pakenen mieluiten muualle ja tulen seuraamaan ohjelmien loppuosia, missä näytetään hienoja kuvia/ kuvauksia, upeita vaateluomuksia tai valmistuvia gourmé aterioita.
Oma veikkaukseni tulevista formaateista, jotka rantautuvat Suomeen, on "Arvioi mun illallinen", joka on sekin lähtöisin Briteistä ja Ruotsissa jo ohjelmistossa. Näytetään muuten LIV:llä. Toki tämänkin ohjelman paras anti ainakin ruotsalaisessa versiossa on sen hulvaton ja sarkastinen kommentaattori. Mikäli samaan pyritään Suomessa, on juontajalla paljon annettavaa ohjelman onnistumisen puitteissa...

KICK ASS KICKED SOME ASS

2010-05-07T04:38:00.000-07:00

Kyllä nauratti.
Kick Ass lunnasti omat odotukseni tai oikeastaan ylitti ne. Vaikka sitä hiukan epäilinkin, oli elokuvassa sisältöä ja uskallusta enemmän kuin monessa muussa sarjakuvapläjäyksessä.
David on ihan tavallinen nuori, hiukan nörtti, hyväsydäminen ja terveellä oikeudentajulla varustettu kaveri. Hormoonit hyrräävät mutta juttu tyttöjen kanssa ei oikein luista.
Äidin kuoleman jälkeen David alkaa haaveilla jostakin mikä antaisi hänelle enemmän sisältöä elämään ja tarpeellisuuden tunnetta, ehkä nostaisi jopa itsetuntoa ja osakkeita tyttöjenkin silmissä.
Vaikka ensimmäinen yritys toimia supersankarina meneekin totaalisen pieleen, hän ei anna periksi, vaan ryhtyy yksinäiseksi taistelijaksi sarjakuvien innoittamana. Pian kuvitelma alkaa muuttua kuitenkin liiankin todeksi ja on tehtävä päätös viedäkkö homma loppuun saakka vai luikkiakko karkuun.
Toisaalla on isä ja tytär. Isää ajaa kostonhimo ja tuska, jonka lietsomana tytöstä on kasvanut isän koston jatke. Tämä pari voisi olla elokuvan tragedia, mutta hurtti huumori ja ronski kielenkäyttö pitää homman kasassa.
Davidin saama huomio Kick Ass -sankarina pistää isän ja tyttären kostosuunnitelmiin vauhtia ja he päättävät auttaa Kick Ass:iä pyrkimyksissään. Sitten otetaan yhteen paikallisen huumeparonin kanssa ja oikein kunnolla. Pian naivilta nuorukaiselta tippuu suomut silmiltä niin että tuntuu ja meno on melkoista.
Monessa muussa elokuvassa voisi lapsen kielenkäyttö ja turpaan mättö karahtaa kiville ja lujaa, mutta tässä se menee läpi kuin väärä raha ja elokuvateatterista lampsii riemukkaalla ja viihdytetyllä mielellä ulos. Toki voin kuvitella äiti-ihmiset, jotka saavat moista katsellessa sätkyn, mutta kuten olen moneen otteeseen todennut, realismi tulisi joissakin tapauksissa hylätä hyvissä ajoin ennen teatteriin menoa.
Kick Ass on toimiva paketti. Se naureskelee puperteettiromantiikalle ja kostaja-aikeille. Siinä on yltäkylläinen värimaailma, joka huolehtii musiikin ohella, että tunnelma ei missään vaiheessa mene liian kurttuotsaiseksi. Kuolemankin jälkeen pidetään kokonaisuus muutamalla nasevalla sutkautuksella viihteenä, joka välttää sortumasta päälakien silittelyyn. Casting on oiva ja näyttelijät vetävät roolinsa uskottavasti viimeiseen saakka.
Ne teistä ja meistä, jotka osaavat ottaa vakavatkin aiheet huumorilla, eivätkä löydä ihan heti sisältään sitä heristelevää kukkahattutätiä, tämä on teidän ja meidän elokuva. Let's kick some serious ass!

EPOOKKIA PARHAIMMILLAAN

2010-05-06T03:00:00.000-07:00

Katsoin jälleen kerran ihaillen Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth -The Golden Age elokuvaa, jossa Cate Blanchett vetää uransa hienoimpia suorituksia. Tai no suoraan sanottuna, onko hän tehnyt muita kuin upeita rooleja, vaikka jotkut hänen elokuvistaan olisivatkin enemmän kuin kökköjä (Indiana Jones ja Kristallikallon kirous... *huokaus*)
Pukudraamat ja epookit ovat lajityyppinä alttiita erinäisille ongelmille. Jännitysten luominen saattaa uupua raskaiden verhojen alle, draamasta tulee pelkkää kahisevaa silkkiä, kun yritetään värittää turhiakin tarinoita ja roolit jäävät jäykiksi pönötyksiksi. Mukaan mahtuu kuitenkin myös loistavia teoksia, kuten Shakespeare in Love näiden kahden loistokkaan elokuvan lisäksi.
Olen jo jonkin aikaa kaivannut Elizabeth duolle jatkoa, jossa kuvattaisiin uskottavasti historian ajan naiskuvaa. Aikaa jolloin nainen oli miehensä varjo ja hänen arvonsa laskettiin isänsä omaisuuden ja miehensä aseman mukaan.
Elizabeth elokuvissa yhdistyy upealla tavalla historia, draama, ajankuva sekä käsittämättömän hieno visuaalinen kokonaisuus. Varsinkin jatko-osa on täynnä symboliikkaa, alleviivaamatonta kritiikkiä ja lähes maalauksellisia kuvia. Lisäksi elokuvasta löytyy ehkä yksi hienoimmista loppumonologeista elokuvahistoriassa: They call me a virgin queen. I stay unmarried, lord to myself. ...I am me.
Huomenna on tarkoitus kertoilla taas omaa mielipidettä aivan toisen suunnan elokuva-annista, kun vihdoinkin pääsen tarkastamaan jo aikaisemmin esittelemäni Kick Ass pätkän. Huurraa ja aivot narikkaan!

NYT TUTISUTTAA

2010-05-03T05:18:00.001-07:00

Viidakkorumpu on tästä jo toitottanut aikaa sitten, mutta silloin en vielä reagoinut, lähinnä hörähdin. Nyt trailerin nähtyäni on sanottava että OMG! Joko tästä tulee järkyttävää camp:iä tai loistavaa toimintaa. Pakko tämä on joka tapauksessa nähdä!

Syltyn ohjaus- ja kirjoittajan taitoja ei pidä aliarvioida. Mies on tällä saralla tehnyt toki ohilyöntejä mutta myös onnistuneita kunnareita. Rocky ja Copland ovat loistavia osoituksia mihin tämä m ies parhaimmillaan pystyy. Toivon siis todella, että tämäkin tekele on sieltä paremmasta päästä.

RAUTAMIES 2

2010-05-03T04:21:00.001-07:00

Sanomattakin on selvää, että tätä on odotettu ja nyt odotus on palkittu. Jälkifiilistelyn suhteen onkin sitten ollut tekemistä. Omat tunteet kyseisen jatko-osan suhteen ovat olleet enemmän kuin ristiriitaiset ja lopulta minun on pakko myöntää, että en tykännyt läheskään siinä määrin kuin ykkösosasta.
Tony Stark on tullut pukuineen ulos kaapista ja kansa tykkää. Sodat ovat vähentyneet ja konfliktit siirtyneet syrjään. Valtiovalta ei vain tykkää, kun kaikki nojaa yhteen mieheen. Siispä mennään raastupaan, jossa valtion pussiin pelaava limanuljaska haluaa tekniikan salat itselleen. Tony ei vaan taivu, vaan pistää senaattoreita halvalla ja saa ihmiset puolelleen.
Toisaalla kuolee mies, mies, jolla on kana kynittävämä Starkin yhtiön kanssa. Ennen kuolemaansa hän valaa välkyn mutta läpeensä vihaisen poikansa viemään koston päätökseen ja turpakäräjiä voidaan alkaa valmistella. Kokoajan käy myös selväksi, että Tonyn aika käy vähiin, koska se mikä pitää hänet hengissä, vie häntä myös ennenaikaiseen hautaan. On siis kiire nimetä uusi toimitusjohtaja ja pistää pillejä pikavauhtia pussiin. Koska eletään sarjakuvamaailmassa, aina on olemassa kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu...
Ironman 2 on liian täynnä tavaraa. Eletään kuin viimeistä päivää, haikaillaan ihmissuhdetta, käydään sisällissotaa oman maan päättäjiä vastaan, taistellaan sitä antagonistia vastaan, käydään varustelukilpailua limaista asetehtailijaa vastaan, väännetään kättä salaperäisen agenttijärjestön kanssa, kinastellaan parhaan ystävän kanssa ja kaiken kruunaa isäsuhteen puiminen ja kunnioituksen jälleenlöytö. Suoraan sanottuna jotakin olisi voinut jättää poiskin.
Ei Ironman 2 missään nimessä huono sarjisleffa ole, se ei vain yllä ensimmäisen erinomaisuuteen ja suurimpana syynä yllämainittu runsauden pula.
Parhaimmillaan se on edelleen nasevassa dialogissa ja actionkohtauksen kuvauksessa. RDJ on edelleen puhdasta kultaa itsetietoisena mutta hyväsydämisenä Starkina ja tällä kertaa oivaksi vastapariksi on otettu toinen pohjamudista nostettu karsimapommi Mickey Rourke, jossa on paukkuja jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä kaksikko on dynaaminen duo!
Ironman 2 on hyvä viihdeleffa, siinä on enemmän ajatusta ja johdonmukaisuutta kuin monessa lajitoverissaan, mutta turhan täyteen se on ammuttu. Vaikka se ei suosikkeihin ylläkkään, kyllä sekin tulee DVD-hyllyäni koristamaan.

KAKUN KUORUTE

2010-04-29T00:22:00.000-07:00

Yle Teemalta alkoi eilen 6 -osainen dokumenttisarja elokuvamusiikista. Jokainen osa keskittyy aina elokuvasisällön mukaiseen teemaan, kuten rakkaus-, jännitys- tai huumori-elokuvaan.
Ei liene epäselvää, että minulle musiikilla on iso merkitys. Opiskeluaikojen hienoimpiin kursseihin kuului nimenomaan elokuvamusiikin kurssi, jossa käytiin läpi sen merkitystä elokuvan juonen ja kohtausten latauksen toiminnan kannalta. On jopa spekuloitu, että suuri Hitchcock ei olisi ollut lähellekkään sitä mitä hän, tai lähinnä hänen elokuvansa ovat, ilman Bernard Herrmannia. Kyllähän Psykon musiikki on ainutta laatuaan, vaikka elokuvaa ei olisikkaan nähnyt. Vai kuinka moni ei tunnista sitä riipivää korkeaa viulun vinkauttelua, kun Norman iskee puukollaan?
Elokuvahistoria on täynnä toinen toistaan upeampia score-sävellyksiä. Omiin suosikkeihin kuuluu jo täälläkin vilahtaneen John Williamsin lisäksi Danny Elfman (mm. Burtonin elokuvien musiikki) ja Hans Zimmer (mm. Dark Knight ja Pirates -leffat), jos mietitään Hollywood osaston säveltäjiä. Kuten dokumenttisarjassa käy ilmi ja elokuvan harrastajatkin varmasti ovat samaa mieltä, indie-elokuvissa harrastetaan myös musiikillisia vapauksia aivan erilailla kuin suurissa studiotuotannoissa. Tästä syystä niiden musiikkina käytetään useimmiten esimerkiksi pop-musiikkia ja niiden scorella ei välttämättä luoda niin vahvoja vaikutteita kuin "isoissa" elokuvissa. Viimeaikaisista indie-leffoista musiikillisessa mielessä minulle nousee ensimmäisenä mieleen mahtava 500 Days of Summer.
Suosittelen lämpimästi seuraamaan keskiviikkoisin Teeman dokumenttisarjaa. Onneksi on myös Yle Areena, mikäli joku niistä jää väliin. Lupaan, että jos ei aikaisemmin ole musiikkiin kiinnittänyt kummemmin huomiota, tämän kaltaiset dokkarit saavat arvostamaan sen merkitystä elokuvissa ehkä uudella tapaa.

TÄNÄÄN SE TAPAHTUI

2010-04-26T23:50:00.000-07:00

Minä en mennyt elokuviin!
Syitä on monia, mutta ehkä päällimmäisenä koen sen, että elokuva, jota olin menossa katsomaan, ei ole sieltä iloisemmasta päästä. Tällä hetkellä tuntuu meinaan taas siltä, että paikalla olisi leffa, joka ei saa itkemään tai masentumaan.
Tässä siis myös kiteytettynä syitä, miksi jotkut uppoavat enemmän ja jotkut vähemmän. Se on niiiiin omasta tunnetilasta myös kiinni. Ainakin minulla, joka katsoo leffoja aina tunteella, ei järjellä.
Pohdin kuitenkin viikonloppuna viimeaikaista elokuvasaldoa ja jouduin toteamaan, että ns. osuneesta ja uponneesta leffasta on kulunut liian kauan aikaa. Viimeinen hyvä leffa on ollut Polanskin Ghoswriter ja viimeinen leffa, joka on jäänyt oikeasti mieleen kummittelemaan oli The Road.
Oli miten oli, minä haluan säilyttää iloni ja intohimoni elokuvaa kohtaan, enkä mene väkisin teatterin jos tunne on, että tänään ei kannata.
Tässä vielä jotakin mitä odottaa taas suurella mielenkiinnolla, koska joka tapauksessa rakastan elokuvaa ja haluan kuulla miten nämä kymmenen suurta siitä ajattelevat...

POMMINPURKAJIEN MATKASSA

2010-04-25T09:05:00.000-07:00

Hurt Locker on katsottu ja ymmärrän mistä Oscar on sille annettu. Se vetoaa amerikkalaiseen kansallistunteeseen ja sitä voi hyväksyvästi nyökytellen katsella myös Irakin sodan vastustajat.
Itse en tälle tekeleelle syttynyt ja syy on vain ja ainostaan ahdistuskynnyksen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin. Katson mielelläni mm. väkivaltaisia toimintaelokuvia mutta sotaelokuvat genrenä saavat aikaan niin voimakkaan ahdistuksen niiden realistisuuden takia, että jätän ne melkein varmuudella katsomatta. Goodmorning Vietnam on varmaankin ainoita sotaa viistäviä elokuvia, joita olen voinut katsoa loppuun saakka.
Irakin sodan pomminpurkuyksikön johtaja kaatuu ja tilalle tulee uusi tiiminjohtaja, joka osoittautuu pian vähentäänkin arveluttavaksi sotilaaksi. Kersantti James on adrenaliininarkkari, joka tuntuu viis veisaavan tiiminsä turvallisuudesta. Pian kuitenkin käy ilmi, että mies on myös äärimmäisen hyvä sotilas ja parhaimpia työssään. Yksilöiden paineet tiimin sisällä meinaavat kuitenkin käydä ylivoimaisiksi ja nakertaa koko ryhmän toimintaa. Sodassa on voitava luottaa vierustoveriinsa mutta loppujen lopuksi jokainen on vastuussa vain itsestään.
Hurt Lockerista tekee ehkä asteen verran poikkeuksellisen se, että se ei yritä keksiä syitä sodalle tai kritisoida sitä muutenkaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan yhden yksikön toimintaan. Se luo jännitystä pitkillä ja piinavilla otoksilla ja saa katsojan uppoamaan sotilaiden arkeen. Sen draaman kaari muodostuu siitä yksikertaisesta toteamuksesta, että sota voi olla kuin huume. Se syö todellisuuspohjan tavalliselta arjelta ilman adrenaliinin kohinaa korvissa ja ilman jokapäiväistä selviämistä. Pian elämässä ei ole mitään muuta kuin seuraava kerta, aivan kuin kenellä tahansa narkomaanilla.
Hurt Locker on surullista seurattavaa ja se tuo sodan lähelle. Henkilökohtaisesti liputan Bigalown Oscaria tästä elokuvasta, vaikka se ei omiin suosikkeihin kuulukkaan. Ensinnäkin jo se että nainen voitti vihdoinkin himoitun pystin ja toiseksi vielä sotaelokuvalla.
Haluaisin uskoa, että naisena Bigalow on saanut tuotua elokuvaan nimenomaan sen hienovaraisen herkkyyden, joka ei sorru kuitenkaan melankoliaan tai muuhun tunnehöttöön. Hurt Locker ei ole missään nimessä sievä tai siloiteltu, onhan Bigalow jo aikoinaan Break Point:lla osoittanut hallitsevansa toiminnan teesit. Elokuva ei kuitenkaan mässäile sodan brutaaliudella vaan se antaa tilaa henkilöille sen keskellä.
Elokuvan castin on toimiva, mukaan on lähtenyt muutama tunnistettava yllätysnimikin varmasti sen takia, että herrat ovat tunnistaneet käsikirjoituksen toimivuuden. Missän nimessä en Hurt Lockeria dissaa, vaikka itse en siitä pitänytkään. Oma tunteeni kun on vain ja ainoastaa subjektiivinen totuus, joka perustuu omiin mieltymyksiini. Se ei kuitenkaan sumenna käsitystäni hyvistä ja toimivista elokuvista, mitä Hurt Locker kyllä on.

TEINIKIVAA

2010-04-22T07:05:00.000-07:00

Alkuun heti todettakoon ja ihan muistutuksenkin nimissä: minä olen pehmo. Tästä syystä sain pyyhkiä taas kyyneliä, kun seurasin kankaalta Miley Ciruksen kasvukipuja.
The Last Song on disneymäisen sievä ja turvallinen mutta kyllä se tarjoaa muutamia yllätyksiäkin. Se on Nicholas Sparksin romaaniin pohjautuva elokuva rakkaudesta ja sydänsuruista.
Studion kultahanhi Cirus esittää kapinoivaa teiniä, joka muuttaa pikkuveljensä kanssa isän luoksi kesäksi, vasten tahtoaan. Seuraa se perinteinen boy meets a girl -kuvio, mutta kuten totesin, mukaan on kirjoitettu kivasti ihan tämän päivän vaikeuksiakin ja sitä pientä todellisuutta, että elämä ei ole aina hattaraa ja vaaleanpunaisia laseja.
The Last Song on oikein hyvää elokuvaviihdettä 12 ikävuodesta ylöspäin. Tokikin se nuoremmillekin käy, mutta itse pääsin juuri viime viikonloppuna todistamaan kuinka 10-vuotiaalle siskontytölle pussailukohtaukset ovat vielä nolostelemistilanteita, ja niitä tässä pätkässä riittää. Tästä syystä suosittelen hiukan vanhemmille, joita jo pojat ja pussailukin kiinnostaa.
Omalla kohdalla elokuva ei aiheuttanut yökkäämisrefleksiä yltiöoptimismillaan tai myötähäpeää amerikkalaisuudellaan. Maisemat ovat kauniita, päänäyttelijän kuuniaksi ja eduksi täytyy todeta, että hän ei täytä näitä perinteisiä kauneusihanteita, vaikka söpö onkin ja tämä on vain plussaa. Käsikirjoituksessa olisi voitu toki mennä paljon paljon syvemmällekin, kun kyseessä on läheisen kuolema, syyllisyys, trauma ja eristäytyneisyys, mutta nyt aiheita raapaistiin pintakosketukselle. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä, kun kyseessä on massoille suunnattu elokuva Disneyn tapaan. Näin ollen en voi siitä valittaakkaan.

"I SEE ART AS AN ACT OF VIOLENCE"

2010-04-21T03:55:00.000-07:00

Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising.
Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.

KARKAUSVUOSI

2010-04-20T02:25:00.000-07:00

Kuten on täälläkin tullut todettua moneen kertaan, romanttinen komedia on vaikea elokuvan ala. Niissä harvoin onnistutaan ja usein mennään metsään niin että freimit ryskyy.
Leap Year ei ole olleenkaan sieltä kauheimmasta päästä. Se oli oikeastaan omasta mielestäni yllättävänkin hyvä. Ehkä suurin syy kokonaisuuden toimivuuteen romanttisen komedian vaikeassa lajissa on ohjaaja Anand Tuckerin käden jälki. Se on varma, ei sorru ylitsevuotavaan sokeriin ja pitää leffan linjassaan. Ei mikään ihme, kun herran ohjaamiin teoksiin kuuluu mm. loistava Hillary & Jackie, joka on elämänkerta elokuva sellisti Jaquelin Du Pré:sta vuodelta -99.
Karkausvuoden pääosassa on Anna, joka on kontrollifriikki pilkun viilaaja. Kaikki on ihanasti, on hyvä työ, ystäviä ja ihana lääkärimies, joka antaa Annan hallita ja määrätä elämän rytmin. Mies ei vain kosi, ei edes 4 yhteisen vuoden jälkeen. Niinpä Anna ottaa ohjat jälleen kerran omiin käsiinsä ja lähtee Irlantiin miehen lääkärikonferensiin kosiakseen tätä 29.2.
Heti matkan alkumetreillä homma alkaa luisua Annan otteesta, niin kuin itse Universumi olisi Annan suunnitelmia vastaan. Tietenkin mukaan tulee myös toinen mies. Kyyninen ja itsevarma Declan. Hänen kanssaan Annalla menee sukset ristiin saman tien, mutta mies suostuu joka tapauksessa kyyditsemään Annan ajoissa Dubliniin, jotta tämän suunnitelma saadaan toteutettua. Loppu on tietenkin arvattavissa mutta silti ohjaaja ja käsikirjoittaja saa yllätetyksi katsojan muutamallakin kierrepallolla.
Elokuvaan on mukavasti saatu kirjoitettua parisuhde tematiikkaa ilman että asiat on liian osoittelevia. Onnistunut suhde tarvitsee muutakin kuin ulkoisia asioita toimiakseen ja näkemyseroissa ja rehellisessä sanailussa on pidemmän päälle enemmän tunnepohjaa kuin kuivassa kohteliaisuudessa. Pääpari Amy Adamsin ja Matthew Gooden kemia toimii juuri sopivasti ja koko juttu on uskottava.
Uskallan suositella Karkausvuotta niille katsojille, jotka eivät ota elokuvaa liian vakavasti, koska romanttisen komedian suhteen vakavuus tulisi ylensääkin jättää teatterin ulkopuolelle. Leffa on hyvää viihdettä, se on oivallisesti ohjattu, hyvin kirjoitettu ja uskottavasti näytelty. Ei lainkaan huono meriitti tämän tyypin elokuvalle.

