JOULUN SATOA

Kuten sanoin, joulu on ehdottomasti elokuvien aikaa. Niitä tulee telkkarista, monille myös paketeista ja niitä tulee myös katsoa sohvalle käpertyneenä vällyjen välistä. Ainakin minun mielestäni.

Omalla kohdallani pukki toi toivomani Star Trek DVD:n. Vanhana trekkerinä pelkäsin että Hollywoodin kultasormi J.J. Abrahams menisi ja sorkkisi trekkerien kauhuksi koko konseptin alkuperäisideaa, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti lopputuloksesta ja halusin ehdottomasti elokuvan omaan kirjastoon. Kiitos pikku siskon katsoin leffan heti aattoyönä. Parhautta.
Toinen pukin tuoma elokuva olikin enemmän kuin iloinen yllätys. Järki ja Tunteet on yksi lempielokuvistani ja mielestäni Ang Leen Austein versio on yksi kirjailijan hienoimmista filmatisoinneista. Ah, Willoughpy...

Siskon lasten paketeista tuli mm. Ice Age 3, joka katsottiin koko porukalla joulupäivän ratoksi. Suomenkielinen versio jätti ehkä osan alkuperäisversion vitseistä jalkoihinsa mutta ei ole kieltäminen etteikö tämä porukka osaisi tehdä animaatioita, jotka vetoavat myös meihin isompiinkin katsojiin.
Uusien elokuvien arviointeja on odotettavissa uuden vuoden jälkeen. Siihen saakka käyn kertoilemassa muista näkemistäni, saamistani ja muistamistani elokuvista.

ASTETTA SYNKEMPI HOOD

Tässä taas yksi elokuva, jota odottaa suurella mielenkiinnolla 2010


Ridley Scott näyttää ainakin trailerin perusteella vieneen Robin Hoodin omalle alueelleen, tekemällä tarinasta synkemmän, väkivaltaisemman ja raaemman. Toivon kuitenkin että alkuperäisajatus rikkailta köyhille ryöväävästä jousitaiturista on pysynyt samana...

FILM NOIR ENNEN JA NYT

Tulin viikonlopun aikana katsoneeksi parikin leffaklassikkoa eri vuosikymmeniltä. Molemmat edustavat film noiria parhaimmillaan eri aikakausilta tosin.

Lauantai-iltana Teema näytti mahtavan Gildan. Se on film noiria parhaimmillaan eroottisella latauksella, ahdistuneilla hahmoilla ja synkillä kuvillaan.
Elokuva nosti ja tietyllä tasolla tuhosi Rita Hayworthin sillä sen jälkeen hän oli ikuisesti Gilda niin kankaalla kuin sen ulkopuolellakin.
Niin tai näin leffa on hieno klassikko katsottavaksi punaviiniä simaillen. Onhan siitä ammennettu useita pop kulttuurin viittauksia myöhemmillekin ajoille.

Junassa katsoin taas pitkästä aikaa yhden all time favoriteista. Brian Singerin The Usual Suspect on edelleen loistava leffa, eikä se turhaan voittanut käsikirjoituksen Oscaria. Tarina on käsittämättömän hieno ja jaksaa monen katsomiskerrankin jälkeen vielä innoittaa taitavuudellaan. Keiser Söze!

Jos jollakulla on nämä upeat klassikot katsomatta, kipin kapin DVD laareja penkomaan tai kirjastokortti viuhumaan. Ehdottomat must seet ja jouluhan on mitä parhainta hyvien elokuvien katsomisaikaa.

NAISTEN ELOKUVA...

Jos jollekulle on vielä epäselvää, lähestulkoon jumaloin Meryl Streepiä. Tästä syystä tietenkin oli pakko käydä katsomassa myös joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Pientä säätöä eli It's Comlicated. Elokuvan on ohjannut Nancy Meyers, jonka edellinenkin elokuva oli joulusensonkiin sopiva Holiday. Yllättävää kyllä (tai jos Meryliä ajatellaan niin ehkä ei sittenkään) pidin jo toisesta romanttisesta elokuvasta peräjälkeen. Ehkä joulu tai pakkanen on pehmittänyt pääni, mutta tämä aikuisten naisten elokuva kirvoitti useat myötähäpeän hihitykset ja hersyvät naurut.
Streep esittää kuuttakymppiä lähestyvää Janea, jolla on kolme lasta, menestyvä yritys, takana lähes parikymmenvuotinen avioliitto, joka tosin on hajonnut jo 10 vuotta sitten. Jane tulee toimeen exänsä kanssa sivistyneesti ja sietää jopa tämän kolmikymppistä uutta vaimoa, vaikka naisystäville onkin hyvä välillä asiasta marmattaa. Janen pasmat alkavat mennä kuitenkin pahemman kerran sekaisin, kun Alec Baldwinin hienosti esittämä ex alkaa haikailla entistä vaimoaan takaisin. Lisäksi talon laajennusta tekemään tullut arkkitehti Steve Martinin hahmossa saa Janen tunteet heräämään. Seurauksena on hauskoja tilanteita, sekaannuksia ja perinteistä koheltamista, mutta kaiken taustalla kuultaa kuitenkin vakava vire.
Erot ovat aina vaikeita, varsinkin pitkän liiton jälkeen ja yhdellä jos toisella katumus saattaa hiipiä mielen sopukoihin.
Meyers antaa konkarinäyttelijöille tilaa ja tekemisestä loistaa helppous. Pientä säätöä on oiva hyvän mielen elokuva, joka kuitenkin antaa myös pohdiskelun aiheita. Mieskatsojalle se tuskin tarjoaa suurempiä herätyksiä naismielen sopukoihin. Elokuva on nimenomaan kypsemmän ja kokeneemman katsojan leffa. Teinitkään tuskin siitä kummimmin saavat mitään irti, mutta parisuhteessa olijoille ja eron kokeneille se on viihdyttävää katsottavaa.
Eihän sille voi olla nauramatta, kun Meryl Streep ja Steve Martin pajauttelevat ennen valmistujaisbileitä puskan takana hervottomasti hihitellen.

MILLENIUM III

Olen ollut parin viimeisimmän elokuvatarkastuksen kanssa aivan toivoton tunari. Ensin menin katsomaan Hurjia hirviöitä puoli tuntia liian myöhään otettuani esitysajan ylös väärin ja Avatarta menin katsomaan väärään teatteriin. Onneksi kolmas kerta toden sanoi ja pääsin ajoissa ja oikeaan paikkaan tarkastamaan Stig Larsson trilogian viimeisen osan.

