Minä en ymmärrä komediaa. Tai ainakaan useimmiten en löydä sitä juttua, mille muut tuntuvat nauravan katketakseen. En jaksa katos 30 Rock, Boratin jätin kesken, Scrubs ei innosta, Brunoa en edes aloittanut... Osasyynä tähän ilmiöön lienee aivan tolkuttoman matala myötähäpeän kynnykseni. Siispä kun Steve Carell ja Tina Frey hinkkaavat toisiaan strippiluolassa, nuolevat tankoa ja dry hump:aavat korokkeella, meikäläinen pakenee ennemmin takkinsa suojaan kuin ulvoo naurusta. Kävin siis katsomassa Date Night leffan. Siinä yllä mainitsemani suursuosiossa paistattelevat jenkkikoomikot näyttelevät avioparia, joka on enemmän tai vähemmän kaavoihin kangistunut. Sattuma astuu kuitenkin peliin, kun tuttava pariskunnan ero saa vipinää avioparin kinttuihin. Mennään hienosti syömään, nautitaan pienellä vilunkipelillä saadusta pöytävarauksesta ja joudutaankin keskelle taka-ajoa ja erinäisiä kohelluksia, kun paetaan yllättäen mukaan tulleita pahiksia. Siinä kaiken kohelluksen keskellä selvitellään sitten aviollista tilaa ja todetaan lopuksi että meidänhän on ihan hyvä näin.
Olen totaalisen väärä ihminen katsomaan näitä leffoja. Ei sillä ettenkö niitä katsoessani viihtyisi niin kuin niin monen muunkin yhdentekevän tekeleen ääressä. Minä en vain naura. No ehkä hihittelen, mutta raikuvaa naurua ei minusta irtoa. Parhaimmat naurut meikäläiseltä irtosi tässäkin tapauksessa pieleen menneitten otosten kohdalla, jolloin vesi virtasi silmistä ja vatsaa kouristi.
Date Night on tyhjänpäiväinen pätkä, joka ratsastaa pääparinsa maineella. Ei se kuitenkaan ketään loukkaa, se haluaa olla pikkusievästi viisas kertomalla, että pitkän avioliiton salaisuus on kyvyssä nauraa yhdessä, ja se unohtuu muutamassa tunnussa ellei nopeamminkin. Ei tällä päiväänsä pilaa mutta ei pelastakkaan. Tai ehkä joku pelastaa, enkä minä vain vieläkään tajua komediaa...