JANE AUSTEN

2010-04-16T02:19:00.000-07:00

Sanomattakin on selvää, että harva nainen voi vastustaa Jane Austinia, joko kirjoina tai elokuvina. Vaikka lukemista harrastankin, myönnän auliisti että kirjat ovat jääneet hyllyyn. Elokuvat sensijaan, ne on tullut katsottua moneen kertaan ja joukossa on yksi ylitse muiden nimittäin Ang Leen Järki ja Tunteet. Ainoastaan filmatisointi kirjasta Leikkiä ja Totta on näkemättä.
Monesta kirjasta on tehty ensin BBC versio, jonka amerikkalaiset ovat myöhemmin adaptoineet. Sanomattakin on selvä että pidän brittiversioista enemmän. Esimerkiksi Gwyneth Paltrow sopii toki Emman rooliin (vuodelta -96) mutta jollakin tasolla brittiläiset ovat mielestäni onnistuneet vangitsemaan 1800-luvun etikettien hallitseman ilmapiirin paremmin kuin amerikkalaiset. Tai onko tämä nyt yllättävää kun miettii brittiläistä ja amerikkalaista tapakulttuuria noin yleensä.
Surkeimpana esimerkkinä 5 vuoden takainen elokuvasointi Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa ihanan Elizabethin roolin teki puiseva ja ikuisessa mutrussa pönöttävä Keira Knightley. Toki itse elokuvan omistan, mutta huonoimmasta päästä Austin tulkintoja se on. Liian amerikkalainen ja iloinen...
Suosittelen Austeneita ehdottomasti myös miehille, ainakin siinä vaiheessa, jos haluaa tehdä naiseen vaikutuksen. Haastakaa kiireinen leikkaus ja nopeat dialogit ja uppoutukaa subtekstien ja hallittujen tunteiden maailmaan missä jokaisella on joku, jolle tämän sydän sykkii.

Minun Top 5 Austenia

1. Järki ja Tunteet (vuodelta -95)
2. Ylpeys ja ennakkoluulo (sarja vuodelta -95)
3. Emma ( TV-elokuva vuodelta -96)
4. Northanger Abbey ( TV-elokuva -07)
5. Viisasteleva sydän (TV -elokuva -95)

Rakastan myös Becoming Jane elokuvaa, joka perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään. Koska Austenin sisar Cassandra poltti suurimman osan tämän henkilökohtaisista kirjeista tämän kuoltua, on kirjailijan suhden LeFroyhin jäänyt arvailujen varaan. Tarina on kuitenkin kuin suoraan hänen omista kirjoista. Ah, romantiikkaa ja haaveiksi jääneitä unelmia.

KADONNEEN HUUMORIRUUVIN METSÄSTYS

2010-04-15T05:00:00.000-07:00

Minä en ymmärrä komediaa. Tai ainakaan useimmiten en löydä sitä juttua, mille muut tuntuvat nauravan katketakseen. En jaksa katos 30 Rock, Boratin jätin kesken, Scrubs ei innosta, Brunoa en edes aloittanut... Osasyynä tähän ilmiöön lienee aivan tolkuttoman matala myötähäpeän kynnykseni. Siispä kun Steve Carell ja Tina Frey hinkkaavat toisiaan strippiluolassa, nuolevat tankoa ja dry hump:aavat korokkeella, meikäläinen pakenee ennemmin takkinsa suojaan kuin ulvoo naurusta.
Kävin siis katsomassa Date Night leffan. Siinä yllä mainitsemani suursuosiossa paistattelevat jenkkikoomikot näyttelevät avioparia, joka on enemmän tai vähemmän kaavoihin kangistunut. Sattuma astuu kuitenkin peliin, kun tuttava pariskunnan ero saa vipinää avioparin kinttuihin. Mennään hienosti syömään, nautitaan pienellä vilunkipelillä saadusta pöytävarauksesta ja joudutaankin keskelle taka-ajoa ja erinäisiä kohelluksia, kun paetaan yllättäen mukaan tulleita pahiksia. Siinä kaiken kohelluksen keskellä selvitellään sitten aviollista tilaa ja todetaan lopuksi että meidänhän on ihan hyvä näin.
Olen totaalisen väärä ihminen katsomaan näitä leffoja. Ei sillä ettenkö niitä katsoessani viihtyisi niin kuin niin monen muunkin yhdentekevän tekeleen ääressä. Minä en vain naura. No ehkä hihittelen, mutta raikuvaa naurua ei minusta irtoa. Parhaimmat naurut meikäläiseltä irtosi tässäkin tapauksessa pieleen menneitten otosten kohdalla, jolloin vesi virtasi silmistä ja vatsaa kouristi.
Date Night on tyhjänpäiväinen pätkä, joka ratsastaa pääparinsa maineella. Ei se kuitenkaan ketään loukkaa, se haluaa olla pikkusievästi viisas kertomalla, että pitkän avioliiton salaisuus on kyvyssä nauraa yhdessä, ja se unohtuu muutamassa tunnussa ellei nopeamminkin. Ei tällä päiväänsä pilaa mutta ei pelastakkaan. Tai ehkä joku pelastaa, enkä minä vain vieläkään tajua komediaa...

TIEDETTÄ KANSALLE

2010-04-14T02:11:00.001-07:00

Olen scifinörtti ja rakastan fantasiaa. Eipä siis ihme että olen myös "vanha" trekkeri ja odotan suurella mielenkiinnolla jatkoa loistavalle elokuvalle viime vuodelta. Kaapista löytyy mm. 60-luvun uniformu sekä "beam me up" pinssi. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin Abrahamsin Star Trekista enemmän kuin huolissani. Pelkäsin että sarjan alkuperäinen idea on hukattu budjetin kasvaessa jonnekin rahakasojen alle. Onneksi olin väärässä.
Eilen myöhäisillassa näytettiin 1994 tehty Stargate, joka poiki kokonaisen sarjan. Sarjaa en koskaan ole katsonut mutta elokuvan kyllä. Kelvollista materiaalia kaukaisesta sivilisaatiosta ja vallan vaikutuksesta.
Scifissä minua on aina viehättänyt sen yksinkertainen sanoma ja rajattomat mahdollisuudet. Vaikka tiedän että Gene Roddenberryn utopia ei tule koskaan syntymään; maailma missä rahalla ei ole merkitysta ja jäljellä oleva ihmiskunta keskittyy rauhaan ja tutkimukseen, ei se estä siitä haaveilemasta.
Star Wars toi avaruusseikkalut suurelle yleisölle ja Stephen King teki siitä kauhua. Itseäni ainakin Lawnmower man hirvitti. Lapsuudessa tosin suurimman vaikutuksen teki Spielbergin Kolmannen asteen yhteys.
Scifi on siis viimeaikoina vääntynyt enenevissä määrin toimintapainotteisesti. Toivon koko sydämestäni että tämän kaltainen trendi ei kuitenkaan liiaksi söisi sen alkuperäisiä arvoja. Wikipediaa lainatakseni: Science fiction, lyhyemmin scifi, sci-fi tai SF, on yleisnimitys tieteistarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan tai ihmisiin. Perinteisiä scifi-aiheita ovat avaruus, tulevaisuus, aikamatkat ja oudot keksinnöt. Science fiction voi olla hyvin kuvitteellista tai lähellä todellisuutta.

TITAANIEN YHTEENTÖRMÄYS

2010-04-13T00:31:00.001-07:00

Miksi elokuvan nimessä on nuo titaanit, vaikka itse elokuvassa ne mainitaan alussa ja sen jälkeen tapahtumat ovat jotain aivan muuta?
Oli miten oli, Clash of the Titans on hienon näköistä viihdettä. Sisältöä siltä on turha suuremmin odottaa. Itse ainakin suhtaudun nykyään näihin suuren budjetin turinoihin leppoisina ja viihdyttävinä paketteina, jotka jäävät pian katsomisen jälkeen mielestä. Samanniminen elokuva on tehty myös 1981.
Tämä kyseinen tekele kertoo Perseuksesta, Zeuksen ja ihmisen pojasta, jonka on määrä kukistaa jumalien ylivalta. Samalla Perseus joutuu ikuisessa kamppailussa olevien jumalveljesten Zeuksen ja Haadeksen valtataistelun väliin. Seuraa metallin kalskettaa, erinäisiä tehostehirviöitä ja kauniin naisen pelastaminen ja siinäpä se. Sekaan on tietenkin heitetty isoja tähtinäyttelijöitä ja kokonaisuus kääräistään vielä jatkoa seuraa- narulla yhteen ja kassakone kilisee.
Se vähä sisältö ja dramaturgia mitä tästä viihdepläjäyksestä löytyy, nostaa sen kyllä asteikolla G.I Joe kaltaisen vielä tyhjemmän rymistelyn ohi.
Meikäläinen ei tuomitse näitä elokuvia. Ei kaiken tarvitse aina olla niin syvällistä ja suurella sanomalla tehtyä. Tässä tapauksessa kokonaisuus on kuitenkin ihan toimivaa tavaraa, eikä ihan häpeästä saa huokailemaan. Sekin kun on jo osoitettu 2012 muodossa...
Clash of the Titans on esiteinipoikien äksöniä ja meidän muutamien vanhempien ikiteinien. Se on komeaa katseltavaa, sen tarina on vanha, näyttelijät suuria ja puitteet hienoja. Sen voi katsottuaan jättää elokuvateatteriin ja suunnata energiansa taas muuhun.

ON NIITÄ ONGELMIA IKÄÄNTYVILLÄKIN

2010-04-09T03:42:00.000-07:00

Last change Harvey on pieni elokuva. Se ei kanna maailman murheita taakkanaan, eikä yritä muuttaa kenenkään ajatusmaailmaa ja hyvä niin. Se on myös ehdottomasti vanhemman väen elokuva. Elokuva niille, joilla on jo elettyä elämää takana, koska meille/heille sillä on enemmän sanottavaa ja annettavaa.
Dustin Hoffman on työlleen omistautunut mainosmusiikkisäveltäjä Harvey, joka on aina haaveillut jazzpianistin urasta. Jossakin elämän vaiheessa unelmat hippuivat ja niiden myötä elämä urautui niin että matkassa menivät myös avioliitto ja suhde omaan tyttäreen.
Kaikki tämä käy katsojalle selväksi, kun Harvey lentää tyttärensä häihin Lontooseen. Ikääntyvä mies tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja katoaa mieluummina paikalta, kun tytär kaiken kukkuraksi kertoo, että isäpuoli luovuttaa hänet alttarille.
Toisaalla on Kate. Ok työtä tekevä sinkku, ikääntyvä hänkin, jonka pääpaino elämässä on yksinäisen äidin elämän tasapainottaminen. Ei äiti oikeastaan tytärtään tarvitse mutta Kate mielummin käyttää äitään syynä oman elämänsä siirtämiselle sivuun kuin kohtaa tosiasiat.
Sekä Harveyta että Katea yhdistää sama elämän pelko, se pelko, joka jäytää meitä niin monia ihan oikeassakin elämässä. Ahdistus siitä, että jotain jää tekemättä ja kokematta ja alistuminen sille tunteelle ettei uskalla kuitenkaan vain mennä ja hypätä vaan mieluummin keksii syitä miksi niin ei voi tehdä.
Emma Thompson ja Dustin Hoffman saivat suorituksistaan Golden Globe ehdokkuudet. En ole tyystin varma mistä syystä. Ei sillä että kumpikaan olisi huono, ei missään tapauksessa. Enemmän tuli olo, että kumpikin sopii rooliinsa liian hyvin. Hahmoista puuttui tietty yllätyksellisyys. Pääparin kohtaamisesta ja yhdessäolosta puuttui myös räiskyvä kipinä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin koko jutun perimmäinen tarkoitus.
Last change Harvey ei ole siirappinen elokuva, vaan sen pääpaino on kahden yksinäisen kohtaamisessa ja siinä lämmössä ja ystävyydessä, josta on mahdollista kasvaa jotain enemmän, jos sille uskaltaa antautua. Se on elokuva mahdollisuuksista, kun niille antaa luvan ja sille että unohtaa kerrankin pidätellä itseään. Laittaa vaikka silmänsä kiinni ja hyppätä. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.

TULIAISIA

2010-04-08T05:42:00.001-07:00

Paluu Suomeen ja arkeen ei sujunut ihan niin lupsakkaasti kuin toivoin. Tuomisena reissusta on ärhäkkä flunssa, joka kulminoitui eilen 38 asteen kuumeeseen. Sen jäljiltä olo on vähintäänkin heppoinen. Onneksi on vuokraamot.
Olen ollut varmaan yli 10 vuotta Makuunin asiakas ja tänään harkitsen vakavasti vaihtamista Filmtowniin. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia näiden kahden ketjun eroista.
Omalla kohdalla verenpaine nousi, kun tärkeän oloinen naisihminen ilmoitti että "tähän tulisi sitten 3€ myöhästymismaksuja". Tuskaisena ja tautisena ihmettelin että mistäs moinen, johon mirmeli totesi, että täältä näkyy että olet kerran tuonut DVD:n vasta yhdentoista jälkeen ja kerran 20.30... Tässä vaiheessa jo meinasi kiehahtaa. Olen vuositolkulla kantanut heidän kassaansa rahaa ja minulle aletaan ärhennellä kahdesta palautuksesta klo19 jälkeen. Anteeksi mitä? Totesin että toisesta palautuksesta minulle huomautettiin mutta koskaan ei kukaan ole maininnut erillisestä myöhästymismaksusta.
Ymmärrän, jos vuokrauksen palauttaa selkeästi seuraavana päivänä tai jos panttaa himassa top5 elokuvaa, jonka moni muukin haluaisi nähdä mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse kummastakaan. Harmistuneena "asiakaspalvelija" totesi että tästä eteenpäin palautusaikaa tulee sitten noudattaa ja sanoi laittavansa minulle mukaan vuokraussäännöt. Olisi niin tehnyt mieleni alkaa äristä mutta tauti vei voiton ja tuumasin että ei tarvitse, en minä ole idiootti...
Mukaan lähti Kerran vielä Harvey, koska en jaksa aivojumppaa. Mielipide siitä seuraa myöhemmin. Nähtäväksi myös jää jatkuuko asiakkuus Makuunissa vai vaihdanko Filmtowniin... Harmi kun tuo Makuuni on niin lähellä.

SOUND OF MUSICIN MAA

2010-04-01T07:08:00.000-07:00

Terveisiä Itävallasta.
Irtiotto arjesta on aina pääsiäisenä paikallaan ja matkaseuraksi kotoa lähti tietenkin viime vuonna Hong Kongista hommattu miniDVD-soitin. Elektroniikkatorilta 70€:lla hommattu vehje on osoittautunut kaiken arvonsa veroiseksi ja vielä enemmän. Matka kuin matka luistaa huomattavasti mukavammin kun on elokuvia, joita katsella.
Sen mitä käsilaukkuun sain kirjan, pikkupyyhkeen, käsidesin ja muun roinan lisäksi ympättyä oli Moulin Rogue, Järki ja Tunteet, Billy Elliot sekä Amelié. Kaveripariskunta oli elokuvista yhtälailla mielissään, saksankielisen maan vähemmän imartelevia etuja kun on, että kaikki, ja siis a-i-v-a-n kaikki on dubattu. On siis ollut illalla päivän huhtomisen jälkeen mukava kölliä ja katsella tuomiani elokuvia niiden alkuperäisellä kielellä ja suomalaisilla teksteillä.
Wienistä löytyy kuulemma muutama elokuvateatteri, joissa esitetään leffat tekstitettyinä. Alakerran videouokraamosta saa tietenkin myös elokuvat niiden alkuperäisellä kielellä. Englanninkielinen tekstitys todennäkäisesti kuitenkin puuttuu. Toki ystäväni ovat tutustuneet myös itävaltalaiseen elokuva-antiin ja tykkäsivät kovasti täkäläisistä kauhuelokuvista Tot 1 ja 2. Ykkösosan tapahtumat sijoittuivat Ebenseehen ja kakkonen taasen kotikaupunkiin Wieniin. Kauhu genrenä ei ole minua varten mutta hauskaa, että jotkut tykkää.
Kotiin palattua minua odottaa ainakin Clash of the Titans. Nyt tyydyn ihan ilomielin suosikki nelikkoon, joka mukavasti päättää reissupäivän. Palaamisiin.

KUMMITUSKIRJOITTAJA

2010-03-27T04:30:00.000-07:00

Roman Polanski on varmasti suurimmalle osalle maailman medioita seuraavalle ihmiselle tuttu nimi. Valitettavasti vain aivan vääristä syistä, kuten olen täälläkin jo todennut.
Polanski on hieno elokuvantekijä. Hänen otteensa on tunnusomainen. Hänen elokuvansa eivät selitä asioita liikaa valmiiksi ja niitä hallitsee pidättyväinen ja viipyilevä tunnelma. Kaikkea tätä on myös miehen uusin The Ghost Writer.
Ewan McGregor palkataan haamukirjoittajaksi Britannian ex-pääministerin Adam Langin muistelmiin, kun hänen edeltäjänsä kuolee hämärissä olosuhteissa. Ministeri on jo entuudestaan niittänyt kyseenalaista mainetta suosiollisella suhtautumisellaan Yhdysvaltoihin ja käsikirjoitusta suojellaan kuin valtion salaisuutta.
Juuri kun kirjoitusprosessin on tarkoitus päästä täyteen vauhtiin, leviää maailmalle tieto, että ministeri Lang joutuu sotariskostuomioistuimen kuultavaksi Irakin sotaan liittyvässä kidutusselkkauksessa. Kirjailija huomaa pian olevansa yksin teoksen kanssa ja alkaa törmätä aina uusiin ja uusiin todisteisiin Langin hämärästä taustasta, todisteisiin kidutuksesta ja ihmisistä tämän menneisyydestä, joilla on vähintäänkin epämääräiset tarkoitusperät. Kaiken kukkuraksi ministerin vaimo häiritsee kirjailijan työtä ja eristäytyneisyys maailmasta alkaa tuntua painostavalta ja uudet todisteet saattavat työn aivan uuteen valoon.
Haamu alkaa suorittamaan omia tutkimuksia, jotka johtavat häntä yhä syvemmälle vallan ja vallanhimon verkkoihin, joista hänen on aina vain vaikeampi päästä pois, kun kukaan tai mikään ei tunnu olevan sitä miltä näyttää.
Mieleeni tuli erehdyttävästi Franticin tunnelma, eikä se ole missään nimessä moite. Haamukirjoittaja on hienoviritetty trilleri, joka vaatii katsojalta keskittymistä. Siltä on turha odottaa hurjaa väkivaltaa tai villejä taka-ajoja. Sen piinaavuus piilee kaikessa siinä mitä katsoja ei näe vaan mitä hän joutuu arvailemaan.
Voisin kuvitella että on paljon heitä, joille tämän tyyliset poliittisilla kannanotoilla ryyditetyt elokuvat ovat pitkästyttäviä. Itse nautin elokuvasta, vaikka jälleen kerran aavistin tarinan koukun turhan aikaisen. Lieneekö tämä liiallisen kulutuksen tulos, että asianosaista on vaikea enää yllättää juonen käänteillä. Henkilökohtaisesti koin myös Polanskin amerikkakritiikin vain oikeutetuksi. Mikäs sen mukavampaa, kun taiteilija saa hyväksikäyttää teoksissaan omia väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia.

KICK SOME ASS

2010-03-23T03:37:00.000-07:00

Rapakon takaa tulee tasaisin väliajoin sarjakuvapohjaisia elokuvia. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Tämä on myös poikinut liudan elokuvia, joita on innoittanut koko sarjakuvasankarien esiinmarssi.
16.4 ensi-iltansa Suomessa saa Kick Ass. Elokuva, jonka sankareilla ei ole supervoimia mutta intoa ja halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ennen kaikkea auttaa sitäkin enemmän.
Elokuva pohjaa jälleen kerran sarjakuvakirjaan ja on aiheuttanut jo melkoisen määrän hulabaloota vanhemmissa, joita sen väkivalta ja kielenkäyttö riepoo. Kun 12- vuotias tyttö päästää suustaan: "OK you cunts, let's see what you can do now", alkaa kukkahattutätejä hirvittään.
Kuten olen monesti todennut, elokuvan ei aina tarvitse olla niin äärettömän vakavaa. Se voi olla myös puhtaasti viihdettä, joka saa arjen tuntumaan hippaisen verran kevyemmältä.
Siinä missä loistavalla The Watchmen:llä oli huomattavasti syvällisempi sanoma, tämä tuntuu pitävän pääasiassa hauskaa, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Toki tarkoitus on varmasti myös herättää katsojat miettimään sankariutta noin yleensäkin ja sitä että moni kakku on päältä kaunis.
Elokuva voi olla myös puhtaasti viihdettä, olematta silti huono. Nähtäväksi jää, mitä tästä tulee...