Pilvilinna, joka romahti on suoraa jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle ja alkaa siitä mihin edellinen siis jäi.
Lisbethiä viedään sairaalaan ja Mikael Blomkvist päättää puhdistaa naisen maineen lopullisesti. Tuloksena on valtiotason salaliitton paljastuminen, salamurhia, väkivaltaa ja oikeudenkäynti. Leffa on taattua jatkoa muutenkin ihan pätevälle pohjoismaiselle trillerille.
Tiedän monia, jotka nurisevat juonikuvion epäuskottavuudesta mutta mielestäni moinen marina on täysin turhaa. Katsojan pitää antaa mielensä olla vapaa realismin ja todellisen maailman rajoitteista. Sitä paitsi todellisuus on usein tarua ihmeellisempää. Miksi ei Ruotsissakin voisi olla valtiotason salaisuuksia niin kuin Yhdysvalloissakin. Olen myös edelleen sitä mieltä että moinen rajoitteellinen suhtautuminen on syy siihen, että Suomessa ei tehdä trillereitä.
Oli myös hauska huomata, että aina kun alkoi tulla fiilis että nyt mennään vähän liiallisuuksiin, tuntui kuin käsikirjoittaja olisi todennut samaa ja juoni muuttuu taas realistisemmaksi.
Hiukan pitkä Pilvilinna, joka romahti on. 2,5h:sta olisi voinut jokusen osasen jättää edittiin niin että juonikuvio ei olisi kärsinyt. Toisaalta viimeisen osan tarkoitus on koota kaikki esitetyt väittee ja palaset kasaan ja jättää katsojalle oivaltamisen reimu ja lopettaa koko tarina niin että ärsyttäviä kysymyksiä ei jää ilmoihin leijumaan. Siinä elokuva onnistuu erittäin hyvin.
Noomi Rapace on kyllä kertakaikkisen hyvä sulkeutuneena ja kovia kokeneena Lisbethinä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan mihin tämän erikoisen näköisen naisen tie tulee viemään. Olisiko tässä seuraavaa tähtiainesta aina jenkkeihin saakka vai haluaako hän jäädä tekemään töitä Euroopassa.

PAREMPAA ROMCOMIA

Toinen viikonlopun elokuvista yllätti positiivisesti. Romanttinen komedia Odottamaton ehdotus eli The Proposal oli nyt sitä astetta parempaa hattaraa.
Sandra Bullock on näköjään omimmillaan näinä itsenäisinä naisina, jotka tuntuvat kuitenkin rakkauden ja miesten suhteen olevat totaalisen hukassa.
Kyseisessä pätkässä Bullock on piin kova kustannuspäällikkö, jota alaiset pelkäävät ja oma assisstenttikin, jota esittää Ryan Reynolds, inhoaa. Naista uhkaa yllättäen karkoitus Kanadaan ja tilanne saadaan tietenkin korjattua avioliitolla, joka solmitaan kenenkäs muun kuin assisstentin kanssa. Orvon bisnesnaisen sydän alkaa kuitenkin osoittaa sykkimisen merkkejä, kun edessä on matka idylliseen Alaskaan tulevien appivanhempien ja sulhasen kotiin. Loppu on toki ennalta arvattava, mutta se ei vähennä kokonaisuuden toimivuutta.
Mieleen tuli jossakin määrin vielä vähän parempi romanttinen komedia vuodelta -90. Loistavassa Green Card leffassa oli pääosassa Andie MacDowell ja Gerard Depardieu ja juonikuvio oli siltä osin sama eli oleskeluluvan takia piti esittää auvoista avioparia, vaikka tunteet olivat jotain ihan muuta.
Pääpari on Odottamattomassa ehdotuksessa uskottava, vaikka ikäero paistaakin hiukan läpi. Toisaalta puumailuhan on kovasti pop ja mikäs siinä. Sandra on vetävä mirmeli ja Ryan salskea ja kuitenkin sopivasti tavallinen hurmuri.
Leffa toimii hyvänä chick flickinä, ensitreffielokuvana tai sunnuntai-iltojen raukeaan löffäilyyn.

JOHN DILLINGER

Michael Mann on tehnyt hyviä elokuvia. Heat on legenda, Collateral palautti hetkeksi uskon Tom Cruiseen ja Miami Vice toimi kaikkien yllätykseksi erinoimaisesti.
Miehen uusin 30-luvun gangsterilegenda John Dillingeriin perustuva Public Enemies oli aikamoinen pettymys täytyy myöntää. Isoin ongelma omalla kohdallani oli Mannin leimalliseksi ominaisuudeksi muodostunut kameratyöskentely. Käsivaralla kuvattu dogmamainen ote ei vain istunut tähän visuaalisesti viimeisteltyyn epookkitarinaan rikollisen inhimillisestä olemuksesta, toveruuden syvimmästä olemuksesta ja rakkaudesta. Päin vastoin oma katsomiskokemukseni kärsi ja illuusio tarinaan murtui heiluvasta kuvasta ja vaappuvista lähiksistä.
Toinen ongelma oli protagonistin ja antagonistin, jotka tässä elokuvassa olivat klassisimmillaan, välinen jännite tai lähinnä sen puute. Näyttelijöinä loistavat Depp ja Bale eivät voineet sitä luoda, kun ei sitä oikeastaan dramaturgisesti edes ollut olemassa. Molempien miesten tarinat kulkivat jotenkin omia polkujaan eivätkä edes menneet samoilla viivoilla saatikka tukeneet toisiaan. Kummankin henkilön tarinaa olisi voinut seurata yksikseen, mutta yhdistettynä se ei vain toiminut. Jotta elokuva olisi saanut syvyyttä ja katsoja olisi voinut kokea enemmän sitä katsoessaan, Mannin olisi mielestäni pitänyt keskittyä joko Dillingerin rakkauteen Billietä kohtaan tai pelkästään hänen rikolliseen uraansa ja siihen sisältyneeseen toveruuteen ja inhimillisyyteen.
Kun käsikirjoitukseen oli kirjoitettu suuri rakkaus, rikollisura ja sen eteneminen vääjäämättömään loppuunsa sekä kissa-hiiri leikki FBI:n kanssa tai lähinnä sen yritys, tuloksena oli puiseva parituntinen, joka tuntui vain raapaisevan pintaa eikä edennyt sen pidemmälle... Harmitti.

TIE

Olo on edelleen vaikuttunut, häkeltynyt, ahdistunut, surumielinen ja pohdiskeleva. Niin voimakas kokemus The Road oli.
Elokuva perustuu Pulitzer palkittuun Cormac McCarthyn (kirjoittanut myös No Country For Old Men alkuperäisromaanin) romaaniin, joka kertoo tarinan isästä ja pojasta maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. En ole kirjaa lukenut, mutta elokuva on kuulemma uskollinen alkuperäistarinalle ja kunnioittaa sitä loppuun saakka.
Tarina ei selitä mitä maailmalle tapahtui, eikä sen tarvitse sitä tehdä. Aurinkoa ei ole, maa järisee silloin tällöin, liekkimeri ja räjähdykset täyttävät välillä taivaan, kaikki kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruoan mukana alkaa kadota myös inhimillisyys.
Isä ja poika, ilman nimiä, kulkevat etelään, kohti rannikkoa, uskoen löytävänsä suojaa, ruokaa ja lämpöä.
Matka on raskas ja täynnä epätoivoa. Kannibalismi on monelle ainoa tapa selviytyä, kun usko elämään, tulevaan ja jumalaan alkaa kadota. Isä rakastaa ja haluaa suojella lastaan ja näyttää pojalleen kuinka aseella pitää ampua itseään suuhun, jotta kuolema on varma siinä missä varmistaa että pojan on lämmin.