RAKKAUDELLA PARIISISTA

2010-03-21T09:10:00.000-07:00

Romanttisten komedioiden lisäksi action elokuvat ovat varmasti se helpoiten kliseisiin sortuva genre. Olisiko myös niin, että Roger Mooren Bond elokuvat toivat komedian myös pysyvästi tietyn tyyppisiin toimintaelokuviin? Mene ja tiedä...

From Paris with Love on huumorilla höystetty toimintaelokuva, joka tapahtuu amerikkalaisvoimin missäs mualla kuin Pariisissa.
Jonathan Rhyes Meyers esittää virkaintoista suurlähettilään assisstenttia Reeseä, joka tekee sivussa pieniä toimeksiantoja CIA:lle. Miehellä on kova halu todistaa omaa pätevyyttään ja hän haluaisi saada isompia keikkoja kuin satunnaisia rekisterikilpien vaihtoja. Yllättäen hänelle aukeaa tähän mahdollisuus, kun tulliin jäänyt agentti Charlie Wax täytyy lunastaa vapaaksi ja kyyditä Pariisiin. Reesestä tulee Charlien kuski ja jo ensitapaamisesta käy selväksi, että kyseessä ei ole kuka tahansa agentti. Pian Reese yrittää vain pysyä hengissä ja tuhoa kylvävän Charlien mukana, kun tämä yrittää estää teroristien häikäilemättömät suunnitelmat.
Elokuvan tarina on lähtöisin Luc Bessonin kynästä. Ohjaajana on depyyttinsä Taken elokuvan kanssa tehnyt entinen kuvaaja Pierre Morel.
Tarina on ennalta-arvattava ja ensimmäisten 10 minuutin jälkeen loppuratkaisu ja -tulos on jo selvillä. Se ei tee elokuvasta kuitenkaan vähemmän viihdyttävää. Sanailu ja punch lanet ovat ihan nasevia, vaikka hahmot ovatkin karikatyyrejä. Juoni etenee ja suurin kunnia tulee siitä, että se viedään voimalla loppuun saakka. Pelkäsin etukäteen että periamerikkalainen suhtautuminen vesittäisi valitun ratkaisun ja siihen ei uskallettaisi tarttua. Toisin kuitenkin kävi ja pointsit tästä. Lisäplussaa myös siitä, että elokuvassa pysyy tietty Eurooppalainen vire ja jenkkihehkuttelu jää taka-alalle, vaikka "Americans save the day".
Rhys Meyers sopii itsestään liikoja luulevaksi Reeseksi ja on aina yhtä herkullista silmän karkkia. Tykkäsin myös yllättävän paljon John Travoltan Waxista. Vaikka mies on lausunnoillaan ja satunnaisilla hihhuloinneillaan välillä syönyt omaa uskottavuuttaan, osaa hän näytellä. Ei siitä mihinkään pääse. Charlien hahmo antaa sopivasti mahdollisuuden kunnon revittelyyn, mikä ei Travoltan kohdalla olekkaan yhtään epäuskottavaa...
Yleisesti en ole oikea nainen arvioimaan naisosallisuuden puutteita tässä elokuvassa, koska äijäily ei ole koskaan haitannut. Päinvastoin. Aihepiiriltään terorismitarinat on melko loppuunkaluttuja ja humoristinen toiminta aina rajatapus mutta kyllä tämän ihan katsoi. Ei se nyt välttämättä elokuvateatteria ympärilleen vaatisi mutta hyväksi viihteeksi se käy oikein hyvin.

VETI SANATTOMAKSI

2010-03-18T15:07:00.000-07:00

Aina välillä sitä törmää näihin pieniin suuriin elokuviin. Elokuviin, jotka jotenkin onnistuvat vangitsemaan jotain erityistä ihmisestä, ihmisyydesta, sielusta ja selviämisestä. Two Lovers on yksi tällainen. Ainakin minulle. Muita vastaavia tulee mieleen mm. Little Miss Sunshien, Away we go, Sliding Doors, Happiness, Valasratsastaja, Lost in Translation, Juno, Stand by me, Billy Elliot jne. Just to name a few.
Two Lovers elokuvassa Joaquin Phoenix on kotiin takaisin muuttanut Leonard, jolla on vaikeuksia mielenterveytensä kanssa raskaan eron jälkeen. Yllättäen hänen elämäänsä astuu kaksi täysin erilaista naista; holtiton Michelle, jota kohtaa Leonard tuntee pakottavaa intohimoa ja turvallinen ja tasainen Sandra, joka haluaa pitää Leonardista huoltaa. Pian Leonard huomaa olevansa ristiriitaisten ja ailahtelevien tunteiden keskellä, jossa valinnat vievät vastakkaisiin suuntiin ja päätökset eripuolille elämää.
Elokuva pohtii pienieleisesti päätöksiämme ja niiden seurauksia. Se näyttää hillitysti tunteella ja järjellä tehtyjä ratkaisuja ja pistää katsojan pohtimaan valintojen seurauksia. Milloin huollettava haluaa tulla huolletuksia ja milloin roolit vaihtuvat. Kenen kuuluu ottaa vastuu kestäkin ja missä menee velvollisuuden rajat niin että niistä ei tule taakka. Kuka kuuntelee sydäntä ja joutuu katumaan ja kuka järkeä ja toteaa kivun jälkeen toimineensä oikein? Two Lovers jo nimenä elokuvan nähtyäni pistää miettimään kuka on rakastaja ja kuka rakastettu. Hetken huuma ja intohimo ovat kauhistuttavan kaunista katseltavaa mutta kuten tragediat ovat meitä opettaneet, ne vievät tuhon tielle. Leonard kaipaa irtiottoa mutta millä hinnalla. Ahdistavat tuntee on vain kestettävä. Niitä pakoon ei pääse.
Joaquin Phoenix on silkkaa kultaa. Jo Gladiaattorissa ja Walk the linessä hän osoitti olevansa käsittämättömän hieno metodinäyttelijä. Mies sopii riipaisevien tunnekuvausten ja vahvojen skaalojen tulkitsijaksi. Toisaalta olisi todella mielenkiintoista nähdä häneltä jotain ihan muuta. Trilleriä tai toimintaa esimerkiksi. Hänen vastaparinsa on hienosti poimittu, vaikka en Paltrowsta ole koskaan liiemmin välittänyt. Tässäkin tapauksessa olisin nähnyt roolissa ehkä mielummin jonkun muun mutta menköön nyt tämän kerran. Isabella Rosselini tekee Leonardin äitinä pienen mutta sitäkin tärkeämmän roolin. Mihinkä kaikkeen äiti on tunnetasolla lapsensa puolesta valmis. Tämä elokuva kannattaa katsoa ajatuksella ja kaikessa rauhassa. Sitä kannatta jälkeen päin pureskella ja maistella. Se on ehdottomasti sen arvoinen.

KREIKAN MERI, MERI KREIKAN

2010-03-18T13:56:00.000-07:00

Kreikkalainen naimakauppa oli napakymppi. Se tuuletti virkistävällä tavalla kulttuurien yhteen törmäystä ja sai aikaan hauskoja hetkiä ja hempeää romantiikkaa ilman saman lajityypin elokuvien niin tuttuja suden kuoppia.
Samalla porukalla on ollut näppinsä pelissä toisen kreikkalaisuuteen pohjaavan romanttisen komedian My life in Ruins eli Kreikkalainen lomamatka kanssa.
Nia Vardalos esittää kreikkaan paennutta historian opettaja Georgiaa, joka yrittää koota elämäänsä takaisin ryhdikkääseen ja hallittuun kasaan. Työkseen hän vetää turistikierroksi, vaikka luennoisi maan kulttuurista ja historiasta mielummin kuin palvelisi typeriä turisteja.
Elokuva seuraa yhden kierroksen aikana tapahtuvaa muutosta, kun Georgia alkaa saada työstään tarpeekseen. Sattuma tuo hänen ryhmäänsä leskimies Irvin, joka auttaa Georgiaa löytämään kefinsä eli mojonsa sekä bussinkuljettajan Pupin, joka auttaa häntä löytämään jälleen rakkauden.
Elokuva lähtee liikkeelle teennäisen kömpelösti ja ärsyttävän samalla tahdilla kuin edeltäjänsä. Alun kankeuden jälkeen se alkaa kuitenkin löytämään rytmiään ja huumoriaan itsenäisenä elokuvana ja lopputulos on ihan mukiin menevä viihdyke. Maisemat ovat kauniita ja tunnelma kepeä. Hahmot ovat stereotyyppisiä mutta mikäs siinä, jos lopputulos ei ihan silmille hyppää.
Hiukan käy Rickhard Dreyfussin kaltaista veteraania surku, kun loistokas ura on hiipunut pienen budjetin kevyiksi ja unohdettaviksi elokuviksi.
Kreikkalainen lomamatka ei missään nimessä ole pahimmasta päästä mutta ei se genressään mikään yllättäjä tai paalumerkki ole. Leppoiseen tyttöjen iltaan tai sunnuntain ajan vietteeksi se on ihan kelpo.

ANTIPELAAJA JA PELIELOKUVA

2010-03-17T05:45:00.000-07:00

Minä en pelaa, en mitään tietokonepelejä. Enkä ole koskaan pelannut. Tai no Bubble Bobblea teini-ikäisenä mutta siinäpä se. Silti nappasin mukaani Gamer leffan jo pelkästään sen takia, että Juokse tai kuole (Running man) oli tämän esiteinin mieleen parikymmentä vuotta takaperin.
Tulevaisuudessa nanoteknologia on mennyt siihen pisteeseen, että reality TV ja erilaiset sosiaaliset peliohjelmat ovat sekottuneet keskenään ja niiden luoja Ken Castle on lähellä maailman valloitusta. Erityisesti kuolemaan tuomittuja vankeja hyväksikäyttävä Slayers on noussut käsittämättömään suosioon. Pelin ylivoimaiseksi hahmoksi on kivunnut Kable, joka on enää 3 pelin päässä vapaudesta. Castle ei kuitenkaan halua miehen voittoa vaan on valmis mihin tahansa, jotta tämä häviää. Lisäksi mukaan juoneen tulee Humanz niminen vastarintaliike, joka kapinoi nanoteknologian mukana tuomaa orjuutusta vastaan.
Neveldine/Taylor ohjaajapari on Crank leffojen takana. Gamerissa miehet yrittävät hyödyntää Matrixin viitoittamaa tietä teknologian ja ihmisen yhteentörmäyksestä ja Running manin aloittamaa "tuodaan kuolema televisioon" ajatusta.
Elokuva toimii kyllä monessa kohtauksessa mutta kokonaisuutena se tuntuu hutaistulta ja liian täyteen ympätyltä. Ihminen vs. teknologia, viihde vs. todellisuus, yhden miehen taistelu kohti vapautta, syyt miksi vapaus on mennyt, perheen pelastaminen jne. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi leikkaus ja kuvakerronta on sotkuista ja liian nopeaa ja ydin ajatus hukkuu ylenpalttiseen sekamelskaan. Jälleen kerran osoitus sanonnan "Kill your darling" paikkaansa pitävyydestä.
Gerard Butlerista on tullut nurkaan ahdistetun miehen perikuva, jossa asuu kiusattu taistelija. Mies on mielestäni hyvä näytelijä mutta menee tässä totaalisesti hukkaan, koska hahmona Kable jää toisarvoiseksi ohjaajien pätemisen tarpeen edessä. Samoin käy loistavan Michael C. Hallin kanssa. Ken Castlen hahmossa olisi paljon ammennettavaa mutta aika menee tässäkin tapauksessa turhaan väkivaltaan.
Nautin hyvistä action elokuvista. Genrenä ne onnistutaan vaan sössimään harmillisen usein. Gamer ei ole poikkeus. Ota tai jätä. Kyllä tämän nyt sunnuntain tyhjänpäiväisyyteen hukuttaa mutta mitään suurempaa siitä irti ei saa...

IRONIAN KALSKE

2010-03-15T06:02:00.000-07:00

Tarkoitus oli sitten katsoa Bigalown Oscar-elokuva mutta lauantai-ilta oli tehnyt tehtävänsä ja hyllyt huusivat tyhjyyttään ainakin tämän elokuvan osalta. Tosin 3 kappaletta elokuvista oli teillä tietämättömillä oltuaan jo päivän yli palautusajan. Hyvät ihmiset, vuokraaminen tarkoittaa palauttamista, ei elokuvan omistamista... Käteen tarttui sen sijaan Steven Soderberghin Ilmiantaja eli The Informant.
Matt Damon esittää kemististä bisnepuolelle hypännyttä Mark Withacreta. Ylempää amerikkalaista keskiluokkaa, jolla on kuitenkin siloitellun pinnan alla menossa jotain aivan muuta. Elokuvasta on hiukan vaikea kirjoittaa, ettei mene ja paljasta mitään oleellista.
Withacre ryhtyy FBI:n ilmiantajaksi globaalissa kartellijutussa, joka paisuu ja alkaa levitä huolestuttavasti käsiin. Kaiken keskiössä on mies ja hänen kertomuksensa sekä lukematon määrä eri mahdollisuuksia.
Elokuva on hillitön matka ahneuden, oikean ja väärän sekä liikemaailman porsaanreikien perässä. Sen teksti on herkullista ja musiikkivalinnat käsittämättömän huvittavia. Matt Damon tekee jälleen hienon roolin. Miehestä on monta mielipidettä mutta näytellä hän osaa. Tämä on kaukana Bourne trilogiasta, joka on yksi suosikeistani, mutta herra vie hienosti potin kotiin.
Itse elokuva oli hyvä ja piti sisällään hienoa ja älykästä sanailua. Jotenkin se kuitenkin jäi harmillisen kylmäksi. Ei tämän kaltaisen satiirin tietenkään ole tarkoitus tunteita liiemmin herättää vaan pistää katsoja kiemurtelemaan ja hihittämään tuskaisesti myötähäpeän kourissa. Tässä elokuva kyllä onnistuu mutta silti se jäätti jostakin syystä väljähtäneen loppumaun. En osaa laittaa sormeani sille syylle, miksi en elokuvaa kummemmin miettimään jäänyt. Toki sitä suosittelen. Varsinkin niille, jotka haluavat katsoa jotakin terävää. Siihen se sopii erinomaisesti.

AND THE WINNER IS...

2010-03-10T03:23:00.000-08:00

Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäinen naisohjaaja sai Oscarinsa. Onnea Ms. Bigalow!
Omalta kohdalta Hurt Locker on vielä katsomatta. Täytynee heti todeta, että sotaelokuvat genrenä menevät samaan kastiin kauhuelokuvien kanssa. En pidä niistä, koska ahdistun niistä liikaa. Tässä tapauksessa lienee pakko tehdä poikkeus.
Muutkin veikkaukseni menivät kutakuinkin oikein. Olen enemmän kuin onnellinen Jeff Bridgesin voitosta. Mo'nic sekä Bullock ovat myös pystinsä ansainneet. Muutenkin tänä vuonna itse kategoriat olivat mukavan yllätyksellisiä, vaikka gaala vaisuksi jäikin.
Mielenkiintoisena pidin isäntä herrojen roolijakoa. Aina niin leppoisasta Steve Martinista oli tehty se illan ass hole ja yleisesti vaikean tyypin maineessa olevasta Baldwinista järjen ja kohtuuden ääni. Kukakohan juonnot oli käsikirjoittanut?
Kokonaisuudessaan palkinnot tänä vuonna löysivät mielestäni oikeisiin osoitteisiin. Taas on vuosi aikaa odotella mitä sitten tapahtui...

ELOKUVA, JOKA SAA PÄIVÄN NÄYTTÄMÄÄN PAREMMALTA

2010-03-06T03:01:00.000-08:00

Olen pehmo ja tämä elokuva osui ja upposi sinne sielun sopukoihin. Sinne, jossa haluan vielä uskoa ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikilla meillä on mahdollisuus.

The Blind Side on palkittu eri kategorioissa jos jonkinlaisissa palkintogaaloissa ja suurin kahmija on naispääosanesittäjä Sandra Bullock. Sekä Sandra, että elokuva ovat ehdolla myös Oscar-mittelöissä ja kyllä, elokuva on hyvä. Se on sydämellinen, lämmin eikä sorru kuitenkaan perus "ryysyistä rikkauksiin" -elokuvien ylitsevuotavaan sokerointiin.
Michael Oher on lähes koditon musta teini-ikäinen poika, joka on myös valtavan kokoinen. Kohtalon oikusta tämä jättiläismäinen mutta hiljainen ja ujo poika päätyy yksityiskoulun oppilaaksi surkeaakin surkeammalla koulumenestyksellä, omaisuutenaan yksi ylimääräinen t-paita muovipussissa ja vaatteet päällään. Tämä iso mutta haamun kaltaisesti käyttäytyvä poika ei puhu eikä myöskään opiskele. Opettajat ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä miten poikaa tulisi käsitellä ja miten tähän pitäisi suhtautua.
Eräänä iltana Leigh Anne Tuohy hakee lapsensa miehineen koulusta ja kiinnittää huomiota isoon poikaan vain t-paita päällään jäätävässä illassa. Tämä tiukka mutta lämminhenkinen nainen avaa kotinsa ovet ja perheensä sydämet isolle ja kiltille mustalle pojalle syvässä etelässä, jossa ennakkoluulot vielä jylläävät ja rotuerot aiheuttavat ongelmia.
The Blind Side on tositarina ja Wikipediassa on oma sivunsa Michael Ohre:lle. Leigh Anne Tuohy otti pojan perheensä jäseneksi ja tänä päivänä Michael on ammattilaisena NFL:ssä. Mikä tässä elokuvassa oli ihaninta, se kuin ohimennen mursi monia ennakkoluuloja, myös katsojan, eikä sortunut ylenpalttiseen lätinään, ei hurrannut amerikkalaiselle unelmalle vaan keskittyi tähän poikaan. Slummien kasvattiin, hylättyyn lapseen, joka kaikesta kokemastaan huolimatta on kilttiäkin kiltimpi ja oletettua viisaampi.
Sandra on ehdottomasti palkintonsa ansainnut ja uskaltaisimpa veikata, että Oscar tulee myös. Leigh Anne on southern belle ja pumpulissa kasvanut. Silti hän on järkevä ja realistinen. Bullock omistaa tämän roolin. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa mutta se ei tee elokuvalle kuitenkaan nimellistä hallaa.
John Lee Hancock ei ole pitkiä elokuvia liiemmin ohjannut mutta sanoisin, että tämän jälkeen käsikirjoituksia tulee ovista ja ikkunoista. Jälki on vaivatonta ja lopputulos loistavaa.
Tämän kaltaiset elokuvat saavat päivän tuntumaan pikkuisen paremmalta ja elämän näyttämään hiukan kevyemmältä. Ihanaa!

KEVYTTÄ KAURAA

2010-03-06T02:47:00.000-08:00

Kuten olen jo todennut moneen otteeseen, pakenen elokuviin, kun arki ja todellisuus käyvät ylivoimaisiksi. Tällä hetkellä ehkä liian usein...
Ystävänpäivä on tyhjänpäiväinen hattarahöttö, joka ei oikeastaan jätä edes sokeriyliannostusta, koska sen juonikuvio tai sen puute jättää sen niin epämääräiseksi.
Ameriikassa ystävänpäivä on iso juttu. Tässä elokuvassa sitten katsotaan ja seurataan erilaisia pareja ja pariutumisyrityksiä kyseisen päivän aikana. Mikään ei oikein johda mihinkään, sen kummampaa sanottavaa ei ole ja näyttelijät tuntuvat tekevän koko homman toista kättä lepuuttaen. Mikä huvittavinta elokuvasta ei kyllä jäänyt mitenkään armoton ketutuskaan sen tyhjänpäiväisyyden takia. Tämä elokuva kuuluu siis elokuviin, jotka eivät edes ärsytä huonoudellaan, koska koko pätkä on yksinkertaisesti niin tyhjää täynnä ettei se edes kuikuttanut.
Ohjaaja Garry Marshalilla on kuitenkin takana Pretty Woman ja Frankie&Johnny kaltaiset täysosumat. Tämä tulee olemaan niitä muita. Niitä jotka häipyvät muutamassa hetkessä niin muistoista kuin puheistakin...

3D:N KÖMMÄHDYS

2010-03-02T08:11:00.000-08:00

Voisin ja haluaisin kirjottaa mietteitäni suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusimmasta aluevaltauksesta Liisa Ihmemaassa muodossa. Tämän aamuinen näytös meni kuitenkin kirjaimellisesti reisille, kun salin pimetessä paikalleni ylärivien tuntumaan syöksyessäni totesin, että lasit ovat rikki... Eipä sitä sitten tullut lähdettyä könyämään ihmisten yli etsimään ehjiä laseja, joten katsoin koko elokuvan tuplakuvien vilkkuessä näkökentässä ja värien hyppiessä mihin sattuu. Silmiä kivisti ulosastuessani jonnin verran.
Sanomattakin selvää on, että menen katsomaan kyseisen elokuvan uudelleen. Burtonin visuaaliset mestariteokset kutistuvat olemattomiin television uumenissa ja 3D on kuin tehty hänelle. Se mitä mieleen päällimmäisenä jäi, oli sadunomainen tunnelma, mukiin menevä tarina ja upeat puitteet. Ottanen seuraavalla kerralla elokuvaseuraksi 10-vuotiaan sisarentyttäreni, joka varmasti osaa arvostaa kyseistä elokuvaa.