Se mikä on hämmästyttävää, että kaikesta epätoivosta huolimatta tarinassa on inhimillisyyden valo. Se loistaa koko elokuvan ajan pojan muodossa, joka kaikesta kokemastaan ja näkemästään huolimatta, ei menetä uskoaan ihmisiin. Koko elokuvan sävyt ovat harmaita ja "pestyjä" mutta mitä pidemmälle se etenee, sen kirkkaammiksi värit ja valot muuttuvat ja vaikka loppu on haike, ei se jätä katsojaa toivottomuuden valtaan.
Oli tie miellainen tahansa, aina on mahdollisuus selvitä.

Viggo Mortensen oli aluksi hylkäämässä isän roolia. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt sillä mies on kertakaikkisen loistava. Jos ei tästä irtoa Oscar ehdokkuutta niin ei sitten mistään.
Kodi Smith-McPhee tekee ensiesiintymisensä poikana, eikä jää upean Viggon jalkoihin, vaan vakuuttaa katsojan viattomana poikana ja saa meidät uskomaan parempaan.
Sen lisäksi että tarina piti sisällään niin raakaa realismia ja tutkielmaa ihmisen toiminnasta epätoivon hetkinä, olen edelleen lähes sanaton sen vaikutuksesta, niin voimakas kokemus se minulle oli. Elokuva esittää yksinkertaisia kysymyksiä antamatta kuitenkaan yksinkertaisia vastauksia vaan jättää lopputuloksen katsojan omaan harkintaan. Kuka luovuttaa ja miksi, kuka muuttuu ja kuka häviää... Totaalinen must see!

ENNAKKOILMOITUS

Tulossa on iso läjä elokuvamielipiteitä sellaisista teoksista kuin: The Road, Hassut hurjat hirviöt, Avatar, Vuohia tuijottavat miehet, Ninja Assassin, Pilvilinna, joka romahti sekä Pientä säätöä. Kaikki ylläolevat kiinnostavat ja pitävät sisällään erilaisia odotuksia.
The Road pääosassa on Viggo Mortensen, jonka roolitöitä olen aina arvostanut ja onhan miehessä itsessäänkin aimo annos silmänruokaa. Lisäksi post apokalyptinen tarina vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Hassut hurjat hirviöt on Spike Jonzen uusin ja herran edellisten töiden perusteella tämä suosittuun lasten kirjaan perustuva elokuva on toivottavasti yhtä hauska ja vinksahtanut kuin Being John Malkovich ja Adaptation.
Avatar on James Cameronin kunnianhimoinen yritys yhdistää animaatiota ja oikeita näyttelijöitä, fantasiaa ja toimintaa. Itse käyn katsomassa perinteisen 2D version. 3D faniksi en ole ryhtynyt. Minua lasit lähinnä häiritsevät ja sävyjen haalistuminen haittaa. Varsinkin Avataren tyyppisessä visuaalisessa elokuvassa, haluan nauttia koko elokuvan kapasiteetista.
Vuohia tuijottavat miehet iski jo nimellään, trailerista puhumattakaan. Tämä ei voi olla muuta kuin hyvä...
Ninja Assassins on jokaisen pienen ja vähän isommankin pojan (ja tässä tapauksessa myös tytön) märkä uni. Visuaalista taistelua, heittotähtiä ja mitä ihmeellisimpiä aseita, kun hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan. Tarinalle en viitsi edes laittaa painoarvoa, mutta toivon mukaan sekin yllättäisi.
Pientä säätöä on yhden lempinäyttelijöistäni Meryl Streep:n uusin kevyt komedia. Odotan innolla onnistuuko tämä tulkinnan ja syvyyden grand lady saamaan huttutavaraankin tarvittavaa napakkuutta vai meneekö mönkään tällä kertaa.
Viimeisenä Stig Larsson trilogian viimeinen osa, joka on suoraan jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle. Nähtäväksi jää mitä Lisbetille käy, yrittääkö veli jatkaa siitä mihin isä jäi vai kokeeko isä ihmeparantumisen ja hoitaa homman loppuun.
Mahtava joulunalusaika tiedossa elokuvankin saralla :)

RENNY HARLIN

Katsoin vihdoinkin the Covenant elokuvan, kun se kerran televisiossa esitettiin. Kaiken kaikkiaan Harlinin jälki on hyvin vaihtelevaa.
Olen edelleen sitä mieltä että The Long Kiss Goodnight on hyvä toimintaelokuva. Lisäksi liputan aina lähtökohdalle, jossa rikotaan totuttuja rotu- ja sukupuolirooleja. Ottaen huomioon, että kyseinen elokuva tehtiin vuonna -96, oli aikamoinen riski laittaa pääosaan valkoinen nainen ja musta mies, varsinkin amerikkalaista yleisöä ajatellen. Silloin myös naistoimintasankarit olivat vähemmän käytetty sankarilähtökohta ja mielestäni kumpikin tilanne toimii kyseisessä elokuvassa mainiosti.

Renny muita elokuvia on tullut katsottua mm. Clifthanger, joka on hyvä toimintaelokuva, eikä vähiten kiitos siitä kuulu loistavalle John Lithgowille. Ja olihan kyseine pätkä Sylvester Stallonen paluu elokuva.
Kurkunleikkaajien saari on edelleen järkyttävän huono eikä siitä oikestaan voi sanoa sen kummempaa. Hauska pikku seikka on, kun miettii kuinka suosittuja Pirates of the Carabian elokuvat ovat olleet, josko Harlin oli piraatti ajatuksellaan vain aikaansa edellä...
Deep Blue Sea on ihan ok tappajahai mukaelma ja Cleaner hidastempoinen, mutta sekin ihan mukiin menevä.
Mutta siis se Covenant. Nooh, eihän sekään nyt mikään kurja tekele ollut, mutta ei se kummemmin sykähdyttänyt, pelottanut taikka viehättänytkään. Kyllä meikäläiselle toimii The Craft vuodelta -96 paljon paremmin, jossa oli pääosassa nykyään television puolella enemmän vaikuttava Robin Tunney. Tässä tyttönoitien häijyilyssä oli huomattavasti enemmän potkua, jännitteitä ja reipasta teinitoimintaa, mitä ei voi sanoa Rennyn noitapojista.
Nähtäväksi jää mitä Herra Harlin tekee seuraavaksi. Saako Mannerheim tarvittavat rahat kasaan ja minkälaisen vastaanoton saa Georgia, joka on huomattavasti vakavampaa Harlinia mitä on mieheltä totuttu aikaisemmin näkemään.

ISOLLA RAHALLA

Saa nähdä mitä näistäkin tulee... Taannoin pohdin blogissani kuinka raha ja hyvä elokuva eivät tunnu lyövän kättä päälle.
Tulossa on useakin mielenkiintoinen tarina, joka on tehty jättibudjetilla ja massiivisella tehostelataukselle. Nähtäväksi jää miten ne ovat näissä tapauksissa vaikuttaneet elokuvien sisältöihin.
Henkilökohtaisesti rakastan kreikkalaista mytologiaa ja fantasiaa, joten toivon parasta, pelkään pahinta...