POLIITTISTA JUONITTELUA

2010-02-26T02:31:00.000-08:00

Hyvin tehdyt poliittiset trillerit ovat nautinnollista seurattavaa. Itse ainakin pidän hienosti kirjoitetuista salaliittokuvioista, joissa on siis realismin kosketus. X-files ja Fringe tasolle mennessä kyse on jo scifistä eikä poliittisesta trilleristä.
State of play on ihan kivasti sykettä nostattava kokonaisuus, vaikka loppu ei mieleen ollutkaan. Toisaalta voin kuvitella, että monelle muulle nimenomaan sen tarjoama tietyn asteinen vesittäminen ja journalistin kuvitelmien tuominen lähemmäksi maan pintaa, on parempi lopetus. Oma naiviuteni olis nauttinut enemmän toisesta vaihtoehdosta.
Russell Crowe esittää Washington Globelle kirjoittavaa tutkivaa journalistia Cal McAffreytä, jonka vanha opiskeuaikainen kämppis on kongressin edustaja. Kun naimisissa olevan edustajan rakastajatar kuolee hämärissä olosuhteissa, Cal tarjoaa miehelle yösijan ja neuvoja. Samaan aikaan Cal tutkii kahta satunnaiselta vaikuttavaa ampumatapausta kunnes törmään tutkinnassa edustajan rakastajan nimeen. Nämä kaksi tapahtumaa liityvät toisiinsa ja ne ovat vasta jäävuoren huippu jostakin paljon suuremmasta, vaarallisemmasta ja pahemmasta.
Jos elokuva pitäytyisi vain näissä vaihtoehdoissa, olisi se mielestäni ollut paljon pelottavampi ja tehokkaampi. Koska loppu on se mikä on, on elokuvaan sotkettu toisarvoisia ihmissuhdekuvioita ja velvollisuudentunteita, jotka vievät pohjaa vetävältä ajatukselta turvallisuuspalveluiden yksityistämisen tuomista vaaroista.
Crowe on, kuten aina, hyvä hiukan fläsähtäneenä toimittajana, joka saa Rachel McAdamsin esittämästä nuoresta Dellasta sekä oppilaan että haastajan. McAdams vetää roolinsa uskottavasti nuorella innokkuudella. Ben Affleck sopii myös oivasti muka empaattisen kongressiedustajan rooliin, koska miehessä on jotain kerrassaan vastenmielistä (on edelleen vaikea uskoa, että yksi hienoimmista elokuvista Good Will Hunting voi olla tämän tyypin kirjoittama!). Loppu castingkin on kerrassaan mairitteleva. Helen Mirren tiukkana päätoimittajana ja Robin Wright Penn alistuneena vaimona toimii kyllä. Elokuvan ongelma kokonaisuudessa ei olekkaan castingissä vaan sen sisällön jäämisessä jotenkin ohueksi. Hieno ydinajatus tuntuu hukkuvan ja jäävän valjuksi. Poliittiset trillerit parhaimmillaan jättävät katsojan miettimään oikeata ja väärää, sekä miettimään omia valintojaan ja puolueellisuuttaan. Tässä tapauksessa niin ei käy...

PUKUDRAAMAA

2010-02-24T05:45:00.000-08:00

Olen aina rakastanut hyvällä maulla rakennettuja ja tehtyjä epookkeja. Varsinkin niitä joissa on pikku tyttöjen prinsessa pukuja. Kyllä, jopa tämä ronskimpi elli huomaa ihastuvansa elokuvateollisuuden unelmapukuihin. Vai voiko moni nainen sanoa, että Scarlett O'Haran valkoinen unelmamekko ei ihastuttanut alun grillijuhlissa?
Nuori Victoria ei ole pelkästään kauniita pukuja. Se on hyvä historiallinen elokuva voimakastahtoisesta naisesta, joka päätyi Englantia pitimpään hallinneeksi kuningattareksi vaikeuksien kautta.
Victoria ei ole draamallisesti ja sisällöltään yhtä loistava kuin Elisabeth-elokuvat. Se on kevyempi ja positiivisempi mikä ei aina kuitenkaan ole huono asia. Ei ainakaan minun mielestäni. Joskus on äärimmäisen mukava katsoa vain kaunista ja hyvin näyteltyä pukudraamaa, josta ei jää epätodellinen juonittelufiilis tai synkkä historian katku päällimäiseksi.

Victoria on päättänyt olla pätevä hallitsija. Hän on nuori ja kasvatettu kultaisessa häkissä maailman ulkopuolella äitinsä ja tämän neuvonantajan tahdosta. Victoria on kuitenkin älykäs ja ymmärtää pian pelin säännöt. Ollakseen hyvä, hänen tulee voida luottaa ympärillään parveileviin, vallanjanoisiin miehiin. Kehen ja koska, siinäpä pulma, joka selviää nuorelle hallitsijalle kantapään kautta.
Emily Blunt on pirteä ja samalla eteerinen kuningatar. Hänen luomansa Victoria on omanarvontuntonsa tiedostava nainen, joka on kuitenkin valmis taipumaan ja kaipaa kovasti hyväksyntää. Rubert Friend esittää Victorian tulevaa miestä prinssi Albertia. Friendissä on jotain todella omituista. Aivan kuin miehen tekemisistä ei saisi oikein otetta. Ei hän huono ole mutta jää jotenkin äärimmisen etäiseksi. Samat maneerit oli huomattavissa jo toisessakin pukuepookissa, nimittäin Chériissä. Kaunis hän kyllä on, sitä ei voi kieltää.
Nuori Victoria on hyvä ja seesteinen elokuva. Ei sekään kohahduta tai maailmaa mullista mutta on mukavaa seurattavaa ja jättää taakseen silkkien kauniin kahinan.

SAIRASTAMISEN SALDOA

2010-02-23T04:44:00.000-08:00

Kun keuhkojen tilalla on liekkimeri, kurkussa rakkuloita ja pää vuorattu villalla, on se aina pätevä syy tapittaa elokuvia. Eikö? Jos siis syitä sille kaipaa. Se saako sairastaessa tuotettua järkevää tekstiä, onkin sitten toinen asia.
Tähän mennessä olen sohvan pohjalta katsonut uusina tuttavuuksina: The Soloist ja Aikamatkustajan vaimo.

The Time traveller's wife on kirjaan perustuva elokuva miehestä, joka matkustaa sattumanvaraisesti ajassa. Mies suhtautuu tilanteeseen taakkana ja pakoilee ihmisiä yksinäisyyteen, kunnes tapaa naisen, jonka on tietämättään tuntenut jo vuosia.
Kuten aikaa käsittelevissä elokuvissa yleensä, myös tässä on äärimmäisen vaikea koota elokuvan luomaa kokonaisuutta ja dramaturgista linjaa sanoiksi. Itselläni ainakin meinaa aina jossain vaiheessa ymmärrys loppua kesken. Elokuva on kuitenkin hyvä. Se on ehkä enemmänkin kuin hyvä, koska tarina sen taustalla on loistava. Se on hieno kuvaus ajan kulusta, sen käytöstä ja mitä sillä ajalla teemme mikä meille on annettu. Mikä myös hienoa, elokuva ei pyri selittelemään ja antamaan tapahtumille syitä, vaan keskittyy ennemmin nimenomaan siihen kuinka elää elämäänsä, kun sitä hallitsee jokin poikkeuksellinen tila tai kuinka tulisi keskittyä tähän eikä ajatella niinkään sitten.
Eric Bana esittää matkustajaa ja Rachel McAdams hänen vaimoaan. Bana on hiukan vaisu, kuten yleensäkin. Joku laajemmalla tunnekirjolla varustettu näyttelijä olisi todennäköisesti tuonut vielä pienen extra syvyyden hahmon käymään kamppailuun. McAdams on suorituksessaan parempi.
Pidin elokuvassa myös sen sivuseikkana esittämästä mahdollisuudesta, että aikamatkustamisen syy löytyisikin geeneistä. Tähän vaihtoehtoon en ole törmännyt aikaisemmin. Muutenkin koko asiaa käsiteltiin kuin mitä tahansa perussairautta ilman scifihöpinöitä, koska se olisi romuttanut pitkälti koko elokuvan ydinajatuksen.
Romanttisista draamoista Aikamatkustajan vaimo on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Toinen pipipätkä The Soloist on ylistävää kiitosta keränneen Sovitus elokuvan ohjaajan Joe Wright:n uusin pitkä. En muista kävikö se meillä koskaan edes teatterilevityksessä mutta hienoudessaan se vie voiton näistä kahdesta.
The Soloist on tositarina. Se on tarina musiikkivirtuoosi Nathaniel Anthony Ayersin ja kolumnisti Steve Lopezin erikoisesta ystävyydestä, ystävyydestä jolla on suuri vaikutus kumpaankin mieheen. Siinä on myös viesti kaikille, jotka haluavat sen kuulla.
Steve etsii inspiraatiota kolumniinsa ja törmää sattumalta kodittomaan Nathanieliin, joka pian osoittautuu entiseksi musiikilliseksi lapsineroksi, jonka elämän skitsofrenia on kuitenkin muuttanut. Vaikka Nathaniel asuu kadulla, ei hänen elämänsä ole toivotonta, koska hänellä on aina Beethoven ja musiikki seuranaan. Steve haluaa kirjoittaa Nathanielista ja auttaa tätä. Nathaniel ei kuitenkaan koe tarvitsevansa apua. Kun Stevenin kirjoitukset alkavat saada huomiota, joutuu tämä miettimään omia tarkoitusperiään ja sisintään ja sitä mikä on Nathanielin kannalta oikein ja mikä väärin.
Elokuva pyrkii avaamaan katsojan silmiä ja tunteita, sekä kohtaamaan asioita, joista enemmistö kääntäisi katseensa pois. Se ei tarjoa ratkaisuja, vaan lempeästi pyytää ihmisiä ajattelemaan ja uhraamaan edes palan aikaansa jollekin muulle. Se puhuu myös peräänantamattomuuden ja epäitsekkyyden puolesta sortumatta sormen heristelyihin tai ärsyttävään hymistelyyn.
Elokuvan oivan lopputuloksen ansioiksi täytyy ensinnäkin lukea sen loistavat päänäyttelijät. Robert Downey Jr. ,josta on hyvää vauhtia nousemassa sukupolvensa arvostetuin näyttelijä ja sen arvostuksen mies on ehdottomasti ansainnut, on jälleen pettämättömän hyvä ja tunneskaalassaan ilmiömäinen. Lisäksi täytyy todeta, että Jamie Foxx on ehdottomasti parhaimmillaan esittäessään oman minänsä ulkopuolisia ja eksentrisiä hahmoja. Siinä missä mies oli tympeä ja puiseva Lainkuuliaisessa kansalaisessa, tässä suorituksessaan hän on ällistyttävän hyvä. Voin vain kuvitella mitä valmistautumista ja antautumista vaikean skitsofrenian kourissa pyritelevän miehen esittäminen on niin, ettei hullusta tee häpeällistä huumoria tai epäuskottavaa teeskentelijää.
The Soloist on hyvä elokuva. Se ei ole järistyttävä tai mullistava mutta ei se sitä edes yritä olla. Se on keskivertoa parempi niin sisällöltään, käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijöiltäänkin. Sen jälkeen jää sydän kevyeksi, vaikka päässään maailman epäoikeudenmukaisuutta pohtisikin.

MÄTÄ OIKEUSLAITOS

2010-02-22T02:43:00.000-08:00

Itselläni on ollut jo jonkin aikaa vaikeuksia uskoa oikeuslaitokseen, joka langettaa humalassa hölmöilevälle nuorukaiselle 7 vuotta linnaa kirkon polttamisesta mutta päästää lapsiin sekaantujan ehdollisella. Pahimmassa tapauksessa häkki heilahtaa muutamaksi vuodeksi, joka sekin lyhenee loppujen lopuksi puoleen. Ei mahdu jakeluun.
Tätä samaa ajatusmallia pui Lainkuuliainen kansalainen. Hollywood keinoin ja ameriikan malliin tosin.
Gerard Butler on isä, joka todistaa perheensä teurastuksen ja joutuu oikeudessa sivusta seuraamaan, kuinka toinen hyökkääjistä pääsee kuin koira veräjästä, koska syyttäjä haluaa pitää tilastot siisteinä. Kun tulee takaisinmaksun aika, kohteena ei ole pelkästään jutussa mukana olleet ja itse tekijät, vaan koko oikeuslaitos.
Elokuva on ihan näpsäkkää toimintaa ja tiheää trilleriä. Ainoa selkeä ärsytyksen aihe omalla kohdalla oli Butlerin hahmon muuttaminen eräänlaiseksi yli-ihmiseksi. Tosin tällä kikalla kosiskellaan salaliittoteoreetikkoja ja muita synkistelijöitä, jotka saavat vain vettä myllyynsä valtion salaisia hankkeita pohtiessaan.
Jamie Fox esittää tarinan protagonistia, päähenkilöä joka saa opetuksen, mikä ei omaa lippua liehumaan saa. Miehessä on jotain kertakaikkisen puisevaa, vaikka Ray toikin potin kotiin. Butler sen sijaan on mitä mainioin maaninen kostaja, joka hakee oikeutta tapahtumille ja teoilleen.
Lainkuuliainen kansalainen sorkkii ihan kelpo aiheita. Vähän kepeäksi se jää, eikä nostata kovinkaan kuumia tunteita. Siinä missä Pulp Fiction sai hihittelemään ammutulle nuorukaiselle ja yliannostukselle, Lainkuuliainen kansalainen pistää katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi raajojen katkaisulle. Saavutus kai tämäkin. Kyllä tällä rallilla lauantaita viettää. Ei se mieleen pyörimään jää tai muutakaan makua kielelle tuo mutta toimii sellaisenaan ihan jees.

POSEIDONIN POIKA

2010-02-19T00:38:00.000-08:00

Mikä auttaa armottomaan v****kseen? Elokuva tietenkin. Tai no, mihin elokuva ei auttaisi?
Kävin katsomassa Percy Jackson and The Lightning thief:n, kun arjen ryönä kävi ylivoimaiseksi. Uskoin, että visiitti jumalten kansoittamaan mielikuvitusmaailmaan olisi oiva apu harmiin, ja sitähän se oli.
Percy Jackon on ADHD:sta ja lukihäiriöistä kärsivä teini, joka viihtyy parhaiten veden alla. Kotona on kurja isäpuoli ja alistuva äiti. Kaikki kuitenkin muuttuu kertarysäyksellä, kun Zeuksen salama varastetaan ja pääepäilty on Zeuksen veljenpoika, Percy, joka ei tiedä edes olevansa puolijumala. Alkaa seikkalu, jonka tarkoituksena on pelastaa Percyn äiti Manalasta, Percyn sedän Haadeksen maailmasta, sekä löytää kadonnut salama ennen kuin jumalten sota tuhoaa ihmiskunnan.
Pätkä on oikein näpsäkkä fantasiaseikkailu. Se etenee suoraviivaisesti eikä sorru yltiöpäiseen sinkoiluun. Sen tarina on yksinkertainen, mikä auttaa kummasti sen toimivuuteen.
Chris Columbus on hankkinut kirjaimellisesti kannuksensa lapsille ja nuorille suunnatuilla elokuvilla. Monikaan ei voi väittää jääneensä paitsi Yksin kotona elokuvalta. Kaiken kaikkiaan Percy Jacksonissa on havaittavissa samaa sävytystä ja toimintamalleja kuin Columbuksen ohjaamissa Harry Potter leffoissa. Tässä tapauksessa tarinan simppeliys kuitenkin pelastaa elokuvan ylivenymiseltä ja liian hankalalta juonelta.
Olen ollut aina heikkona Kreikan tarustoihin ja ahmin ala-asteen historiantunnilla jumaltarustoja. Niille, joille tämä osa maailmanhistoriasta on jäänyt vähemmälle, salamavaras toimii myös näppäränä opetushetkenä. Sen jälkeen tietää varmasti ketkä kolme ovat Kreikan pääjumalia ja mitä osa-aluetta kukin hallitsee. Ei lainkaan huono homma.
Roolitus on jälleen mukavan tuore. Onkohan trendi nyt palkata tuntemattomampia tähtiä pääosiin vai lieneekä syynä A-luokan tähtien kovat taksta ja yleinen talouslama, joka on pakottanut jättämään nämä kovimmat nimet vähemmille pesteille. Henkilökohtaisesti en pidä tätä lainkaan huonona suuntana. Päinvastoin.
Percy Jackson on mukava koko perheen leffa, jonka aijon ensi tilassa esitellä 10-vuotiaalle sisarentyttärelle, jonka elokuvakasvatukseen olen päättänyt muutenkin sekaantua.

MATKOJA MUISTOIHIN

2010-02-15T07:40:00.001-08:00

Meillä kaikilla on varmasti elokuvia, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieleen.
Tänään innostuin muistelemaan omalta kohdaltani niitä elokuvia, jotka ovat syöpyneet syystä taikka toisesta mielen sopukoihin.
Koko muistelu lähti liikkeelle biisistä Porgué te vas, joka automaattisesti tuo mieleen elokuvan Cría cuervos (-76) eli Korppi sylissä, jonka tunnusmusiikkia se on. Elokuva on espanjalaisohjaaja Carlos Sauran menestyneimpiä elokuvia. Itse näin elokuvan varmaan joskus vuonna -86 ja olin myyty. Melankolisen ja kuolemasta kiinnostuneen Anan kasvutarina vangitsi ja ihastutti alle kymmenvuotiasta suunnattomasti. Muistan myös inhonneeni Anaa syvästi ja pitäneeni häntä itsekkäänä ja inhottavana. Harmittaa, kun kyseistä elokuvaa on todella vaikea saada mistään. Orionissakin se pyöri viimeksi 2007.
Muita pysäyttäneitä elokuvia lapsuudesta on täälläkin vilahtaneet Kolme ja neljä muskettisoturia ja tietenkin Päättymätön tarina.
Fantasiaelokuvista mukaan mahtuu myös Ladyhawke, jossa näyttelee ihanaakin ihanampi Michelle Pfeiffer ja salskea Rutger Hauer.
Olen ollut aina liiaksikin mukaan tempautuja, joten kauhuelokuvat genrenä eivät sovi meikäläiselle pätkääkään. Näin Poltergaistin 5.luokkalaisena ja sen jälkeen ymmärsin miksi äitini oli nähnyt parhaaksi vahtia katsomisiani tarkkaan. En ole kyseistä elokuvaa uskaltanut katsoa vieläkään ja sen aiheuttamat painajaiset olivat jotain järkyttävää.
Emmanuel nyt ei varmaankaan jättänyt yhtäkään esiteiniä kylmäksi, kun sen salaa katsoi kaverin tyhjässä talossa sohvan nurkassa hihitellen. Tunnuskappale on edelleen kerrassaan hieno!
Kotimaisista elokuvista lähtemättömän vaikutuksen teki Lumikuningatar, eikä vähiten Jukka Linkolan henkeäsalpaavan musiikin takia. Kaj&Kerttu saa vieläkin kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Harmi että mies ei ole tehnyt elokuvamusiikkia juurikaan sen jälkeen.
Tällä hetkellä ei tule taas muita lähtemättömän vaikutuksen tehneitä elokuvia mieleen, mutta olis mukava tietää mitä muiden elokuvamuistoista löytyy, muuta kuin ne Disneyn itsestään selvyydet.

MIETTEITÄ KOTIMAISUUDESTA...