Prince of Persia


Clash of the Titans

VENÄJÄN LAHJA VALTAVIRRALLE

Timur Bekmambetovn ote on uusi ja raikas. Tai oli ainakin silloin kun miehen ensimmäisen elokuvan Suomessa katsoin.
Mies nousi isomman yleisön tietoisuuteen hienolla toimintaelokuvallaan Wanted. Henkiläkohtaisesti olin myyty jo 2004 ilmestyneestä Night Watch:sta. Sain vihdoinkin aikaiseksi katsoa myös tämän toimintafantasian jatko-osan Day Watch, joka ei yltänyt samoihin sfääreihin kuin ensimmäinen osa, mutta toimi kaiken kaikkiaan ihan ok. Ylipäätään nämä kaksi elokuvaa pitävät sisällään kohtausrakenteita ja näyttelijän työtä, johon ei länsimaissa ihan heti törmää. Lopputulos on joskus jopa ilveilyn puolelle astuvaa venkoilua, mutta istuu poikkeavaan kokonaisuuteen oivallisesti. Pysyypä katsojan mielenkiinto yllä.
Elokuvat ovat perinteistä hyvän ja pahan välistä taistelua, mutta tuotuna nyky Moskovaan ja höystetty sopivalla määrällä trikkikikkailuja. Suoranaista turpaan mättöä ja verellä mässäilyä elokuvaissa on suhteellisen vähän, koska monimutkainen tarina vaatii sen verran paljon huomiota. Tämäkin jonkinasteinen poikkeama, koska tarinalle on oikeasti pyritty antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa, jotta katsoja pysyy matkassa mukana. Omalla kohdalla iso plussa. Suosittelen tarkastamaan kyseiset elokuvat ja odotan innolla ohjaajan tulevia tuotantoja, kuten Moby Dick...

BONDIA BONDIN PERÄÄN

Enpä ihan heti muista viikkoa, jolloin olisi elokuvakapaseetti jäänyt näin kapeaksi. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman pohdinnan Bondeista, koska maikkari niitä ruuttaa ulos tuutista jatkuvalla virralla.
Omaan elokuva-arkistooni Bond asettui jo hyvinkin varhain ja olen jokaisen niistä katsonut useampaan otteeseen. Nuorempana Bond suosikki oli Roger Moore, koska hänen elokuvansa muistan ensimmäisienä ja hän jollakin tapaa muistutti omaa isääni leikin laskullaan ja sarkasmillaan. Sitä mukaan kun kultivoitumiseni elokuvan saralla on kasvanut ja isi ei enää ollut se jolta sain vaikutteita, on myös suosikki Bond vaihtunut. Kyllähän se fakta on, että Sean Connery on se ainoa oikea Bond. Moore teki tästä tunnevammaisesta agentista liian lipevän ja humoristisen hahmon. Connery oli uskollinen Flemingin alkuperäishahmolle, johon myös Timothy Dalton roolityössään palasi. Siinä vaiheessa tosin yleisö oli 11 vuoden ja 6 Bondin aikana ehtinyt tottumaan Mooren lupsakkuuteen (adjektiivi, jonka ei missään nimessä kuuluisi olla samassa lauseessa James Bondin kanssa), joten Daltonin palaaminen agentin alkuperäisajatukseen tunteettomana tappajana, ei yleisöä innostanut. George Lacenbyn piipahtaminen kuuluisan agentin hahmossa ennen Moorea jäi vieläkin lyhyemmäksi, mutta tarinaltaan Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa on mielestäni yksi niistä paremmista Bondeista. Eihän sen suggestoiduille naistappajille voinut olla syttymättä.
Pierce Brosnanin Bond astui 2000-luvulle ja sekosi hetkellisesti uuden teknologian hienouksista. Golden eye oli vielä takuuvarmaa Bond toimintaa mutta viimeiseksi jäänyt Die another day meni jo trikkikikkailuissaan auttamattomasti yli äyräidensä. Näin pääsi tapahtumaan se perinteinen eli budjetti söi elokuvan ja sen tarinan uskottavuuden. Brosnanin Bondeissa on kyllä yksi parhaimmista pahiksista eli Robert Carlylen esittämä Renard World is not enough:ssa
Se miksi palasin Bondeihin maikkarin lisäksi, oli junassa katsomani Casino Royale. Olen enemmän kuin iloinen, että Albert Broccolin perilliset päättivät ottaa ison askeleen taaksepäin James Bondin elämässä ja halusivat palata suoraan agentin alkulähteille. Royale on loistava elokuva ja loistava Bond. Vaikka Daniel Craig onkin sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen James, on hän lähes Conneryn tasoinen agentti. Heidän käsissään tästä orvosta merivoimien miehestä on muotoutunut se kylmäverinen ja tunteeton tappaja, joka tekee kaikkensa maansa ja kuningattarensa eteen ilman omantunnon häivääkään.
Quantum of Solace ei kokonaisuutena ihan yltänyt Casinon sisällölliseen erinomaisuuteen mutta Craigin Bond on ja pysyy hienona hahmona. Pidän sormet ja varpaat ristissä että Bond 23, jonka on arvioitu tulevan teattereihin marraskuussa 2011, toimisi edelleen.

POHDINTOJA HÄMÄRÄN RAJAMAILTA

Koska tässä on tullut taas tarkastettua parikin kerrassaan kökköä tekelettä, kuten edellisissä postauksessa teilaamani teokset, huomasin pohtivani, tarkoittaako iso budjetti väistämättä elokuvassa sisällön puutosta? Krapulassa tulin katsoneeksi pätkän matkaa myös G.I Joeta (myönnän, kävin tämänkin katsomassa teatterissa, koska omaan heikon kohdan fantasia-actioneille) vain todetakseni kuinka kertakaikkisen huono elokuva sekin on. Aloin itseasiassa miettiä kuinka monta suuren budjetin elokuvaa edes tulee mieleen, jotka toimisivat myös sisältönsä puolesta? Luc Bessonin Fifth Element on erinomainen, Jacksonin sormustrilogiasta puhumattakaan. Kyllähän se Titanicin toimi, vaikka ei sen nyt lähtemätöntä vaikutusta meikäläiseen tehnyt. Siinäpä se. What else is there?

Talouslehti Forbeshan julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen listan näyttelijöistä, joiden elokuvat ovat tuottaneet kaikkein vähiten suhteessa elokuvan budjettiin. Eli lippuluukulla kerätyt ansiot korreloidaan elokuvan tekoon käytettyyn summaan. Kärkisijalla keikkui slap stick- ja kreisikomedioilla tähteyteen noussut Will Farell. Henkilökohtaisesti miehen repertuaari ei voisi vähempää kyllä vedota. Toisaalta listan toisessa ääripäässä eli nimenomaan näyttelijä, jonka elokuvat ovat tuottaneet eniten, on Shia LaBeouf. Nuoren herran elokuvat ovat taas ollet nimenomaan megabudjetin pätkiä, joissa sisältöä on ohuelti, jos ollenkaan. Eli tortta på tortta. Tarinaa ei saa rahalla, eikä näyttelijä tee elokuvaa :) Omasta DVD-hyllystä löytyy kyllä Transformersien ensimmäinen osa, koska autorobotit tekivät 7 vuotiaaseen Saaraan lähtemättömän vaikutuksen ja sen vielä osti sisältöpuutoksineen kaikkineen ihan mielellään. Mutta se kakkososa... *huokaus*

Mitäköhän sitä seuraavaksi katsoisi. Jotain sisältörikasta, dramaturgisesti toimivaa, tarinaltaan uskottavaa ja näyttelijäsuorituksiltaan onnistunutta kiitos. Hetkellinen ei kiitos huonoille elokuville, jos saan pyytää.

TEINISAAGAN JATKO-OSA

Pari hyvää elokuvaa vaatinee aina pari huonoa, koska sitä on myös Twilight saagan jatko-osa New Moon.
Ensimmäisessä osassa edes jollakin tasolla toiminut toivoton romantiikka ja täyttymättömäksi jäävät halut jäävät entistä ohuemmiksi ja etäisemmiksi tunnetiloiksi, ja on pakko pohtia mitä annettavaa tulevalla kahdella elokuvalla on?
Robert Pattinsonin kangaskarisma vielä menettelee mutta Kristen Stewardin bedroom gaze ei tahdo enää kantaa. Koko tarinakin alkaa maistua puulta. Ehkä jos nuoret saisivat enemmän eloa ja uskottavia tunteita hahmoihinsa, voisi katsojakin tuntea väreet. Nyt koko touhu kyllästyttää. Taylor Lautnerista löytyy sentään jotakin potkua muuten niin jähmeään menoon. Pisteet pojalle siitä.

Omalla kohdalla homma alkaa nilkuttaa, kun pääosamies voisi kaikin mokomin kadota koko tarinasta, kun jatkuva määkiminen ja vikiseminen alkaa tökkiä ja pääosatyttö voisi kokea ihmeparantumisen tunnevammaisesta ruikuttajasta vahvaksi ja oman tahdon omaavaksi naiseksi. Mutta kun alkuperäisromaanin kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää ja intohimo kuuluu elämään vasta papin aamenen jälkeen, mitä muuta voi odottaa. Jos minulta kysytään, I'm with the team Jakob.

IT'S THE END OF THE WORLD AS WE KNOW IT...

Kyllä, uteliaisuus vei voiton ja kävimme katsomassa uusimman maailmanloppun elokuvan 2012. Ja hienoltahan se näytti ja jessus kuinka huono se oli. Gee!

Mayakalenteri päätty vuoteen 2012 ja siitä on lähtöisin tämän elokuvan pohjaidea. Fatalisti minussa nauttii suunnattomasti, kun ihmiskunta niittää kylvämäänsä viljaa, mutta siinä vaiheessa, kun soppaan heitetään sekaan jokaikinen elokuvaklisee, porisee pata auttamattomasti yli.

Elokuvan alku perustuu ajatukseen siitä kuinka hallitukset ympäri maailman saisivat tietää tulevasta tuhosta. Sitten seurataan kuinka dominopalikat alkavat kaatua. Kaiken keskellä on John Cusakin esittämä luuserifaija, joka loppujen lopuksi pelastaa perheensä useampaankin otteeseen ja ohimennen monta tuhatta muutakin pallontallaajaa.
Ainoa mielenkiinnon ripaus saadaan hetken pohdinnasta miten kaikki suunnitelmat saataisiin rahoitettua tässä kapitalistisessä kurimuksessa, kuinka oikean se olisi ja ketkä loppujen lopuksi ovat pelastamisen arvoisia. Mutta nämä kolme hienoa teesiä vilahtavat kankaalla ohimennen ja sitten paukkuu taas budjetti trikkien, animaatioden ja muun härpäkkeen vyöryessä verkkokarvoille... Jep, jep. Ajan ja rahan tuhalusta. Markkinoilla olisi varmasti monta kassamangneetti tarinaa, joissa dramaturgia ja käsikirjoituskin olisivat muuta kuin pannukakku.

LARS, LARS AND LARS

Jos joku ei tunnistanut, otsikko on kerrassaan fantastisesta dragleffasta vuodelta -94. Pricilla, Queen of the desert on hauska ja hiukan kipeäkin kuvaus kolmesta dragartistista, jotka lähtevät Australian outbackissä sijaitsevaan hotelliin vetämään showta. Matka on tietenkin erinäisiä kommelluksia täynnä sekä hyvässä että pahassa ja samalla nämä ihanat neidot löytävät paloja itsestään ja sisimmästään, jotka luulivat jo kauan sitten hukanneensa.
Terence Stamp, Hugo Weaving ja Guy Pearce olivat vielä maailman laajuisesti suhteellisen tuntemattomia kasvoja, mutta vievät potin kotiin täysillä ja lunastavat paikkansa loistonäyttelijöinä kevyesti.

Mutta tuo otsikko, se lähinnä kumpusi omalla kohdallani kerrassaan liikuttavan hyvästä elokuvasta Lars and the real girl. En voi todeta muuta kuin ihana, ihana, ja vielä kerran ihana!
Elokuva on kertomus erilaisuuden hyväksynnästä ja uskosta ihmisten hyvyyteen. Lars on ujo, hiljainen ja hiukan erikoinen. Hänen on vaikea luoda kontaktia ihmisiin, mutta yksinäisyys painaa arjessa raskaana. Asiaa ei helpota veli, joka kääntää katseensa mielummin pois, taikka veljen vaimo, joka ei kykene näkemään tilannetta syvemmälle. Larsin ratkaisu on luoda itseleen seuraa, vaikkakin kyseessä olisi postitse tilattu muovinukke, jonka hän nimeää Biancaksi ja esittelee kaikille tyttöystävänään. Larsille Bianca on kaikkea muuta kuin köntti muovia ja pian koko kaupunki on mukana Larsin kuvitelmassa puhtaasti siitä syystä, että kaikki haluavat loppujen lopuksi auttaa omalla tavallaan Larsia löytämään tiensä tavalliseen arkeen ja elämään.

Elokuva on sympaattinen osoitus halusta luottaa ja uskoa ihmisiin. Joka kerta kun luulet tietäväsi miten ihmiset tulevat reagoimaan, käsikirjoitus vie tarinan täysin toiseen suuntaan ja yllättää katsojan.
Lars and The Real girl on ennen kaikkea Ryan Goslingin juhlaa. Tämä nuori kanadalaisnäyttelijä on roolissaan huikea ja saikin lukuisia ehdokkuuksia jos jonkinlaisiin pysteihin. Ei tosin Oscareihin. Elokuva nimettiin kyllä käsikirjoituksesta kyseisessä seremoniassa.
Suosittelen Lars elokuvaa kaikkein kyynisimmällekin elokuvaharrastajalle ja herkimmille meistä on nessupaketti tarpeen...

KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ ILOKSI MUUTTUU...