2010-02-14T10:50:00.000-08:00

Pakko oli kirjoittaa ajatuksia, joita Aleksi Salmenperän sanat herättivät lukiessani Hesarin sunnuntailehteä.
Artikkelissa Salmenperä harmitteli huonoista katsojaluvuista kärsivää Paha Perhe elokuvaansa ja toivoisi rahoituksen tasaantuvan ulkomaisella myynnillä. Niin, potenttiaalinen ostaja sen sanoi: "Pidin elokuvan valkoisuudesta ja melankoliasta. Skandinaviassa taitaa olla aika masentava ilmapiiri"
En missään nimessä halveksi kotimaista elokuvaa, teenhän töitä sen parissa ja rakastan sitä, mutta... Suomessa tehdään 10-12 elokuvaa vuodessa ja ensi-iltoja on parisenkymmentä. Jos näistä ensi-illoista jo puolet pitävät sisällään viinapiruja, ahdistusta, synkkyyttä, äärimmilleen vietyä realismia, masentuneita henkilöhahmoja tai sotaa, sanelee se suomalaisen elokuvan kieltä aika voimakkaasti.
Ongelma ei ole mielestäni tekijöissä, vaan yleisesti käsityksessä ja suhtautumisessa näkemäänsä. Katsojalukujen, puskaradion ja kritiikin perusteella katsojat ja kriitikot asettavat surulliset rajat suomalaiselle elokuvalle. Salmenperän kaltaisten tekijöiden vakavat draamakuvaukset eivät innosta massoja, vaikka kriitikot ylistäisivätkin. Elokuvan taikaa hyväksikäyttävät kevyemmät leffat, eivät nekään saa katsojia vaan niitä haukutaan epärealistisiksi, koska olemme tottuneet että kotimainen elokuva on vakava asia. Pakko kysyä, että kuka menee katsomaan Hollywood-elokuvia odottaen realismia?
Katsojalukuja seuratessa tulee olo, että suoraviivainen toiminta, joka perustuu tositapahtumiin, bestseller-kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tai lastenelokuvat ovat ne, jotka pääsevät parhaiten omilleen. Surullista. Varsinkin kun nämä ovat niitä asioita, jotka sanelevat tulevaisuuden elokuvan tekoa entisestään.
Miksi Suomessa ei voitaisi tehdä trilleriä? Siksikö että "eihän täällä voi tapahtua mitään noin kamalaa"... Tai missä on kunnon romanttiset komediat? Sooloilua antoi jo mukavaa viitettä siitä miten elokuvateatterista ei tarvitse tulla sielu sykkyrällä suomalaisen elokuvan kaadettua vuosikymmenten taakan surua ja ahdistusta katsojan niskaan...
En sano tai väitä, että minulla olisi tarjota ratkaisua. Ei. Peräänkuulutan kuitenkin rahoittajilta ja tuottajilta rohkeutta ja katsojilta ennakkoluulottomuutta mitä tulee kotimaiseen elokuvaan ja sen sisältöön. Tiedän että tekijöiden joukossa käydään kovaa vääntöä kaupallisen ja taiteellisen elokuvan kesken. Miksi näiden kahden pitäisi olla toiselta pois? Tosiasia kyllä on, että katsojavarat ovat rajalliset ja sitä myöden myös mahdollisuudet. Monen leipä pöydässä on toki katsojaluvuista kiinni mutta ei kaikkea kuitenkaan tarvitse ottaa niin hemmetin vakavasti. Sisällöltään varsinkaan. Elokuvahan on kuitenkin vain elokuvaa.

TERMINAATTORI IV

2010-02-14T10:32:00.000-08:00

Nyt se tapahtui. Sain kuin sainkin katsastettua viimeisimmän koneiden ylivaltaa pursuavan ihmiskunnan taistelutekeleen ja kyllähän se pätki kammottavan kolmososan mennen tullen, mutta ei yltänyt loistavan Judgment Day:n tasolle. Mitä pitää myös ihailla on se, että käsikirjoitusjatkumo pysyy näissä neljässä elokuvassa ihailtavasti kasassa. Uudet elokuvat eivät ole unohtaneet aijemmissa tehtyjä ratkaisuja, vaan ovat ottaneet ne hienosti huomioon aina uusinta tehdessä.

Salvation tapahtuu aikuisen John Connorin ympärillä, kun tuomion päivä on jo takana ja ihmiset taistelevat olemassaolostaan.
Tapahtumat saavat alkunsa, kun vastarintaliike tunkeutuu salaiseen laboratorioon ja ainoastaan Connor selviytyy iskusta hengissä. Tuhoutuneen laboratorion raunioista nousee kuitenkin mies, joka on esitelty jo ensimäisessä kohtauksessa, mikä herättää katsojan kiinnostuksen mutta ilmiantaa tapahtumia myös liian helposti.
Tästä miehestä muodostuu Connorin uskon koetin kivi ja lopulta pelastaja. Samalla saamme seurata Connorin epätoivoista yritystä pelastaa oma isänsä, joka on vasta teini-ikäinen poika.
Terminator Salvation ei ole hullumpi toimintaelokuva, joka yrittää myös pitää yllä sanomaansa inhimillisyydesta ja siitä mikä meidät erottaa koneista. Ohjaaja McG on tähän verrattuna tehnyt pinnalista tuubaa, kun ajatellan Charlie's Angels:a ja sen kammottavaa jatko-osaa. Ehkä miehellä on toivoa astua musiikkivideoiden kökkömaailmasta todellisten elokuvien tekijäksi. Ainakin tätä leffafriikkiä myös hymyilytti kieli poskessa elokuvaan ujutetut Judgment Day viittaukset.
Ei Salvation sisällöllään järisytä mutta se pitää pintansa uskottavasti ja lopputulos on ihan siisti paketti. Paskemminkin voisi mennä.

MIELIKUVITUKSEN RAJATON VALTA

2010-02-13T16:04:00.000-08:00

Terry Gilliam ei päästä taaskaan katsojaansa helpolla. Täytyy sanoa, että ihailen tätä miestä. Pelkästään jo senkin vuoksi, että hän kuuluu niihin ohjaajiin, joille elokuva on taikaa. Se on jotain, jolla ei ole rajoja niin kuin ei ole mielikuvituksellakaan ja sitä kunnioittaen on tehty The Imaginarium of Doctor Parnassus. Sen käsikirjoitus on vaikeaselkoinen, dramaturgia hankalaa ja kuvakerronta yltäkylläistä mutta se pitää otteessaan, viettelee ja vie matkalle tajunnan tuolle puolen.

Tohtori Parnassus on tehnyt kaupat pirun kanssa. Tai oikeastaan hän on uhkapelannut, voittanut ja pelannut vähän lisää. Nyt vain on niin, että panttina on oma tytär, jota mies palvoo ja rakastaa. Paatuneina pelureina piru ja tohtori päättävät lyödä viimeisen vedon. Mukaan astuu muukalainen, jolla on myös oma peli käynnissä.
Näin yksinkertainen elokuva voisi olla mutta Gilliam heittää soppaan sekaan rakkauden, uhrautumisen, pettämisen ja huijaamisen ja silloin keitos meinaa kiehua yli. En kuitenkaan voi olla ihailematta ohjaajaa, joka viis veisaa ymmärtääkö katsoja hänen ajatuksen juoksuaan vai ei. Tätä elokuvaa, niin kuin ei oikeastaan muitakaan herran elokuvia, ole tehty helposti pureskeltavaksi ja rautalangasta väännetyksi massoille. Tätä pitää miettiä ja pohtia, jos sitä haluaa ymmärtää tai sitten sen voi ottaa liikoja ajattelematta kauniina kuvina, joilla ei näennäisesti tunnu olevan päätä eikä häntää.
Castingiltään elokuva käyttää mukavan tuoreita kasvoja. Chritopher Plummer ja Tom Waits nyt kuuluvat klassikkokaartiin mutta muuten nuoret näyttelijät ovat etualalla. Lily Cole ei vakuuta mutta Andrew Garfield sentään kirvoittaa ihastuksen väristyksiä.
Elokuva jäi Heath Ledgerin viimeiseksi ja lahjakas mies kuoli ennen kuin kuvaukset saatiin päätökseen. Selkeästi aikataulu oli rakennettu niin, että ulko- ja lokaatiokuvat ensin ja sitten studioon blue- ja green screen kohtausten kimppuun. Ehkä hyvä niin, koska Imaginarium kohtaukset ovat niitä, joihin riensi Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell paikkaamaan edesmennyttä ystäväänsä ja elokuva kun ylistää mielikuvituksen valtaa, ei tämä pienoinen hahmon ulkonäön muutos haittaa pätkääkään, päinvastoin. Sopii juttuun mainiosti.
Tämän päänsisäisten unelmien ja haavemaailmojen rakastajan leffarakkauksiin Tohtori Parnassuksen imaginaario istuu kuin nenä päähän. Tiedän monia joille elokuva on todennäköisesti puuduttavaa sekasotkua. Heitä kehoitan heittäytymään mielikuvituksen vietäviksi ja antamaan tarinoille lupa...

LAMMAS SUDEN VAATTEISSA

2010-02-11T03:55:00.000-08:00

Ei auta. The Wolfman on susi elokuvaksi.
Tarina on se tavallinen. Ihmissusi riehuu Englannin nummilla ja tappaa miehen. Miehen veli tulee selvittämään tapausta, joutuu purruksi, muuttuu itse sudeksi ja ihastuu veljen kihlattuun.
Tarinaan on sekoitettu perhesalaisuutta, isän ja pojan välistä kaunaa ja pohdintaa eläimen ja ihmisen eroista. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin harmillisella pintasilauksella. Lisäksi tuntuu että veren roiskuttelu on nyt se juttu, sillä tässäkin pätkässä sitä riittää. Lentäviä raajoja, suolenpätkiä ja silvottuja ruumiita. Tätä katsoessa tulee väkisinkin mieleen miksi kangas täytyy täyttää tällä turhakkeella niin, että ydin ajatus elokuvasta katoaa hurmeiseen höttöön.
Olisi niin hienoa seurata synkillä sävyillä ja upeilla näyttelijöillä tehtyä tarinaa miehen ja suden eroista sekä eläimen inhimillisyydestä ihmisen ohi. Ihminen kun on pedoista pahin.
Benicio Del Toro on kyllä oikein passeli mieheksi, jolla on synkkä salaisuus ja vaikeus erottaa tosi kuvitelmasta. Lisäksi miehen tyypillinen mumina ei ole nyt se juttu, vaan uhkaava läsnäolo. Sir Hopkins vetää pahoilaismaisen isän roolin rutiinilla ja Emily Bluntin kihlattu jää hailuksi taustahahmoksi. Mahtava Hugo Weavingkin menee täysin hukkaan pökkelönä poliisimiehenä.
Elokuvan lopetus antaa jälleen kerran luvan jatko-osille, mikä sekin alkaa olla jo loppuun kaluttu tapa päättää pätkä. Kaiken kaikkiaan haukotutti...

MAAILMANLOPUN MEININKI

2010-02-09T04:10:00.000-08:00

Onko tehty yhtäkään elokuvaa, jossa maailman loppu tai sen uhka muotoutuisi hyväksi elokuvaksi. Mieleen tulee ehkä enemmän kökköjä kyhäelmiä kuin mahtavia elokuvaelämyksiä. Vaikka Gabriel Byrneä ihailenkin, kävi miestä lähinnä sääliksi End of Days:ä. Dogma piti sisällään paljon hauskoja väänteitä ja käänteitä mutta taisi loppujen lopuksi kompastua omaan erinomaisuuteensa. Constantine oli kokonaisuutena vain huono, vaikka sen casting olikin huippuunsa hiottua, kuten Dogmassakin. Muita maailman loppuja uskonnollisen hurmoksen lisäski on tietenkin luonnonkatastrofit ja koneiden ylivalta. Häpeäkseni täytyy todeta että Terminator Salvation on edelleen katsomatta. Täytynee sekin korjata mitä pikimmiten. Oli miten oli, tulossa on taas yksi biblikaalinen maailmanlopun eepos. Nähtäväksi jää miten tämän rymistelyn käy.
Traileri ei liikaa lupaile...

PAHOITTELUT HILJAISUUDESTA

2010-02-08T01:45:00.000-08:00

Kyse ei taas ole ettenkö olisi katsonut elokuvai. Ei, en vain näe kauheasti pointtia kirjoittaa Hitch:n kaltaisista tusinaelokuvista, joita saamme katsoa dagen efterissä sohvan pohjalta. Tänään olen korjaamassa asiaa tsekkaamalla The Wolfmanin. Tosin siitäkin voin kirjoittaa vasta 11.2 tai otan riskin saamalla vihaisen levittäjän niskaani.

Olen myös pohdiskellut erinäisten seikkaikutrilogioiden huumaa ja ilmestymistahtia. Omaan lapsuuteeni kuului eittämättä Star Wars ja Indiana Jones. Välitunnilla hoetut Tuomion Temppelin repliikit ja sydämen sykkiminen pahan poppamiehen kourassa teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka kyseinen pätkä ehdottomasti huonoin Jones onkin. Tätä uusinta rahastus tekelettä kun en viitsi edes oikeisiin Indiana Jones elokuviin verrata.
Tämän päivän seikkailuleffat ovat tietenkin Karibianmeren piraatit. Valitettavasti niidenkin laatu on ensimmäisen hauskuuden ja uutuudenviehätyksen jälkeen laskenut kuin lehmän häntä. Kauhun sekaisilla fiiliksillä siis saamme odottaa merirosvoilun neljättä osaa...

Tällä viikolla pääsen toivonmukaan vielä tarkastamaan Dr Parnassuksen mielikuvitusmaailman, joka sekin on jäänyt huonon aikataulutuksen jalkoihin. Plaah! Lupaan siis kirjoittaa näkemistäni elokuvista ja mieleeni juolahtaneista elokuva-asiosita taas vilkkaammin...

OSKARIT

2010-02-02T09:26:00.000-08:00

Tämän vuoden ehdokkaat on julkistettu:
http://www.oscars.org/awards/academyawards/82/nominees.html

Ainoa yllätys on Viggo Mortensenin puuttuminen miesnäyttelijöiden ehdokkuuksista kuten totesin jo maapalloja jaettaessa. Positiivinen yllättäjä taas on parhaan elokuvan Oscarista kilpaileva District 9. Suosittelen edelleen tätä loistavaa uuden polven scifielokuvaa, vaikka kyseisen genren faneihin ei kuuluisikaan.
Osa onkin tullut jo tarkastettua. Ainoastaan Hurt locker on jäänyt väliin niistä, jotka täällä pohjolan perukoilla ovat jo teatterikierroksensa tehneet. Täytynee korjata asia heti kun mahdollista. Vaikka Tohtori Parnassusta en olekkaan vielä nähnyt, ehkä odotin että sekin olisi löytynty ainakin set design listalta...

IHANAT LUUT

2010-01-27T06:17:00.000-08:00

En tiedä miksi blogger nyt kenkkuilee. Olen yrittänyt päivittää eilisestä saakka, mutta nyt toimii...

Lovely Bones on vaikea elokuva.
14-vuotias tyttö elää onnellista elämää 70-luvulla, asuu rakastavassa perheessä ja on rakastunut ensimmäistä kertaa. Kaikki kuitenkin särkyy, kun tyttö murhataan.
Ensinnäkin kertoja on tyttö itse ja murhaaja näytetään heti alussa, joten katsojalle ei jää epäselväksi mitä tapahtui. Sitten seurataan tytön "elämää" välitilassa, perheen ja vanhempien ahdistusta tytön kohtaloon liittyvistä epäselvyyksiltä ja haetaan jännitettä mahdollisuudesta, että murha ei koskaan heille selviä. Tämän lisäksi katsojalle syötetään visuaalisesti yltäkylläisiä kuvia, symboliikkaa niin kuvina kuin subtekstinäkin ja viljellään vihjeitä siitä, missä ruumis voisi olla. Lopulta sekin näytetään mutta ohjaaja ei annakaan katsojalle lunastusta vaan päättää, että maalliset jäännökset eivät ole relevantteja. Eteenpäin pääsyn kannalta kaikki on kiinni henkisestä kasvusta ja tapahtumien yli pääsystä.

Peter Jackon eittämättä lunasti paikkansa sormus trilogiallaan ja miehen ensimmäinen varteenotettava elokuva, kun gorekokeiluja ei huomioida, Heavenly Creatures osoitti jo selvää tähtiainesta. Siinä valossa Oma taivas on pettymys. Se on vaikeaselkoinen ja liian monisyinen. Se tuntuu kompastuvan omaan erinomaisuuteen ja tarinan tasoihin. Se mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvana.

Lovely Bones ei ole trilleri, koska se on liian hidas ja viipyilevä. Sen jännite katoaa kauniisiin kuviin ja symboleihin. Se ei ole myöskään puhdas draama, koska se leikkii synkillä tapahtumilla, istuttaa katsojan mieleen epäilyksiä ja saa välillä sydämen hakkaamaan jännityksestä mutta vain siis välillä. Siinä on fantasiaelokuvan elementtejä mutta samalla se pyrkii liikaan realismiin.
En missään nimessä sano ettei tällainen genreillä leikittely voisi onnistua, mutta tässä tapauksessa se saa aikaan harmittavan pinnallisen elokuvan, joka ei osu eikä uppoa. Kaunista katseltavaa se on ja Stanley Tucci on pitkästä aikaa kammottavin leffapahis. Myös Saoirse Ronan omaksuu ihanan Susie Q:n hahmon ja on kuin enkeli. Muut perheenjäsenet lunastavat myös uskottavuutensa ja Susan Sarandon on mahtava mummo.
Hyvistä näyttelijöistä huolimatta Oma Taivas jättää mieleen tyhjän muistijäljen ja muutaman viikon päästä päällimmäisenä fiiliksenä leffasta on sen aiheuttama harmi. Harmi siitä, että se ei yllä kunnolla hyvän elokuvan vaatimalle tasolle.

JEFFIN KULTAHETKI

2010-01-25T12:58:00.000-08:00

Tasaisin väliajoin surffaan tiedon valtaväylää etsien tulevia trailereita, kehuttuja pätkiä ja odotettuja uutuuksia. Palkintohuuman ollessa kuumimmillaan, kiinnostaa tietenkin voittajat ja elokuvat, jotka pääsevät loistamaan kirkkaimmin tai suovat näyttelijöilleen parhaimmat mahdollisuudet käyttää koko ilmaisullisen reprtuaarinsa. Tällä kertaa oma trailerivalinta kohdistui kovan elämän kuvaukseen ja suuren sydämen voittoon elokuvaan Crazy Heart. Omalla kohdalla Jeff Bridget vakuutti jo Terry Gilliamin mahtavassa Fisher King:ssä, eikä trailerin perusteella ylistys mene tälläkään kertaa harakoille.

Väistämättä elokuva tuo mieleen muutaman vuoden takaisen jymymenestyksen Walk the Line, joka nosti Joaquin Phoenixin arvoasteikolla uusiin sfääreihin ja teki Reese Witherspoonista muutakin kuin All American sweetheartin. Hälläkö väliä. Itken aivan varmasti.

3D JYRÄÄ

2010-01-22T04:12:00.000-08:00

Avataren edessä oli traileri jostakin, joka sai hihkumaan innosta.
Tim Burton on yksi lempiohjaajistani. Rakastan miehen visuaalisuutta, vinksahtaneita tarinoita ja kerrontaa. Eikä se ole lainkaan huono asia, että Johnny Depp löytyy suurimmasta osasta miehen elokuvia.
Trailereita ei valitettavasti 3D:nä saa, mutta kyllä tämä maailma toimii perinteisilläkin keinoilla... Valitettavasti suora kuvalinkki oli purettu mutta tästä pääset katsomaan sen suoraan:

http://www.youtube.com/watch?v=LjMkNrX60mA

JAKSO JAKSON PERÄÄN...

2010-01-21T08:08:00.000-08:00

Aina välillä minut valtaa hillitön into tuijottaa jotakin sarjaa ja tietää kaikki sen tapahtumat mielellään ennakkoon. Huushollin toinen osapuoli jaksaa ihmetellä ja halveksia tapaani ottaa selvää tulevista jaksoista, lukea juonipaljastuksia, kaivella kilpailujen voittajia jne. Itseäni tämä ei haittaa saatika laimenna katsomiskokemuksiani. Ehkäpä tämä halu selvittää tulevia ja lukea spoilereita ennemmin helpottaa koko katsomisprosessia, kun en ole niin tolkuttoman tunteella mukana koko jutussa ja kykenen ottamaan hiukan perspektiiviä koko hommaan...
Tällä hetkellä leffat ovat saaneet hetkellisesti antaa tilaa Bones sarjalle. Olen ehtinyt tuotantokauteen 3 ja ellen löydä 4 kautta jostakin, joutunen turvaitumaan laittomuuksiin. Tietenkin olen käynyt jo kurkkimassa pääsevätkö Brennan ja Booth yli itse asettamiensa aitojen ja myöntämään tunteensa toisilleen.
Rikosten selvittäminenhän nyt on vain aivan toisarvoinen asia koko sarjassa. Tämä nimenomainen seikka myös mietityttää. Onko koskaan onnistuttu jatkamaan menestynyttä sarjaa, kun kauan toisiaan kiertänyt pääpari vihdoinkin myöntää tunteensa ja saavat toisensa. Lähinnä mieleeni tulee epäonnistumisia ja koko sarjan lopettamisia... Oli miten oli, jaksan silti toivoa, että näen David Boreanazin ja Emily Dechaneline kietoutuneina toisiinsa tulevina kausina...
Sarjassa viehättää myös sen hyvin kirjoitetut arkkityypit. Jefferson Instituutin laboratoriosta löytyy taatusti tyyppi, joka muistuttaa katsojaa itseään jollakin tavalla. Voisinko skipata työnteon ja katsoa vain kaikki tuotantokaudet loppuun?

BACK TO PANDORA

2010-01-18T09:38:00.000-08:00

Ja niinhän siinä kävi, että Avatar vei parhaan elokuvan kultaisen maapallon.
Ihan aluksi täytyy sanoa, että elokuva oli i-h-a-n-a! Mutta elokuvasnobi minussa ei missään nimessä pidä sitä parhaan elokuvan maapallon tai Oscarin arvoisena.
Avatar on visuaalinen mestariteos, joka vetoaa mielikuvitukseen ja tunteisiin. Sen sisältö on kuitenkin loppuun asti kaluttu tarina ihmisen ennakkoluuloista ja ylivertaisuuden tunteista. Netissä on itseasiassa Disneyn Pocahontasin treatment, johon on on vain vaihdettu Avataren hahmojen nimet ja silti se menee yksi yhteen sisällön kanssa. Ei hyvä.
Avataressa on läsnä myös ihmisen ja luonnon kohtaaminen, jossa luonto antaa loppujen lopuksi takaisin enemmän kuin täyslaidallisen. Itse olen aina ollut heikkona näihin tarinoihin, koska ihminen on itsekäs oman eduntavoittelija, mutta kun tarinalta riisutaan kaikki kompleksiivisuus ja katsojalle esitetään vain puhtaasti hyvä ja paha, on lopputulos melko puiseva. Ensimmäisestä kohtauksesta saakka on selvää kuinka elokuva tulee päättymään. Se pääseekö katsoja tarinan yksikertaisuudesta ja ohuudesta yli, on täysin yksilöstä kiinni.
Castingissä Cameron tarjoilee herkkua skifiharrastajille laittamalla tieteiselokuvien kunigatarmehiläisen johtavan tiedenaisen rooliin. Sigourney Weaver on tietenkin oiva valinta. Sam Worthington on sopivan tuore valinta päähenkilöksi ja Zoe Saldana lunasti paikkansa scifitaivaalla uuden Star Trekin Uhurana. Elokuvan pääpahis Stephen Lang nyt on vain korni ja kamala niin hahmona kuin näyttelijänä...
Olen sen verran naivi idealisti, että tämänkin kaltainen huttu uppoaa oikein verhoiltuna. Olin ensin skeptinen 3D:n kanssa, mutta tämän elokuvan kohdalla se oli koko kakun täyte. Aijon ehdottomasti mennä katsomaan Avataren uudelleen. Haluan olla yksi Na'vi heimon asukkaista ja lentää kelluvien vuorten katveessa. Pahoin vain pelkään että tarina ei kestä television kokoa, saatikka perinteistä 2D mallinnosta. Tämä ei kuitankaan tällä hetkellä haittaa, koska Pandora on ainakin 3D:nä ehdottomasti uuden vierailun arvoinen paikka.
Huhu muuten kertoo, että palaamme Pandoralle myös kahden muun elokuvan voimin. Tehdäänkö nykyään kaikesta trilogia?

ILOINEN YLLÄTTÄJÄ

2010-01-16T09:20:00.000-08:00

Kävin katsomassa tulevan Sherlock Holmesin pelon sekaisella fiiliksellä, koska trailerin perusteella en uskaltanut siltä kummoisiakaan odottaa. Guy Ritchie on tehnyt viime vuosina sen verran suuren luokan huteja, että odotukset olivat matalalla ihan tästäkin syystä. Kuinka mukavalta tuntui kumota omat ennakkoluulot ja nauttia lopputuloksesta.
Trailerin tuoma epäluulo johtui lähinnä sen actionpainotteisesta leikkauksesta, joka antoi käsityksen, että brittiläisestä älykköetsivästä on tehty räjähdyksien ryydittämä pyssysankari. Itse en ole alkuperäisiä novelleja lukenut, mutta kuulin, että ohjaaja olisi todelliselle Sherlock Holmesille uskollinen ainoana poikkeuksena tämän heroiiniriippuvuuden poisjättäminen. Tästä syystä karsastin tiukkaa toimintatraileria.
Ritchien Holmes on kyllä taitava tappelija mutta ohjaaja pitää huolen että katsojalle on selvää, että tappelu on sivuseikka, joka sekin hoidetaan tarkalla analyysillä vastustajasta ja tämän voittamisesta. Holmes on sopivan neuroottinen ja eksentrinen, jolloin kuva epäsosiaalisesta etsivänerosta piirtyy tarkemmin. Hän taitaa fysiikan ja kemian lait, on valmis laittamaan itsensä alttiiksi ratkaistakseen mysteerit ja selviää tilanteista sarkasmilla höystettynä. Asteen verran lähemmäksi tavallista kuolevaista Sherlock Holmesin tuo hänen tunteensa Irene Adleria kohtaan.
Kyllähän elokuvassa toimintaa ja räjähdyksiä riittää, mutta ne ovat kuitenkin sivutuote eivätkä nouse itsetarkoitukseksi mikä on helpotus ja onni.
Koko elokuvan helmi on ehdottomasti Robert Downey Jr., joka takaa uskottavan ja toimivan päähenkilön. Jude Lawn Watson jää kyllä karismassa auttamattomasti RDJ:n jalkoihin.
Itse juoni nyt on kevyttä kauraa. Toimivaksi sen teki katsojan selkeä johdattelu ja uskottelu, jonka lopulta tietenkin herra Holmes kumoaa ja selittää. Nähtäväksi jää kuinka elokuvan käy ja näemmekö jatko-osan pahaenteisestä Moriartysta ja Sherlock Holmesista... Jossain määrin Ritchien Holmesista tuli muuten mieleen Nikke Knakkerton.

AIKUISEMPAA ROMCOMIA

2010-01-15T01:45:00.000-08:00

Hyvin nukuttu yö auttoi jäsentämään ajatuksia näkemästään ja tässäpä mietteitä Did you hear about the Morgans? leffasta (eli ei Have vaan Did... Suomennoksesta puhumattakaan)

Lähtökohdat ovat, kun Hugh Grantin esittämä Paul Morgan, hyvin toimeentuleva brittilakimies New Yorkissa, yrittää saada vaimonsa takaisin petettyään tätä kerran. Sarah Jessica Parker on Meryl Morgan, juuri menestyksensä huipulla oleva kiinteistövälittäjä, joka ei pääse miehensä pettämisestä yli ja haluaa erota.
Sattuma puuttuu peliin, kun kaksikko todistaa murhan ja saavat tappajan kannoilleen. FBI on kiinnostunut tappajasta, joten Morganit passitetaan todistajansuojeluun, keskelle republikaani-hillybillyjen keskilänttä ja paikallisen seriffin hoteisiin.
Täytyy myöntää, että elokuva asettuu niihin parempien romanttisten komedioiden piiriin. Ei se loistava ole, mutta jaksaa viihdyttää ja innostaa.
Omalla kohdalla erityisesti toimi jälleen aikuisempi näkökanta. Pääpari on itsensä ikäisiä, nelikymppisiä ja pitkään parisuhteessa olleita, eivätkä yritä esittää trendikkäitä thirty and something tyyppejä. Myös heidän ongelmansa ovat samoista lähtökohdista. Lapsettomuus ja sen aiheuttamat seuraukset ja kuinka niitä käsitellään.
Hahmoina Paul ja Meryl Morgan ovat stereotyyppiset nainen ja mies, mutta stereotypiat ovat tunnetasolla ja sen takia ehkä onnistuneempia. Meryl puhuu paljon, hän analysoi ja näyttää tunteensa, kun taas Paul ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, peittää epävarmuutensa sarkasmilla ja huumorilla ja on tämän päivän kaupunkilaisalfa, joka on täysin hukassa luonnon keskellä.
Lisäksi tarina ei sorru pateettisuuteen paitsi ehkä ihan lopussa. Silloinkin sen antaa anteeksi, koska muu leffa ei ole sortunut ylimalkaiseen sokerikuorutukseen. Lisäksi lopun olisi voinut viedä vielä paljon paljon pitemmällekin mitä luojen kiitos ei tapahtunut...
Casting on onnistunut ja suurimmalti osin varmaankin sen takia, että jokaisessa hahmossa on yllinkyllin näyttelijän omaa läsnäoloa. En ole koskaan liiemmin syttynyt Hugh Grantille, mutta koska hän esittää omaa itseään, toimii kuvio moitteettomasti. SJP on uskottava äitiydestä haaveilevana kapunkilais- Merylinä ja vanha suosikki Sam Elliot jurona maalaisseriffinä on piste iin päällä.
Did you hear about the Morgans sopi meikäläisen moodiin ja varmasti monen muunkin "ei enää kaksikymppisen"... ;)

VÄSYMYKSEN VOITTO

2010-01-14T12:17:00.000-08:00

Olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään järkevää, vaikka tänään tuli tarkastettua romanttinen komedia Have you heard about the Morgans (suomennos on taas omaa luokkaansa) sekä kauhunsekaisella mielenkiinnolla odottamani Sherlock Holmes.
Raportoin näistä kahdesta huomenna, mutta siihen saakka tämän päivän postauksena saa toimia tämä, eikä vähiten Robert Downey Jr:n ansiosta, joka nostaa osakkeitaan meikäläisen kohdalla kokoajan...

Ykkösosa koristaa tietenkin DVD hyllyäni ja odotan kakkosta suunnattomasti, vaikka myöntää täytyy että trailerin ensivaikutelma jätti hiukan kylmäksi

YÖN MURTAJAT

2010-01-13T05:35:00.000-08:00

Vai miten Daybreakersin nyt sitten tullaankin suomentamaan...
Vampyyrit ovat pop ja tässä siis uusin sen genren aluevaltaus. Daybreakers on kuitenkin sopivasti erilainen. Vampyyrius on sairaus. Se on rutto, joka on muuttanut suurimman osan maailman populaatiosta eläviksi kuolleiksi, joilla ei ole pulssia, jotka eivät näy peileistä (hämmentävän hyvännäköisiä naisia, vaikka eivät kykenekkään meikkaamaan...), jotka räjähtävät sydämen lävistävistä puukepeistä ja palavat auringossa. Siispä maapallo pyörii öisin.
Ethan Hawke esittää hematologia, joka yrittää kehittää keinoverta paikkaamaan ihmisten sukupuuttoon kuolemista. Mies itse kärsii suunnattomista syyllisyydentunnoista ja toivoo keinoverestä ihmisten pelastajaa. Suuryrityksen pääjohtaja, jota esittää hyytävä Sam Neill, lupailee ihmisyyden säilymistä, vaikka todellinen valta on edelleen liikevoitto ja raha.
Ihmisveren vähyys alkaa kalvaa populaatiota ja vampyyrit alkavat menettää sitä vähää inhimillisyyttään mitä kauemmin he joutuvat olemaan sitä ilman. Seuraa tuhoisia mutaatiota ja väkivalta vampyyrien kesken lisääntyy.
Tarina itsessään on kyllä hieno oivallus. Mistä kaikesta joutuu luopumaan saavuttaakseen kuolemattomuuden ja onko se loppujen lopuksi saavuttamisen arvoista ja millä hinnalla? Se pelaa pelolla ja sen motivaattoreilla. Erilaiset uutiskatsaukset toimivat hyvinä syötteinä katsojalle pakottaen pohtimaan mitä jos... Lisäksi Spierig Brothers kaksikko kääntää monia vampyyriperinteitä uuteen uskoon.
Casting on myös meikäläisen mieleen. William Dafoessa ja Chritopher Walkenissa on jotain samaa. Molemmat ovat lunastaneet paikkansa underground näyttelijöinä, herroina, jotka tekevät aina niitä omistuisia rooleja. Tällä kertaa oli vain mukava nähdä Dafoe ns. hyviksen roolissa. Hawkea ja Neilliä lukuunottamatta mukana on mukavan tuoreita kasvoja.
HBO:n True Blood fanina elokuva itsessään oli jo isoa nannaa. Toki sillä oli omat ongelmansa. Esimerkiksi parannuskeinon löytyminen tuntui hiukan turhan helpolta monivuotisen etsimisen jälkeen, tai sitten pointti siitä, että vampyyrius oli jotain jota enemmistö halusi ja siksi parannuksen etsiminen oli hylätty, jäi minulle hiukan epäselväksi. Lisäksi loppu oli ehkö turhan "jatkoa seuraa" klisee. Myös väkivalta tai lähinnä veren lennättäminen alkoi loppuakohden olemaan ehkä tarpeetonta mässäilyä mutta anteeksiannettavaa.
Omalla kohdalla Daybreakers oli kuitenkin taattua vampyyrielokuvaa, jonka jälkeen tekisi mieli ostaa taas keltaiset piilolinssit ja torahampaat.

PARANORMAALIT AGENTIT

2010-01-12T04:37:00.000-08:00

Grant Heslov on enemmän tunnettu näyttelijänä kuin ohjaajana ja Men Who Stare at Goats on herran ensimmäinen varteenotettava pitkä elokuva.
Traileri sai hihittelemään hervottomana ja odottamaan elokuvaa suurella mielenkiinnolla... Noh, I'm sucker for stories mutta tämän elokuvan kohdalla suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että ei oltu päätetty ollaanko tekemässä vakavaa draamaa vai puhdasta komediaa.
Tarina on itsessään hauska, mutta se tuntuu välillä eksyvän sarkasmin sekametelisoppaan ja tunteita herättävään tarinankerrontaan.
Evan McGregor on hiukan vässykkä pöytäreportteri, joka sattuu törmäämään uskomattomaan tarinaan yrittäessään todistaa miehisyyttään ex-vaimolleen. George Clooney on entisen Earth Armyn priimussotilas, mies jolla on paranormaaleja kykyjä, ja jota on kouluttanut Jeff Bridgetin hippivääpeli 80-luvulla Vietnamin-ja kylmän sodan jälkimainingeissa. Kohtalon oikusta nämä kaksi enemmän tai vähemmän eksynyttä miestä törmäävät Irakissa ja päätyvät ojasta allikkoon. Matkan aikana Clooneyn hahmo kertoo tarinansa McGregorin journalistille.
Koko jutun juju voisi olla usko unelmiin ja itseensä, mutta jostakin syystä homma ei tahdo ottaa tuulta alleen. Leffa on sympaattista katsottavaa, naurattaa välillä, mutta jättää harmikseni suuhun hienoisen hiekan maun. Esimerkiksi Clooneyn hahmoon on vaikea suhtautua. Onko koko juttu vitsi vai totta? Haluaako ohjaaja että katsoja uskoo tapahtumiin vai uskooko miehet niihin vain itse?
Casting on upea ja jokainen mies antaa oman pikantin makunsa elokuvaan. Bridgetin hahmo muistuttaa erehdyttävästi miehen kulttimaineeseen noussutta The Dudea. Jotenkin Heslov ei vaan saa junaa liikkeelle ja hommaan otetta. On sitä nyt paljon paljon huonompiakin nähty mutta harmittamaan jäi. Olisin niin kovin mielelläni ollut tästä tohkeissani... Leffa tulee ensi-iltaa 26.2.

GOLDEN GLOBES AJATUKSIA...

2010-01-11T07:58:00.000-08:00

Kultaiset maapallothan enteilevät jossakin määrin myös Oscareita.
Ehdokkuudet on julkaistu ja itseäni hämmästyttää näyttelijäosiosta puuttuva Viggo Mortensen. Olen edelleen sitä mieltä että mies ansaitsisi tunnustuksen roolistaan The road elokuvassa.
Kaikki ehdokkaat löytyvät täältä: http://www.goldenglobes.org/nominations/

Kävin katsomassa listallakin useassa kohdassa näkyvän Up in the air. Se on nuoren ohjaajan Jason Reitmanin toinen täysosuma heti Junon jälkeen, ainakin jos ylistäviä kritiikkejä on uskominen.
George Clooney on lentokentillä ja hotelleissa asuva mies, joka ammatikseen irtisanoo ihmisiä. Hän pitää luentoja siitä kuinka tavarat ja ihmissuhteet ovat taakkoja, joista tulisi irtautua ja elää itse omien ohjeidensa mukaan. Mies joutuu uuteen tilanteeseen, kun firma suunnittelee siirtyvänsä virtuaaliaikaan ja muuttavansa irtisanomisprosessin. Ennen jäämistään pysyvästi yhteen paikkaan, Ryan Bingham näyttää uudelle työntekijälle kuinka koko prosessi tapahtuu. Samalla mies joutuu miettimään elämäänsä ilman jatkuvaa matkustamista.
Elokuva on jälleen hiljainen ja konstailematon oodi elämälle ja sille mikä tekee siitä elämisen arvoista. Se ei kuitenkaan meuhkaa sanomaansa vaan jättää mielipiteen muodostamisen katsojalle ja mikä tärkeintä, se ei mielestäni kritisoi vaihtoehtoja, se ainoastaan toteaa, että jokaisessa lopussa on mahdollisuus uuteen alkuun. Mikä poikkeuksellista, se jättää kuitenkin päähenkilönsä ratkaisujen ulkopuolella ja jatkamaan samalla tyhjällä polulla.
Up in the air on juuri Oscar aineksien elokuva. Sillä on pieni budjetti ja pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sanoma. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä mieltä Clooney itse on elokuvan sisällöstä. Keltainen lehdistö kun on vakaasti antanut jo vuosien ajan kuvaa siitä, että Clooney voisi olla lähes esittämänsä miehen kaltainen yksinäinen ja perheetön vahna koira, jonka on vaikea omaksua mitään muuta tapaa elää tai murtaa itse itselleen luomiaan esteitä.
Up in the air vaatii rauhoittumaan ja keskittymään. Se ei esitä hurjia leikkauksia tai kuvallista ilotulitusta. Siinä on Sam Mendesin Away We Go kaltainen tunnelma, joka naurattaa ja vähän itkettääkin ja jättää lopuksi hiukan melankolisen mielen.

HYVÄN MIELEN VIIKONLOPPU

2010-01-11T06:07:00.002-08:00

Vaikka televisiosta tuli erinäinen määrä ihan kelpo elokuvia, päädyin katselemaan jotain muuta. Kaikkia kolmea viikonlopun leffaa yhdisti sama hyvän mielen vire. Mahdollisuus siitä että elämä ei sittenkään ole niin sietämätöntä.

Jostain käsittämättömästä syystä olen onnistunut välttelemään tähän päivään saakka alternative kaksikko Kaufman ja Goundryn klassikoksi noussutta Eternal Sunshine of the Soptless Mind eli Tahraton mieli (-04). Tai ei ne syyt nyt ehkä niin käsittämättömiä ole olleet. Kaufman on vastuussa yhdestä lempielokuvistani Being John Malkovich, ja kun Tahrattoman mielen pääosassa on ei niin suosikkeihin kuuluva Jim Carrey, tuntui yhtälö aina joksenkin vaikealta. Lisäksi säästin elokuvaa. Kyllä. Säästin, koska tahdoin uskoa Jim Carreystä huolimatta, että se on hyvä. Tämän takia ehkä myös osaltaan hiukan kammoksuin tilannetta etten siitä pitäisikään... No nyt asia on vihdoin korjattu ja kyllä, se on loistava. Tahrattoman mielen isoin voitto on sen loistava käsikirjoitus ja ei niin osoitteleva pointti. Muistot ovat niitä jotka muovaavat meistä keitä me olemme. Valinnat ja niitä seuraavat tapahtumat ovat tarkoitettu tapahtuviksi, eikä niitä voi paeta tai muuttaa. Ne on vain kestettävä. Kerrassaan suuren luokan nannaa psykologianarkkarille! Ja kyllähän se Carrey osaa näytellä Kate Winsletistä puhumattakaan. Kumpa äijä vaan älyäisi olla tekemättä leffoja, jotka perustuvat ainoastaan naamanvääntelyn mahdollisuuksiin (tämän leffan lisäksi miehen parhaimmistoa on mielestäni The Truman Show). Tahraton mieli on juuri niin hyvä kuin sen kerrotaan olevan.

Seuraava hyvän mielen leffa oli A Good Year (-06), joka on Ridley Scottin sivupolku muuten niin toiminta- ja väkivalta painoitteisella tiellä. Olen katsonut leffan jo aikaisemminkin, mutta edelleen se viehättää. Ohjaajan luottonäyttelijäksi noussut Russel Crowe on kusipäinen sijoituspankkiiri, joka perii yllättäen kuolleen setänsä villan Etelä-Ranskasta. Seuraa monista elokuvaista tutuksi tullut tarina tyhjän elämän täyttämisestä, mutta myös Ridley tekee sen hienovaraisesti ilman yltiöopettavaista otetta. Lisäksi ohjaaja antaa mahtavalle lokaatiolle tilaa luoda tunnelmaa, joka vie kirjaimellisesti mennessään. Jos ei tämän leffan jälkeen tee mieli lähteä ensimmäisellä koneella Provenceen juomaan punaviiniä ja syömään juustoja auringon laskussa, niin ei sitten mikään.

Kolmas ja viimeinen leffa viikonlopulta oli Kankkuselokuva The Hangover. Sanon suoraan että meikäläiseltä puuttuu jokin huumoriruuvi päästä. En innostu Boratista tai Brunosta. Myötähäpeään ja tolkuttomiin mokailuihin pohjautuvat pätkät saavat päinvastoin huonolle tuulelle, kun en osaa niille nauraa. Tämä leffa ei sitä suoranaisesti kuitenkaan tehnyt. Kyllähän sitä nyt hienoinen epäuskon leima vaivasi, mutta sitä en kiellä etteikö muutama kohtaus olisi kirvoittanut myös naurustyrskähdyksiä, varsinkin kun koen enemmän omakseni katastrofaaliseksi muotoutuneen juhlinnan seuraamukset kuin siistit viinin siemailut. Leffaa voisi kivasti buustata sen katsominen oikeasti hallitussa dagen efterissä, joten seuraavaan juhlinnan jälkeiseen sunnuntaihin suosittelen nappaamaan tämän tekeleen.

Tästä viikosta on tulossa muhea leffaviikko, kun vain aikataulut saadaan sopimaan...

YRITYKSEN KAUTTA UUTEEN NOUSUUN...

2010-01-09T09:06:00.000-08:00

Tarkoitus oli käydä katsomassa Avatar jo eilen, mutta tiskillä tuli konkreettisesti todistettua leffan edelleen jatkuva voittokulku. Perjantain näytökset olivat täpötäynnä samoin sunnuntain aikaisemmat esitykset. Kun osa porukasta nousee kuudelta maanantaina töihin, ei myöhäisempi näytösajankohta ole vaihtoehto. Siispä Avattaren omakohtainen kommentointi siirtyy ensi viikkoon.