Viimeaikainen blogihiljaisuus on jatkunut edelleen samasta syystä kuin viime viikolla. Aikaa elokuvien katselulle ei ole tahtonut riittää, tai ainakaan niille mainitsemisen arvoisille.
Tulihan tuossa muistin virkistykseksi katsottua telkkaristakin tullut Hudson Hawk, ja kyllä, se oli edelleen niin omituinen sekametelisoppa toimintaa, komediaa ja ihmeellisiä kohtauksia, että sen voisi suosista nakata omituisten elokuvien kerhoon. Toki nuori Bruce on kerrassaan vetävä ja Sandra Bernhard häiritsevä.

Olen myös katsonut True Bloodin ensimmäisen tuotantokauden. Poden kyseisen sarjan osalta hienoista ylpeyttä, koska tulin törmänneeksi ja katsoneeksi sarjan testipilotin jo kesällä -08. Tällöin valtavirta ei vielä tiennyt sarjasta mitään ja uumoilin, että siitä tulee vielä hitti. Kuinka oikeassa olinkaan.
Käsittämätöntä on että Yle omistaa HBO:n sarjojen oikeudet mutta eetterissä ei ole vielä Sookie Stackhousea näkynyt. Keväällä kuulemma...

Vampyyrit ovat muutonkin taas kovassa huudossa. Kiitos siitä kuulunee kyseiselle sarjalle, sekä Twighlight saagalle.
Viimeksi näin kävi, kun Buffy pisti Sarah Michelle Gellerin muodossa torahampaisia pahiksia kylmäksi ja teattereihin rantautui ensin Coppolan Dracula (-92) ja sitten Anne Ricen Interview with the Vampire (-94). Näistä kahdesta vie 6-0 voiton Gray Oldmanin kärsivä kreivi. Cruisen Lestat oli toki kaunis, mutta kaiken kaikkiaan puiseva. Parhaiten vampyyrihaastattelusta muistan Kirsten Dunstin lapsen ruumiiseen jäävän Claudian. Hieno ristiriita.

Olen aina diggaillut verta imeviä yöeläjiä ja erityisen suurella mielenkiinnolla odotan tätä:

SOMETHING'S IN THE AIR

Jossakin on nyt jotakin vikaa, kun en saa aikaiseksi lähteä edes pressinäytökseen. Ajankäyttö ongelmia ehkä. Päättötyö, työnhaku ym. epäolennaiset prosessit sotkevat katsomissuunnitelmiani kohtuuttomasti.

Toki tässä on tullut katsottua mm. Kuningas Arthur, jota en ollut katsonut sitten vuoden 2004. Kyllähän kyseinen pätkä kalpenee Braveheartin kaltaisen jättiepookin rinnalla, mutta elokuvan visuaalisuus viehättää.
En ole kyllä koskaan voinut sietää Keira Knightleytä. Mielestäni hän on yhden ilmeen näyttelijä ja köyhän miehen versio Natalie Portmanista, mutta siis ilmeisesti vain minun mielestäni, jos ajatellaan näyttelijättären nykyistä suosiota. Itseasiassa Bend it like Beckhamsissa (ilmestyi -02) neitokainen oli vielä suurta kiinnostusta herättävä kasvo.
Itse elokuvakin on kerrassaan oiva. Suosittelen lämpimästi kaikille, joilta tämä pieni englantilaiselokuva on mennyt ohi. Loistava kuva kulttuurien yhteentörmäämisestä, tapojen kunnioittamisesta, vanhoista kaavoista ja niistä irtautumisen vaikeudesta.
Vaikka kyseessä on chick flick, antaa leffa varmasti myös iloa ja hauskuutta miehisemmillekin katsojille. Jos ei muuta niin Keiran ja Parminder Nagran muodossa.

MESTARIN KÄDENJÄLKI

Clint Eastwoodista on noussut pikku hiljaa elokuvanteon renessanssimies. Sanoisin, että vuodesta 1992 ja Unforgiven lähtien, tie on ollut nousujohteinen, eikä loppua näy, kiitos siitä.

Grand Torino on tarina amerikanpuolalaisesta eläkelläisjäärästä, joka on Korean sodan arpeuttama. Walter Kowalski ei tunne omia lapsiaan, halveksii lapsenlapsiaan, on jäänyt juuri leskeksi ja vihaa asuinympäristöään tai lähinnä sitä mikä siitä on tullut; Aasialaismaahanmuuttajien lähiö.
Herra Kowalski vahaa ja vaalii rakentamaansa Grand Torino autoaan suuremmalla antaumuksella kuin omaa elämäänsä ja vieraantuu vaimonsa kuoleman myötä arjesta entisestään. Auto saattaa kuitenkin yhteen walterin ja naapurin aasialaisperheen nuorukaisen ja pian Walter huomaa saavansa elämäänsä aivan uusia näkökulmia ja jopa nauttivansa naapurin nuorten seurasta. Kohtalo puuttuu peliin vielä viimeisen kerran ja vapauttaa Walterin menneisyytensä taakoista dramaattisella tavalla...

Jos tulisi mahdollisuus, nousisin abloodeeraamaan tälle herralle seisaaltani. Eastwoodin elokuvat ovat erilaisia mutta silti samanlaisia. Ne ovat elämänmakuisia, tunteisiinvetoavia ja jokainen voi löytää niistä palan omaa elämäänsä ja omia vastoinkäymisiään. Ne eivät pröystäile visuaalisuudella tai leikkauksilla, vaan ne ujuttautuvat lähelle, ravistelevat sielua ja pistävät katsojan miettimään elämää, sen tarkoitusta ja suuntaa.

Grand Torino on mustalla huumorilla höystetty draama, jota voi suositella kaikille, jotka nauttivat realistisista elokuvista, joissa on vielä taikaa. Kerrassaaan oivaa, kerrassaan loistavaa!

ROMCOM

Tarkastin taas yhden viimeaikaisista romanttisista komedioista. Haluan niin kovasti uskoa niihin ja jos mieli on synkähkö, mielummin katsoo tarinoita rakkaudesta kuin surusta ja ahdistuksesta. Pelimiehen painajaiseen eli Ghosts of girlfriends past on sekoitettu saiturin joulusta kolme haamua ravistelemaan tunnekylmän ja sitoutumispelkoisen miehen todellisuutta. Elokuva ei sinänsä tarjoile mitään uutta. Sitoutumiskammoinen mies yritetään saada ruotuun ja naimisiin halajavat naiset huokailevat miesten perään tai riutuvat rakkaudessa. Ei tämä nyt pahimmasta päästä missään nimessä ole. Ihan mukavaa ja kevyttä, mutta myös hajutonta ja mautonta ajan vietettähän tämä. Matthew McConaughey on omiaan komean ja naisia putkeen kaatavan retaleen rooliin ja Jennifer Garner nähdään pitkästä aikaa kankaalla fiksun, mutta miehen perään haikailevan tytön roolissa. Sinänsä hassua että Garner nousi tunnetuksi action roolistaan televisiosarjassa, mutta on kankaalla solahtanut kevyitten ja romanttisten hassutteluroolien vetäjäksi.

Ihan kivaa illanviettoviihdykettä, jos haluaa ettei jää mieltä vaivaamaan.

LAPSUUDEN ELOKUVIA

Katselin eilen huvikseni DVD hyllyyn hankkimani The Four Musketeers -revenge of Milady-, koska
A) en ole sitä vuosiin katsonut ja
B) elokuva tai oikeastaan sen ykkösosa ja kyseinen kakkososa kuuluivat lapsuudessani niihin elokuviin, jotka oli pakko aina katsoa sairastaessa.
Nyt en ole kipeä, mutta aikaa vanhalle suosikille löytyi juuri sopivasti.

Kaiken kaikkiaan Muskettisotureiden vuonna -73 ja -74 ilmestyneet elokuvat ovat mielestäni hyvinkin omalaatuinen elokuvapari. Kaikkihan tuntevat Alexander Dumán romaanit, ovat nähneet -93 ilmestyneen version tai muistavat Man in the ironmask. Rickhard Lesterin (tuli tunnetuksi The Beatles elokuvien ohjaajana, sekä myöhemmin Superman elokuvan tuottajana ja myöhempien II ja III osien ohjaajana) ohjaamat elokuvat sen sijaan eivät ole monillekkaan tuttuja.

Elokuvien casting on hiukea. Faye Dunawey, Christopher Lee, Oliver Reed, Michael York, Charlton Heston, Raquel Welch ja Geraldine Chaplin mainitakseni muutaman. Puvustus, miekkataistelut ja lokaatiot ovat ensiluokkaisia. Sisältö sensijaan... The Three Musketeers ja The Four Musketeers ovat seikkailuelokuvia, mutta jösses mitä huttua ne ovatkaan. Vaikka kankaan tai töllön täyttää tähdillä, ei se takaa toimivaa tarinaa. Rakastan näitä elokuvia ja niillä on erityinen paikka sydämessäni, mutta jos totta puhutaan, eivät ne hyviä ole. Dialogi pitää sisällään käsittämättömiä lausahduksia statisteilta, jotka on lisätty kuultaviksi ilman päätä taikka häntää, dramaturgia on päälle liimattua ja toiminta tönkköä. Kaiken kukkuraksi kokonaisuus pitää sisällään lukemattoman määrän juonellisia epäloogisuuksia, jotka ohjaaja on tuntunut ohittavan olan kohautuksella, mutta katsojaa ne jäävät vaivaamaan. Tai ainakin tätä katsojaa. Vieläkin, lukemattomien katsomiskertojenkin jälkeen palaan samoihin kysymyksiin kuin lapsenakin elokuvia katsoessani. Kaikesta tästä huolimatta kehoitan tutustumaan näihin 70-luvun epookkeihin avoimin mielin ja seikkailufiiliksellä. Allekirjoittaneelle ne edustavat aina ja ikuisesti niitä elokuvia, jotka veivät mennessään.

Muita lapsuuden elokuvia, joita oli katsottava uudelleen ja uudelleen oli mm. Päättymätön tarina, The Goonies, Indiana Jonesit, Paluu Oziin, Labyrintti ja Willow. Ai niin ja se Disneyn koiraelokuva, Benji. Kuinka monet itkut tuli sitä katsoessa väännettyä, vaikka tiesin, että koiralle ei käynyt kuinkaan. Mitä lapsuuden elokuvia muille tulee mieleen?

OMITUISTEN ELOKUVIEN KERHO

Tämän päivän aikana aloin jostain syystä miettiä käsikirjoituksia, elokuvien sanomaa ja sitä kenelle elokuvia kulloinkin tehdään. Näitä ajatuksia pohdiskellessani aloin muistella omaa omituisten elokuvien kerhoa eli elokuvia, joiden jälkeen olo on ollut vähintäänkin vänkä. Vänkyys on useimmiten johtunut siitä, että elokuva on sisällöltään ollut jotain totaalisen omituista tai häiritsevää.

Oma omituisten elokuvien top3 tällä hetkellä on:

1. Being John Malkovich
2. The Darjeeling limited
3. Kids

Varmasti noita muitakin on, mutta nämä nyt tulevat ensimmäisenä mieleen. Omituisuus ei siis mieletäni ole välttämättä huonoksi tekevä asia.
Jonkun mielestä Tim Burtonin koko tuotannon voisi luokitella omituiseksi ja se varmasti tekisi ohjaajan toisaalta myös hyvin onnelliseksi. Itse en niitä kuitenkaan omituisina koe taikka näe, koska sisällöllisesti ne ovat useimmiten hyvinkin perinteistä tarinan kerrontaa ja dramaturgiaa.

Onko muilla omistuisten elokuvien kerhoa ja jos on, mitä elokuvia siihen kuuluu?

ELOKUVAMUSIIKKIA

Katselin pitkästä aikaa Memoirs of a Geisha. Vaikka elokuva itsessään hiukan sisällönsä kanssa kompasteleekin, on se katsomiskokemuksena jo puhtaasti visuaalisuutensa ja ennen kaikkea musiikkinsa ansiosta jotain hitusen suuremppaa. Ja miksi ei olisi, onhan elokuvan musiikki suuren John Williamsin käsialaa.

Harmikseni totesin että kyseisen elokuvan soundtrackiä ei Spotifystä löydy, mutta muuta herran tuotantoa kylläkin. Hetkellisesti on aina pakko hieraista silmiään kun oikeasti toteaa kuinka monesta suuresta klassikko scoresta Williams on vastuussa. Aika moni elokuvia vähänkään nähnyt tunnistaa taatusti Star Wars elokuvien tunnusmusiikin, alkuperäisen Supermanin, E.T:n, Tappajahain ja Indiana Jonesin. Kiitos korkeampien voimien, meillä on John Williams. Tässä hiukan maistiaisia niille, jotka eivät ole Memoirs of a Geishan scoreen tutustuneet.

YKSI PARHAISTA

Talouden toinen osapuoli ei ollut jostakin käsittämättömästä syystä nähnyt Million dollar baby:ä. Eilen tämä ammottava aukko elokuvasivistyksessä tuli vihdoin korjattua.
Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että elokuva on loistava. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sen tarina vetoaa paatuneempaankin sieluun ja herkistää katsojan.
Vaikka elokuvan olen jo muutamaan otteeseen nähnyt, en voi katsoa viimeistä ottelua, ja sen jälkeenkin kyynelten virta on lakkaamaton. Jos siis jossakin on joku jolta tämä katsomiskokemus myöskin puuttuu, äkkiä vuokraamoon!

Ja lopuksi aivan muunlaisen genren pariin...
http://ninja-assassin-movie.warnerbros.com/
Wuuhuuu, sanon minä ja se sisältäni löytyvä ninjaneito!

OLDIES GOLDIES

Sairastelun aikana tuli katsottua muutama klassikko vuosien takaa.