Muutoin viikonlopun aikana tulee televisiosta ihan viihdyttäviäkin pätkiä. Tämän illan elokuvista valitsisin todennäköisesti Waterworldin tai Hannibalin välillä. Kummmassakin on omat ongelmansa, mutta esim. Waterworld ei mielestäni ole koskaan ollut niin huono kuin sen maine. Osa siitä johtunee sen tuottamista suunnattomista tappioista, jotka lähes tuhosivat sen tuotantoyhtiön. Toisaalta meikäläinen on aina ollut sucker for leffoille, joissa luontoäiti laittaa hanttiin.
Hannibal ei yllä lähimainkaan Uhrilampiaden tasolle. Harva trilleri siihen pystyy. Julianne Moorella oli isot saappaat täytettävänä ja auttamattomasti hänen Clarisensa jää kakkoseksi Jodie Fosterille. Muutoinkin kerronnasta puutuu edeltäjänsä synkkä ja inhimillysyyden hylkäävä asenne. Ei Hannibal kuitenkin täysin toivoton tekele ole.
Alfie ei oikein sytyttänyt. Kaikessa komeudessaan en ole koskaan innostunut Jude Lawsta ja koko pätkästä jäi puiseva fiilis.
Sunnuntain tarjonnasta valitsisin ehdottomasti MTV3:n Kaikki kuninkaan miehet. Leonardo Dicaprion tähdittämä Beach sai minut tulemaan jo leffateatterista tylsyyttä ja turhautumista huokuen. Ontuva kerronta ja näyttelijöiden jättämä laimea fiilis eivät kadonneet upeiden kuvien siivittämänä taka-alalle... Toisaalta jos kaipaa elokuvaa, joka ei vaadi liikaa ajatustoimintaa, siitä vaan rantafiiliksiin.

Mikäli aikataulut antavat myören, ensiviikolla olisi tarkoitus tarkastaa vihdoinkin mm. Vuohia tuijottavat miehet sekä Sherlock Holmes... Can't wait!

OSCAR KOHINAA

2010-01-06T05:09:00.000-08:00

Rapakon takana on jo kova tohina kultaisten pystien ympärillä. Suurimman kohun on saanut aikaan Precious, joka on epätavallinen amerikkalainen elokuva 3 miljoonan budjetillaan ja poikkeavan realistisella tarinallaan.
Mustan väestön leffoja on tehyt ja nähty aijemminkin, mutta tämä on jotain uutta. Eniten hälyä on saanut aikaan mediamoguli Oprah Winfreyn avoin elokuvan lobbaaminen. Toinen supinaa aiheuttanut seikka on diivana tuttu Mariah Carey, joka on yllättäen mukana nuutuneen ja "tavallisen" sosiaalityöntekijän roolissa.
Itse tarkastin trailerin syksyllä ja täytyy sanoa että se pysäytty... Ei sitä nyt aina tapahdu että jo traileri saa kyyneleet virtaamaan poskilla. Precious tulee Suomeeen maaliskuussa. Jälleen yksi asiaa mitä odottaa vuodelle 2010. Ennen sitä esimakua tulevasta...

ENSI-ILLAN HUUMAA

2010-01-06T04:58:00.000-08:00

Viime kesänä työstetty Jos rakastat on saateltu yleisön eteen ja olen rehellisesti ylpeä niin omasta panoksestani elokuvan tekemisessä kuin myös lopputuloksesta.
Toivon että yleisö ottaa tämän teoksen omakseen ennen kaikkea siitä syystä, että se voisi avata ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiselle kotimaiselle elokuvalle. Elokuvalle, jossa on positiivinen vire, joka ei pakota katsojaa läpikäymään jälleen kerran yhtä perhehelvettiä tai seuraamaan motitettua sotajoukkoa.
Uskon että suomalaisille tekisi hyvää katsoa kotimaista elokuvaa, jossa on hyvä meininki ja jonka jälkeen ei ole henkisesti piesty olo. Sitä on Jos rakastat. Se on urbaani satu, kevyt ja hauska kasvutarina, jossa on omat kipukohtansa, jotka vetoavat paatuneimmankin tunteisiin. Sen musiikki on tuttua ja tuntematonta. Näyttelijät tuoreita, eikä loppuun kulutettuja. Siinä on tekemisen meininki ja yrittämisen maku, joka toivonmukaan kirvoittaa hymyn mahdollisimman monen huulille. Suosittelen, vaikka puolueellinen olenkin!

ULTRA VÄKIVALTAA

2010-01-04T04:33:00.000-08:00

Jos roiskuava veri, lentävät irtojäsenet ja ruumiin lävistävät miekat saavat voimaan pahoin, suosittelen jättämään Ninja Assassins:n väliin. Muutoin kannattaa käydä tsekkaamassa tämä hurmeinen tarina varjojen sotureista, jotka ovat suorittaneet valtiotason salamurhia jo tuhat vuotta.

Nuori rikostutkia Mika lähestyy vanhempaa kolleegaansa muinaisia ninjaklaaneja koskevalla tutkimuksellaan. Korkeammat tahot alkavat osoittaa kiinnostusta asiaa kohtaan ja pian Mika saa peräänsä salamurhaajaklaanin. Mikaa puollustaa kuitenkin Raizo, joka on jättänyt klaanin ja ottanut elämäntehtäväkseen sen tuhoamisen.
Korealainen Rain oli meikäläiselle täysin uusi tuttavuus. Tämä Aasiassa suurta suosiota nauttiva poppari kantaa Raizon roolin ilman liikaa yrittämistä ja sopivalla vakavuudella. Muutoinkin elokuvassa oli mukavan tuore castingin. Ben Miles on lähinnä tuttu telkkarista ja Naomie Harrisia ei meinannut tunnistaa ilman Pirates of the Carribbean maskia.

Itse tarina toimi yllättävän hyvin. Ehkä asiaa edesauttoi se, että olin ennekkoon miettinyt mitä elokuvan sisällölle tapahtuu, kun jo trailerin taistelukohtaukset olivat sen verran huikeita. Tokihan sisällöstä olisi saattanut saada paljon enemmänkin irti, mutta olisiko tuottajaguru Wachowski vaatinut toisella kirjoituskierroksella, että elokuvan tulisi keskittyä enemmän päähenkilö Raizon kamppailuun, olisi mielenkiintoista tietää... (Alkuperäiskässäri meni siis uudelleen kirjoitukseen toisella käsikirjoittajalla 6 viikkoa ennen kuvausten alkamista)
Välillä tuli sellainen olo että hahmojen tunteille olisi voinut antaa enemmän tilaa, mutta eihän se ole tämän kaltaisten elokuvien tarkoitus. Itse juoni olisi alkanut rönsyillä liikaa, jos tarinaan mukaan oltaisiin otettu tahot, jotka klaaneja käyttävät tai koko ninjakoulun ideologia. Raizon sisäisessä ja ulkoisessa kamppailussa on jo tarpeeksi.
En minä nyt riemusta hypi, mutta viihdyin teatterissa ja kyllähän Rainin kaltaista kollia nyt katselee ihan ilolla :) Uskon että kaikki ne joilla on ollut ninjasoturin haaveita lapsena, saavat tästä leffasta hyvät kiksit. Nähtäväksi jää tehdäänkö näinkin marginaalileffasta jatkoa. Itse en pistäisi sitä ollenkaan pahakseni.

JOULUN SATOA

2009-12-27T03:38:00.000-08:00

Kuten sanoin, joulu on ehdottomasti elokuvien aikaa. Niitä tulee telkkarista, monille myös paketeista ja niitä tulee myös katsoa sohvalle käpertyneenä vällyjen välistä. Ainakin minun mielestäni.

Omalla kohdallani pukki toi toivomani Star Trek DVD:n. Vanhana trekkerinä pelkäsin että Hollywoodin kultasormi J.J. Abrahams menisi ja sorkkisi trekkerien kauhuksi koko konseptin alkuperäisideaa, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti lopputuloksesta ja halusin ehdottomasti elokuvan omaan kirjastoon. Kiitos pikku siskon katsoin leffan heti aattoyönä. Parhautta.
Toinen pukin tuoma elokuva olikin enemmän kuin iloinen yllätys. Järki ja Tunteet on yksi lempielokuvistani ja mielestäni Ang Leen Austein versio on yksi kirjailijan hienoimmista filmatisoinneista. Ah, Willoughpy...

Siskon lasten paketeista tuli mm. Ice Age 3, joka katsottiin koko porukalla joulupäivän ratoksi. Suomenkielinen versio jätti ehkä osan alkuperäisversion vitseistä jalkoihinsa mutta ei ole kieltäminen etteikö tämä porukka osaisi tehdä animaatioita, jotka vetoavat myös meihin isompiinkin katsojiin.
Uusien elokuvien arviointeja on odotettavissa uuden vuoden jälkeen. Siihen saakka käyn kertoilemassa muista näkemistäni, saamistani ja muistamistani elokuvista.

ASTETTA SYNKEMPI HOOD

2009-12-23T00:29:00.000-08:00

Tässä taas yksi elokuva, jota odottaa suurella mielenkiinnolla 2010

Ridley Scott näyttää ainakin trailerin perusteella vieneen Robin Hoodin omalle alueelleen, tekemällä tarinasta synkemmän, väkivaltaisemman ja raaemman. Toivon kuitenkin että alkuperäisajatus rikkailta köyhille ryöväävästä jousitaiturista on pysynyt samana...

FILM NOIR ENNEN JA NYT

2009-12-20T07:08:00.000-08:00

Tulin viikonlopun aikana katsoneeksi parikin leffaklassikkoa eri vuosikymmeniltä. Molemmat edustavat film noiria parhaimmillaan eri aikakausilta tosin.

Lauantai-iltana Teema näytti mahtavan Gildan. Se on film noiria parhaimmillaan eroottisella latauksella, ahdistuneilla hahmoilla ja synkillä kuvillaan.
Elokuva nosti ja tietyllä tasolla tuhosi Rita Hayworthin sillä sen jälkeen hän oli ikuisesti Gilda niin kankaalla kuin sen ulkopuolellakin.
Niin tai näin leffa on hieno klassikko katsottavaksi punaviiniä simaillen. Onhan siitä ammennettu useita pop kulttuurin viittauksia myöhemmillekin ajoille.

Junassa katsoin taas pitkästä aikaa yhden all time favoriteista. Brian Singerin The Usual Suspect on edelleen loistava leffa, eikä se turhaan voittanut käsikirjoituksen Oscaria. Tarina on käsittämättömän hieno ja jaksaa monen katsomiskerrankin jälkeen vielä innoittaa taitavuudellaan. Keiser Söze!

Jos jollakulla on nämä upeat klassikot katsomatta, kipin kapin DVD laareja penkomaan tai kirjastokortti viuhumaan. Ehdottomat must seet ja jouluhan on mitä parhainta hyvien elokuvien katsomisaikaa.

NAISTEN ELOKUVA...

2009-12-18T10:40:00.000-08:00

Jos jollekulle on vielä epäselvää, lähestulkoon jumaloin Meryl Streepiä. Tästä syystä tietenkin oli pakko käydä katsomassa myös joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Pientä säätöä eli It's Comlicated. Elokuvan on ohjannut Nancy Meyers, jonka edellinenkin elokuva oli joulusensonkiin sopiva Holiday. Yllättävää kyllä (tai jos Meryliä ajatellaan niin ehkä ei sittenkään) pidin jo toisesta romanttisesta elokuvasta peräjälkeen. Ehkä joulu tai pakkanen on pehmittänyt pääni, mutta tämä aikuisten naisten elokuva kirvoitti useat myötähäpeän hihitykset ja hersyvät naurut.
Streep esittää kuuttakymppiä lähestyvää Janea, jolla on kolme lasta, menestyvä yritys, takana lähes parikymmenvuotinen avioliitto, joka tosin on hajonnut jo 10 vuotta sitten. Jane tulee toimeen exänsä kanssa sivistyneesti ja sietää jopa tämän kolmikymppistä uutta vaimoa, vaikka naisystäville onkin hyvä välillä asiasta marmattaa. Janen pasmat alkavat mennä kuitenkin pahemman kerran sekaisin, kun Alec Baldwinin hienosti esittämä ex alkaa haikailla entistä vaimoaan takaisin. Lisäksi talon laajennusta tekemään tullut arkkitehti Steve Martinin hahmossa saa Janen tunteet heräämään. Seurauksena on hauskoja tilanteita, sekaannuksia ja perinteistä koheltamista, mutta kaiken taustalla kuultaa kuitenkin vakava vire.
Erot ovat aina vaikeita, varsinkin pitkän liiton jälkeen ja yhdellä jos toisella katumus saattaa hiipiä mielen sopukoihin.
Meyers antaa konkarinäyttelijöille tilaa ja tekemisestä loistaa helppous. Pientä säätöä on oiva hyvän mielen elokuva, joka kuitenkin antaa myös pohdiskelun aiheita. Mieskatsojalle se tuskin tarjoaa suurempiä herätyksiä naismielen sopukoihin. Elokuva on nimenomaan kypsemmän ja kokeneemman katsojan leffa. Teinitkään tuskin siitä kummimmin saavat mitään irti, mutta parisuhteessa olijoille ja eron kokeneille se on viihdyttävää katsottavaa.
Eihän sille voi olla nauramatta, kun Meryl Streep ja Steve Martin pajauttelevat ennen valmistujaisbileitä puskan takana hervottomasti hihitellen.

MILLENIUM III

2009-12-17T06:37:00.000-08:00

Olen ollut parin viimeisimmän elokuvatarkastuksen kanssa aivan toivoton tunari. Ensin menin katsomaan Hurjia hirviöitä puoli tuntia liian myöhään otettuani esitysajan ylös väärin ja Avatarta menin katsomaan väärään teatteriin. Onneksi kolmas kerta toden sanoi ja pääsin ajoissa ja oikeaan paikkaan tarkastamaan Stig Larsson trilogian viimeisen osan.

Pilvilinna, joka romahti on suoraa jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle ja alkaa siitä mihin edellinen siis jäi.
Lisbethiä viedään sairaalaan ja Mikael Blomkvist päättää puhdistaa naisen maineen lopullisesti. Tuloksena on valtiotason salaliitton paljastuminen, salamurhia, väkivaltaa ja oikeudenkäynti. Leffa on taattua jatkoa muutenkin ihan pätevälle pohjoismaiselle trillerille.
Tiedän monia, jotka nurisevat juonikuvion epäuskottavuudesta mutta mielestäni moinen marina on täysin turhaa. Katsojan pitää antaa mielensä olla vapaa realismin ja todellisen maailman rajoitteista. Sitä paitsi todellisuus on usein tarua ihmeellisempää. Miksi ei Ruotsissakin voisi olla valtiotason salaisuuksia niin kuin Yhdysvalloissakin. Olen myös edelleen sitä mieltä että moinen rajoitteellinen suhtautuminen on syy siihen, että Suomessa ei tehdä trillereitä.
Oli myös hauska huomata, että aina kun alkoi tulla fiilis että nyt mennään vähän liiallisuuksiin, tuntui kuin käsikirjoittaja olisi todennut samaa ja juoni muuttuu taas realistisemmaksi.
Hiukan pitkä Pilvilinna, joka romahti on. 2,5h:sta olisi voinut jokusen osasen jättää edittiin niin että juonikuvio ei olisi kärsinyt. Toisaalta viimeisen osan tarkoitus on koota kaikki esitetyt väittee ja palaset kasaan ja jättää katsojalle oivaltamisen reimu ja lopettaa koko tarina niin että ärsyttäviä kysymyksiä ei jää ilmoihin leijumaan. Siinä elokuva onnistuu erittäin hyvin.
Noomi Rapace on kyllä kertakaikkisen hyvä sulkeutuneena ja kovia kokeneena Lisbethinä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan mihin tämän erikoisen näköisen naisen tie tulee viemään. Olisiko tässä seuraavaa tähtiainesta aina jenkkeihin saakka vai haluaako hän jäädä tekemään töitä Euroopassa.

PAREMPAA ROMCOMIA

2009-12-14T04:07:00.000-08:00

Toinen viikonlopun elokuvista yllätti positiivisesti. Romanttinen komedia Odottamaton ehdotus eli The Proposal oli nyt sitä astetta parempaa hattaraa.
Sandra Bullock on näköjään omimmillaan näinä itsenäisinä naisina, jotka tuntuvat kuitenkin rakkauden ja miesten suhteen olevat totaalisen hukassa.
Kyseisessä pätkässä Bullock on piin kova kustannuspäällikkö, jota alaiset pelkäävät ja oma assisstenttikin, jota esittää Ryan Reynolds, inhoaa. Naista uhkaa yllättäen karkoitus Kanadaan ja tilanne saadaan tietenkin korjattua avioliitolla, joka solmitaan kenenkäs muun kuin assisstentin kanssa. Orvon bisnesnaisen sydän alkaa kuitenkin osoittaa sykkimisen merkkejä, kun edessä on matka idylliseen Alaskaan tulevien appivanhempien ja sulhasen kotiin. Loppu on toki ennalta arvattava, mutta se ei vähennä kokonaisuuden toimivuutta.
Mieleen tuli jossakin määrin vielä vähän parempi romanttinen komedia vuodelta -90. Loistavassa Green Card leffassa oli pääosassa Andie MacDowell ja Gerard Depardieu ja juonikuvio oli siltä osin sama eli oleskeluluvan takia piti esittää auvoista avioparia, vaikka tunteet olivat jotain ihan muuta.
Pääpari on Odottamattomassa ehdotuksessa uskottava, vaikka ikäero paistaakin hiukan läpi. Toisaalta puumailuhan on kovasti pop ja mikäs siinä. Sandra on vetävä mirmeli ja Ryan salskea ja kuitenkin sopivasti tavallinen hurmuri.
Leffa toimii hyvänä chick flickinä, ensitreffielokuvana tai sunnuntai-iltojen raukeaan löffäilyyn.

JOHN DILLINGER

2009-12-14T03:43:00.000-08:00

Michael Mann on tehnyt hyviä elokuvia. Heat on legenda, Collateral palautti hetkeksi uskon Tom Cruiseen ja Miami Vice toimi kaikkien yllätykseksi erinoimaisesti.
Miehen uusin 30-luvun gangsterilegenda John Dillingeriin perustuva Public Enemies oli aikamoinen pettymys täytyy myöntää. Isoin ongelma omalla kohdallani oli Mannin leimalliseksi ominaisuudeksi muodostunut kameratyöskentely. Käsivaralla kuvattu dogmamainen ote ei vain istunut tähän visuaalisesti viimeisteltyyn epookkitarinaan rikollisen inhimillisestä olemuksesta, toveruuden syvimmästä olemuksesta ja rakkaudesta. Päin vastoin oma katsomiskokemukseni kärsi ja illuusio tarinaan murtui heiluvasta kuvasta ja vaappuvista lähiksistä.
Toinen ongelma oli protagonistin ja antagonistin, jotka tässä elokuvassa olivat klassisimmillaan, välinen jännite tai lähinnä sen puute. Näyttelijöinä loistavat Depp ja Bale eivät voineet sitä luoda, kun ei sitä oikeastaan dramaturgisesti edes ollut olemassa. Molempien miesten tarinat kulkivat jotenkin omia polkujaan eivätkä edes menneet samoilla viivoilla saatikka tukeneet toisiaan. Kummankin henkilön tarinaa olisi voinut seurata yksikseen, mutta yhdistettynä se ei vain toiminut. Jotta elokuva olisi saanut syvyyttä ja katsoja olisi voinut kokea enemmän sitä katsoessaan, Mannin olisi mielestäni pitänyt keskittyä joko Dillingerin rakkauteen Billietä kohtaan tai pelkästään hänen rikolliseen uraansa ja siihen sisältyneeseen toveruuteen ja inhimillisyyteen.
Kun käsikirjoitukseen oli kirjoitettu suuri rakkaus, rikollisura ja sen eteneminen vääjäämättömään loppuunsa sekä kissa-hiiri leikki FBI:n kanssa tai lähinnä sen yritys, tuloksena oli puiseva parituntinen, joka tuntui vain raapaisevan pintaa eikä edennyt sen pidemmälle... Harmitti.

TIE

2009-12-09T11:01:00.000-08:00

Olo on edelleen vaikuttunut, häkeltynyt, ahdistunut, surumielinen ja pohdiskeleva. Niin voimakas kokemus The Road oli.
Elokuva perustuu Pulitzer palkittuun Cormac McCarthyn (kirjoittanut myös No Country For Old Men alkuperäisromaanin) romaaniin, joka kertoo tarinan isästä ja pojasta maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. En ole kirjaa lukenut, mutta elokuva on kuulemma uskollinen alkuperäistarinalle ja kunnioittaa sitä loppuun saakka.
Tarina ei selitä mitä maailmalle tapahtui, eikä sen tarvitse sitä tehdä. Aurinkoa ei ole, maa järisee silloin tällöin, liekkimeri ja räjähdykset täyttävät välillä taivaan, kaikki kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruoan mukana alkaa kadota myös inhimillisyys.
Isä ja poika, ilman nimiä, kulkevat etelään, kohti rannikkoa, uskoen löytävänsä suojaa, ruokaa ja lämpöä.
Matka on raskas ja täynnä epätoivoa. Kannibalismi on monelle ainoa tapa selviytyä, kun usko elämään, tulevaan ja jumalaan alkaa kadota. Isä rakastaa ja haluaa suojella lastaan ja näyttää pojalleen kuinka aseella pitää ampua itseään suuhun, jotta kuolema on varma siinä missä varmistaa että pojan on lämmin.

Se mikä on hämmästyttävää, että kaikesta epätoivosta huolimatta tarinassa on inhimillisyyden valo. Se loistaa koko elokuvan ajan pojan muodossa, joka kaikesta kokemastaan ja näkemästään huolimatta, ei menetä uskoaan ihmisiin. Koko elokuvan sävyt ovat harmaita ja "pestyjä" mutta mitä pidemmälle se etenee, sen kirkkaammiksi värit ja valot muuttuvat ja vaikka loppu on haike, ei se jätä katsojaa toivottomuuden valtaan.
Oli tie miellainen tahansa, aina on mahdollisuus selvitä.

Viggo Mortensen oli aluksi hylkäämässä isän roolia. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt sillä mies on kertakaikkisen loistava. Jos ei tästä irtoa Oscar ehdokkuutta niin ei sitten mistään.
Kodi Smith-McPhee tekee ensiesiintymisensä poikana, eikä jää upean Viggon jalkoihin, vaan vakuuttaa katsojan viattomana poikana ja saa meidät uskomaan parempaan.
Sen lisäksi että tarina piti sisällään niin raakaa realismia ja tutkielmaa ihmisen toiminnasta epätoivon hetkinä, olen edelleen lähes sanaton sen vaikutuksesta, niin voimakas kokemus se minulle oli. Elokuva esittää yksinkertaisia kysymyksiä antamatta kuitenkaan yksinkertaisia vastauksia vaan jättää lopputuloksen katsojan omaan harkintaan. Kuka luovuttaa ja miksi, kuka muuttuu ja kuka häviää... Totaalinen must see!

ENNAKKOILMOITUS

2009-12-08T05:53:00.003-08:00

Tulossa on iso läjä elokuvamielipiteitä sellaisista teoksista kuin: The Road, Hassut hurjat hirviöt, Avatar, Vuohia tuijottavat miehet, Ninja Assassin, Pilvilinna, joka romahti sekä Pientä säätöä. Kaikki ylläolevat kiinnostavat ja pitävät sisällään erilaisia odotuksia.
The Road pääosassa on Viggo Mortensen, jonka roolitöitä olen aina arvostanut ja onhan miehessä itsessäänkin aimo annos silmänruokaa. Lisäksi post apokalyptinen tarina vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Hassut hurjat hirviöt on Spike Jonzen uusin ja herran edellisten töiden perusteella tämä suosittuun lasten kirjaan perustuva elokuva on toivottavasti yhtä hauska ja vinksahtanut kuin Being John Malkovich ja Adaptation.
Avatar on James Cameronin kunnianhimoinen yritys yhdistää animaatiota ja oikeita näyttelijöitä, fantasiaa ja toimintaa. Itse käyn katsomassa perinteisen 2D version. 3D faniksi en ole ryhtynyt. Minua lasit lähinnä häiritsevät ja sävyjen haalistuminen haittaa. Varsinkin Avataren tyyppisessä visuaalisessa elokuvassa, haluan nauttia koko elokuvan kapasiteetista.
Vuohia tuijottavat miehet iski jo nimellään, trailerista puhumattakaan. Tämä ei voi olla muuta kuin hyvä...
Ninja Assassins on jokaisen pienen ja vähän isommankin pojan (ja tässä tapauksessa myös tytön) märkä uni. Visuaalista taistelua, heittotähtiä ja mitä ihmeellisimpiä aseita, kun hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan. Tarinalle en viitsi edes laittaa painoarvoa, mutta toivon mukaan sekin yllättäisi.
Pientä säätöä on yhden lempinäyttelijöistäni Meryl Streep:n uusin kevyt komedia. Odotan innolla onnistuuko tämä tulkinnan ja syvyyden grand lady saamaan huttutavaraankin tarvittavaa napakkuutta vai meneekö mönkään tällä kertaa.
Viimeisenä Stig Larsson trilogian viimeinen osa, joka on suoraan jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle. Nähtäväksi jää mitä Lisbetille käy, yrittääkö veli jatkaa siitä mihin isä jäi vai kokeeko isä ihmeparantumisen ja hoitaa homman loppuun.
Mahtava joulunalusaika tiedossa elokuvankin saralla :)

RENNY HARLIN

2009-12-05T10:48:00.000-08:00

Katsoin vihdoinkin the Covenant elokuvan, kun se kerran televisiossa esitettiin. Kaiken kaikkiaan Harlinin jälki on hyvin vaihtelevaa.
Olen edelleen sitä mieltä että The Long Kiss Goodnight on hyvä toimintaelokuva. Lisäksi liputan aina lähtökohdalle, jossa rikotaan totuttuja rotu- ja sukupuolirooleja. Ottaen huomioon, että kyseinen elokuva tehtiin vuonna -96, oli aikamoinen riski laittaa pääosaan valkoinen nainen ja musta mies, varsinkin amerikkalaista yleisöä ajatellen. Silloin myös naistoimintasankarit olivat vähemmän käytetty sankarilähtökohta ja mielestäni kumpikin tilanne toimii kyseisessä elokuvassa mainiosti.

Renny muita elokuvia on tullut katsottua mm. Clifthanger, joka on hyvä toimintaelokuva, eikä vähiten kiitos siitä kuulu loistavalle John Lithgowille. Ja olihan kyseine pätkä Sylvester Stallonen paluu elokuva.
Kurkunleikkaajien saari on edelleen järkyttävän huono eikä siitä oikestaan voi sanoa sen kummempaa. Hauska pikku seikka on, kun miettii kuinka suosittuja Pirates of the Carabian elokuvat ovat olleet, josko Harlin oli piraatti ajatuksellaan vain aikaansa edellä...
Deep Blue Sea on ihan ok tappajahai mukaelma ja Cleaner hidastempoinen, mutta sekin ihan mukiin menevä.
Mutta siis se Covenant. Nooh, eihän sekään nyt mikään kurja tekele ollut, mutta ei se kummemmin sykähdyttänyt, pelottanut taikka viehättänytkään. Kyllä meikäläiselle toimii The Craft vuodelta -96 paljon paremmin, jossa oli pääosassa nykyään television puolella enemmän vaikuttava Robin Tunney. Tässä tyttönoitien häijyilyssä oli huomattavasti enemmän potkua, jännitteitä ja reipasta teinitoimintaa, mitä ei voi sanoa Rennyn noitapojista.
Nähtäväksi jää mitä Herra Harlin tekee seuraavaksi. Saako Mannerheim tarvittavat rahat kasaan ja minkälaisen vastaanoton saa Georgia, joka on huomattavasti vakavampaa Harlinia mitä on mieheltä totuttu aikaisemmin näkemään.

ISOLLA RAHALLA

2009-11-30T11:06:00.000-08:00

Saa nähdä mitä näistäkin tulee... Taannoin pohdin blogissani kuinka raha ja hyvä elokuva eivät tunnu lyövän kättä päälle.
Tulossa on useakin mielenkiintoinen tarina, joka on tehty jättibudjetilla ja massiivisella tehostelataukselle. Nähtäväksi jää miten ne ovat näissä tapauksissa vaikuttaneet elokuvien sisältöihin.
Henkilökohtaisesti rakastan kreikkalaista mytologiaa ja fantasiaa, joten toivon parasta, pelkään pahinta...

Prince of Persia

Clash of the Titans

VENÄJÄN LAHJA VALTAVIRRALLE

2009-11-30T03:02:00.000-08:00

Timur Bekmambetovn ote on uusi ja raikas. Tai oli ainakin silloin kun miehen ensimmäisen elokuvan Suomessa katsoin.
Mies nousi isomman yleisön tietoisuuteen hienolla toimintaelokuvallaan Wanted. Henkiläkohtaisesti olin myyty jo 2004 ilmestyneestä Night Watch:sta. Sain vihdoinkin aikaiseksi katsoa myös tämän toimintafantasian jatko-osan Day Watch, joka ei yltänyt samoihin sfääreihin kuin ensimmäinen osa, mutta toimi kaiken kaikkiaan ihan ok. Ylipäätään nämä kaksi elokuvaa pitävät sisällään kohtausrakenteita ja näyttelijän työtä, johon ei länsimaissa ihan heti törmää. Lopputulos on joskus jopa ilveilyn puolelle astuvaa venkoilua, mutta istuu poikkeavaan kokonaisuuteen oivallisesti. Pysyypä katsojan mielenkiinto yllä.
Elokuvat ovat perinteistä hyvän ja pahan välistä taistelua, mutta tuotuna nyky Moskovaan ja höystetty sopivalla määrällä trikkikikkailuja. Suoranaista turpaan mättöä ja verellä mässäilyä elokuvaissa on suhteellisen vähän, koska monimutkainen tarina vaatii sen verran paljon huomiota. Tämäkin jonkinasteinen poikkeama, koska tarinalle on oikeasti pyritty antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa, jotta katsoja pysyy matkassa mukana. Omalla kohdalla iso plussa. Suosittelen tarkastamaan kyseiset elokuvat ja odotan innolla ohjaajan tulevia tuotantoja, kuten Moby Dick...

BONDIA BONDIN PERÄÄN

2009-11-27T12:48:00.000-08:00

Enpä ihan heti muista viikkoa, jolloin olisi elokuvakapaseetti jäänyt näin kapeaksi. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman pohdinnan Bondeista, koska maikkari niitä ruuttaa ulos tuutista jatkuvalla virralla.
Omaan elokuva-arkistooni Bond asettui jo hyvinkin varhain ja olen jokaisen niistä katsonut useampaan otteeseen. Nuorempana Bond suosikki oli Roger Moore, koska hänen elokuvansa muistan ensimmäisienä ja hän jollakin tapaa muistutti omaa isääni leikin laskullaan ja sarkasmillaan. Sitä mukaan kun kultivoitumiseni elokuvan saralla on kasvanut ja isi ei enää ollut se jolta sain vaikutteita, on myös suosikki Bond vaihtunut. Kyllähän se fakta on, että Sean Connery on se ainoa oikea Bond. Moore teki tästä tunnevammaisesta agentista liian lipevän ja humoristisen hahmon. Connery oli uskollinen Flemingin alkuperäishahmolle, johon myös Timothy Dalton roolityössään palasi. Siinä vaiheessa tosin yleisö oli 11 vuoden ja 6 Bondin aikana ehtinyt tottumaan Mooren lupsakkuuteen (adjektiivi, jonka ei missään nimessä kuuluisi olla samassa lauseessa James Bondin kanssa), joten Daltonin palaaminen agentin alkuperäisajatukseen tunteettomana tappajana, ei yleisöä innostanut. George Lacenbyn piipahtaminen kuuluisan agentin hahmossa ennen Moorea jäi vieläkin lyhyemmäksi, mutta tarinaltaan Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa on mielestäni yksi niistä paremmista Bondeista. Eihän sen suggestoiduille naistappajille voinut olla syttymättä.
Pierce Brosnanin Bond astui 2000-luvulle ja sekosi hetkellisesti uuden teknologian hienouksista. Golden eye oli vielä takuuvarmaa Bond toimintaa mutta viimeiseksi jäänyt Die another day meni jo trikkikikkailuissaan auttamattomasti yli äyräidensä. Näin pääsi tapahtumaan se perinteinen eli budjetti söi elokuvan ja sen tarinan uskottavuuden. Brosnanin Bondeissa on kyllä yksi parhaimmista pahiksista eli Robert Carlylen esittämä Renard World is not enough:ssa
Se miksi palasin Bondeihin maikkarin lisäksi, oli junassa katsomani Casino Royale. Olen enemmän kuin iloinen, että Albert Broccolin perilliset päättivät ottaa ison askeleen taaksepäin James Bondin elämässä ja halusivat palata suoraan agentin alkulähteille. Royale on loistava elokuva ja loistava Bond. Vaikka Daniel Craig onkin sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen James, on hän lähes Conneryn tasoinen agentti. Heidän käsissään tästä orvosta merivoimien miehestä on muotoutunut se kylmäverinen ja tunteeton tappaja, joka tekee kaikkensa maansa ja kuningattarensa eteen ilman omantunnon häivääkään.
Quantum of Solace ei kokonaisuutena ihan yltänyt Casinon sisällölliseen erinomaisuuteen mutta Craigin Bond on ja pysyy hienona hahmona. Pidän sormet ja varpaat ristissä että Bond 23, jonka on arvioitu tulevan teattereihin marraskuussa 2011, toimisi edelleen.

POHDINTOJA HÄMÄRÄN RAJAMAILTA

2009-11-21T05:24:00.000-08:00

Koska tässä on tullut taas tarkastettua parikin kerrassaan kökköä tekelettä, kuten edellisissä postauksessa teilaamani teokset, huomasin pohtivani, tarkoittaako iso budjetti väistämättä elokuvassa sisällön puutosta? Krapulassa tulin katsoneeksi pätkän matkaa myös G.I Joeta (myönnän, kävin tämänkin katsomassa teatterissa, koska omaan heikon kohdan fantasia-actioneille) vain todetakseni kuinka kertakaikkisen huono elokuva sekin on. Aloin itseasiassa miettiä kuinka monta suuren budjetin elokuvaa edes tulee mieleen, jotka toimisivat myös sisältönsä puolesta? Luc Bessonin Fifth Element on erinomainen, Jacksonin sormustrilogiasta puhumattakaan. Kyllähän se Titanicin toimi, vaikka ei sen nyt lähtemätöntä vaikutusta meikäläiseen tehnyt. Siinäpä se. What else is there?

Talouslehti Forbeshan julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen listan näyttelijöistä, joiden elokuvat ovat tuottaneet kaikkein vähiten suhteessa elokuvan budjettiin. Eli lippuluukulla kerätyt ansiot korreloidaan elokuvan tekoon käytettyyn summaan. Kärkisijalla keikkui slap stick- ja kreisikomedioilla tähteyteen noussut Will Farell. Henkilökohtaisesti miehen repertuaari ei voisi vähempää kyllä vedota. Toisaalta listan toisessa ääripäässä eli nimenomaan näyttelijä, jonka elokuvat ovat tuottaneet eniten, on Shia LaBeouf. Nuoren herran elokuvat ovat taas ollet nimenomaan megabudjetin pätkiä, joissa sisältöä on ohuelti, jos ollenkaan. Eli tortta på tortta. Tarinaa ei saa rahalla, eikä näyttelijä tee elokuvaa :) Omasta DVD-hyllystä löytyy kyllä Transformersien ensimmäinen osa, koska autorobotit tekivät 7 vuotiaaseen Saaraan lähtemättömän vaikutuksen ja sen vielä osti sisältöpuutoksineen kaikkineen ihan mielellään. Mutta se kakkososa... *huokaus*

Mitäköhän sitä seuraavaksi katsoisi. Jotain sisältörikasta, dramaturgisesti toimivaa, tarinaltaan uskottavaa ja näyttelijäsuorituksiltaan onnistunutta kiitos. Hetkellinen ei kiitos huonoille elokuville, jos saan pyytää.

TEINISAAGAN JATKO-OSA

2009-11-20T15:24:00.000-08:00

Pari hyvää elokuvaa vaatinee aina pari huonoa, koska sitä on myös Twilight saagan jatko-osa New Moon.
Ensimmäisessä osassa edes jollakin tasolla toiminut toivoton romantiikka ja täyttymättömäksi jäävät halut jäävät entistä ohuemmiksi ja etäisemmiksi tunnetiloiksi, ja on pakko pohtia mitä annettavaa tulevalla kahdella elokuvalla on?
Robert Pattinsonin kangaskarisma vielä menettelee mutta Kristen Stewardin bedroom gaze ei tahdo enää kantaa. Koko tarinakin alkaa maistua puulta. Ehkä jos nuoret saisivat enemmän eloa ja uskottavia tunteita hahmoihinsa, voisi katsojakin tuntea väreet. Nyt koko touhu kyllästyttää. Taylor Lautnerista löytyy sentään jotakin potkua muuten niin jähmeään menoon. Pisteet pojalle siitä.

Omalla kohdalla homma alkaa nilkuttaa, kun pääosamies voisi kaikin mokomin kadota koko tarinasta, kun jatkuva määkiminen ja vikiseminen alkaa tökkiä ja pääosatyttö voisi kokea ihmeparantumisen tunnevammaisesta ruikuttajasta vahvaksi ja oman tahdon omaavaksi naiseksi. Mutta kun alkuperäisromaanin kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää ja intohimo kuuluu elämään vasta papin aamenen jälkeen, mitä muuta voi odottaa. Jos minulta kysytään, I'm with the team Jakob.

IT'S THE END OF THE WORLD AS WE KNOW IT...

2009-11-20T15:09:00.001-08:00

Kyllä, uteliaisuus vei voiton ja kävimme katsomassa uusimman maailmanloppun elokuvan 2012. Ja hienoltahan se näytti ja jessus kuinka huono se oli. Gee!

Mayakalenteri päätty vuoteen 2012 ja siitä on lähtöisin tämän elokuvan pohjaidea. Fatalisti minussa nauttii suunnattomasti, kun ihmiskunta niittää kylvämäänsä viljaa, mutta siinä vaiheessa, kun soppaan heitetään sekaan jokaikinen elokuvaklisee, porisee pata auttamattomasti yli.

Elokuvan alku perustuu ajatukseen siitä kuinka hallitukset ympäri maailman saisivat tietää tulevasta tuhosta. Sitten seurataan kuinka dominopalikat alkavat kaatua. Kaiken keskellä on John Cusakin esittämä luuserifaija, joka loppujen lopuksi pelastaa perheensä useampaankin otteeseen ja ohimennen monta tuhatta muutakin pallontallaajaa.
Ainoa mielenkiinnon ripaus saadaan hetken pohdinnasta miten kaikki suunnitelmat saataisiin rahoitettua tässä kapitalistisessä kurimuksessa, kuinka oikean se olisi ja ketkä loppujen lopuksi ovat pelastamisen arvoisia. Mutta nämä kolme hienoa teesiä vilahtavat kankaalla ohimennen ja sitten paukkuu taas budjetti trikkien, animaatioden ja muun härpäkkeen vyöryessä verkkokarvoille... Jep, jep. Ajan ja rahan tuhalusta. Markkinoilla olisi varmasti monta kassamangneetti tarinaa, joissa dramaturgia ja käsikirjoituskin olisivat muuta kuin pannukakku.

LARS, LARS AND LARS

2009-11-18T03:40:00.000-08:00

Jos joku ei tunnistanut, otsikko on kerrassaan fantastisesta dragleffasta vuodelta -94. Pricilla, Queen of the desert on hauska ja hiukan kipeäkin kuvaus kolmesta dragartistista, jotka lähtevät Australian outbackissä sijaitsevaan hotelliin vetämään showta. Matka on tietenkin erinäisiä kommelluksia täynnä sekä hyvässä että pahassa ja samalla nämä ihanat neidot löytävät paloja itsestään ja sisimmästään, jotka luulivat jo kauan sitten hukanneensa.
Terence Stamp, Hugo Weaving ja Guy Pearce olivat vielä maailman laajuisesti suhteellisen tuntemattomia kasvoja, mutta vievät potin kotiin täysillä ja lunastavat paikkansa loistonäyttelijöinä kevyesti.

Mutta tuo otsikko, se lähinnä kumpusi omalla kohdallani kerrassaan liikuttavan hyvästä elokuvasta Lars and the real girl. En voi todeta muuta kuin ihana, ihana, ja vielä kerran ihana!
Elokuva on kertomus erilaisuuden hyväksynnästä ja uskosta ihmisten hyvyyteen. Lars on ujo, hiljainen ja hiukan erikoinen. Hänen on vaikea luoda kontaktia ihmisiin, mutta yksinäisyys painaa arjessa raskaana. Asiaa ei helpota veli, joka kääntää katseensa mielummin pois, taikka veljen vaimo, joka ei kykene näkemään tilannetta syvemmälle. Larsin ratkaisu on luoda itseleen seuraa, vaikkakin kyseessä olisi postitse tilattu muovinukke, jonka hän nimeää Biancaksi ja esittelee kaikille tyttöystävänään. Larsille Bianca on kaikkea muuta kuin köntti muovia ja pian koko kaupunki on mukana Larsin kuvitelmassa puhtaasti siitä syystä, että kaikki haluavat loppujen lopuksi auttaa omalla tavallaan Larsia löytämään tiensä tavalliseen arkeen ja elämään.

Elokuva on sympaattinen osoitus halusta luottaa ja uskoa ihmisiin. Joka kerta kun luulet tietäväsi miten ihmiset tulevat reagoimaan, käsikirjoitus vie tarinan täysin toiseen suuntaan ja yllättää katsojan.
Lars and The Real girl on ennen kaikkea Ryan Goslingin juhlaa. Tämä nuori kanadalaisnäyttelijä on roolissaan huikea ja saikin lukuisia ehdokkuuksia jos jonkinlaisiin pysteihin. Ei tosin Oscareihin. Elokuva nimettiin kyllä käsikirjoituksesta kyseisessä seremoniassa.
Suosittelen Lars elokuvaa kaikkein kyynisimmällekin elokuvaharrastajalle ja herkimmille meistä on nessupaketti tarpeen...