Ensimmäisenä vuoron sai 1979 ilmestynyt The Rose, joka perustuu löyhästi Janis Joplinin elämään. Siinä seurataan huimaan suosioon nousseen laulajattaren Mary Rosen viimeisiä kuukausia, väsymistä rock'n roll elämäntyyliin, mutta kykenemättömyyttä irtautua totutuista ympyröistä. Laulajaa ajaa jatkuva miellyttämisen tarve ja huonon itsetunnon aiheuttamat tavat, joita hän ei kykene rikkomaan. Rakkauden nälkä, hylätyksi tulemisen pelko ja epätoivo ajavat lopulta lahjakkaan naisen loppuun kotikaupungin areenalla, jolle hän on aina halunnut palata näyttämään kaikille, jotka häntä koskaan epäilivät.

Bette Midler palkittiin roolistaan Rosena Oscar ehdokkuudella. Midler on ilmiömäinen laulaja ja erinomainen näyttelijä, vaikka loppujen lopuksi hän onkin tullut tunnetuksi lähinnä komediallisista kyvyistään.
The Rose on tyypillinen 70-luvun elokuva pestyillä sävyillä ja tunnelmilla. Se on kuitenkin mielenkiintoinen aikansa helmi ja pitää sisällään pitkiä ja haastavia yhden oton kohtauksia live-omaisista tilanteista. Jos kykenee katsomaan vuosikymmenten takaisen kuvaksen ja ulkoasun ohi, on The Rose edelleen draamalla maustettu populaarikulttuurin merkiteos musiikin ja elokuvan yhdistämisestä.

Toinen oldie on David Lynchin varhaisempaa mallistoa ja elokuva, jota ohjaajaguru pitää ainoana epäonnistumisenaan.
Dune perustuu Frank Herbertin scifi/fantasia klassikkoon ja sen tekeminen kesti esituotannosta ensi-iltaan kaiken kaikkiaan 6 vuotta. Dyyniä oli kaavaillut elokuvaksi mm. Jack Nicholsin jo 70-luvulla, mutta piti sitä kuitenkin liian isona projektina. Ridley Scott oli myös tarttumassa projektiin, mutta päätyikin ohjaamaan Blade Runnerin, josta tuli 80-luvun suurimpia scifiklassikkoja, mitä se on mielestäni edelleen.

Elokuva on raamatullinen kertomus ihmisistä ja miehestä, josta tulee jumalasta seuraava. Tarina lähtee liikkeelle kahden eri suvun verikostosta ja yhdestä keisarista kahnauksen yllä. Tietenkin mukana on ennustus vapahtajasta, joka tulee ratkaisemaan universumin tulevaisuuden hallitsemalla kaikkien kannalta tärkeää kasvia, jota kasvaa vain yhdellä planeetalla. "Maustetta" vartioivat valtavat hiekkamadot, jotka tuhoavat kaiken edelleen asettuvan.
Dyynin ongelma on ehkä liian monisyinen ja biblikaalinen tarina. Kuten usein olen todennut, yksinkertainen on tässäkin tapauksessa kaunista. Elokuvasta tulee väkisinkin olo, että mutkat on pitänyt vetää suoriksi ja dramaturgia venyttää äärimmilleen. Silti elokuva kestää yli kaksi tuntia. Vannoutuneena scififanina näkisin Dyynin mielelläni uudelleen filmatisoituna Lord of the ring:in tapaan jaettuna esim. kolmeen osaan. Lisäksi tarinan jumaluus ja hengellisyysaspektia voisi suitsia ja poimia se kaikkein olennaisin. Tässä tapauksessa se voisi olla vallan käytön dilemma tai raja yhteisen hyvän ja yksilön uhrauksien tarkastelussa. Mene ja tiedä. Itse toki nautin elokuvasta, vaikka vuoden 1984 tehosteet ansaitsevatkin hienoisen hihityksen. Näyttelijöistä oli hienoa pongata tulevia genren vakiokasvoja ja Lynchin luottonäyttelijöiksi vakiintuneita ammattilaisia.

HYVIÄ UUTISIA

Hahaaa, penkoessani Finnkinon sivuja, totesin että Terry Gilliamin palavasti odottamani The Imaginarium of Dr. Parnassus tulee ensi-iltaan jo tämän vuoden puolella 18.12. James Cameronin Avatar:lla on sama ensi-iltapäivä. Saa nähdä kumpi kilpailun vie. Veikkaisin hypetyksen ansiosta Avatar:ta, vaikka Heath Ledger saattaakin houkutella ektrakatsojia Gilliamin näytökseen.

Muita mielenkiintoa herättäviä ensi-iltoja on mm. Cormac McCarthyn Pulitzer palkitusta kirjasta tehty elokuva The Road. Ensi-ilta on Joulupäivänä. Itse en ehkä olisi sijoittanut post apocalyptistä tarinaa joulun pyhille, mutta toivottavasti elokuva löytää katsojansa.
Millenium trilogian viimeinen osa Pilvilinna, joka romahti tulee teattereihin uuden vuoden päiväna ja tietenkin se kaikkein tärkein eli kesällä kaiken aikani vienyt Jos rakastat, saa ensi-iltansa loppiaisena 6.1.2010. Maltan tuskin odottaa kansan reaktiota ensimäiseen kotimaiseen musiikkielokuvaan. Itse ainakin pidin ;)

Viimeinen merkitty hurraa huudon arvoinen ensi-ilta on näillä näkymin 29.1, kun Peter Jacksonin Lovely Bones tulee esitykseen. Siinähän sitä. Enemmänkin voisi olla. Ai juu, saa nähdä koska tämä nähdään täällä kankaalla http://www.thewolfmanmovie.com/ Näyttelijät ovat ainakin kerrassaan vakuuttavaa tasoa.

ELOKUVATEATTERISSA NYT

Kankaalla on tarjolla sekalainen määrä laidasta laitaan elokuvia. Mikä tekee viime viikoista poikkeuksellisen on että tarjolla ei ole yhtäkään suuren luokan kassamagneettituotetta. Leffateattereissa pyörii elokuvia rapakon takaisista suurflopeista pieniin indyelokuviin, jotka on tehty ennemmin suurella sydämellä, kuin dollarin kuvat silmissä vilkkuen.

Näkemistäni elokuvista suosittelen ehdottomasti Sam Mendesin Away we go. Tämä sympaattinen pienen budjetin road movie vetosi tähän kolmikymppisen isosti. Sen pääosanesittäjät ovat elämän pientensuurten kysymysten kynnyksellä ja etsivät vastauksia mm. siihen missä koti on ja mikä sen määrittelee? Elokuvasta puuttuu kaikenmoinen ylenpalttinen kohkaaminen ja sen hauskuus ja draama perustuu nimenomaan henkilöhahmojen olemukselle. Kun elokuva ei pidä sisällään elämää suurempia juonenkäänteitä, sen voima perustuu karikatyyreille, joista jokainen voi löytää palan itseään.

Muita positiivisia katsomiskokemuksia ovat olleet hyvänmielen Julie & Julia, nykyscifi District 9, Allenin positiivisesti yllättänyt Whatever Works, indyromcom 500 Days of Summer sekä tietenkin kotimaiset Skavabölen pojat ja Pihalla.
Ne jotka jättivät suuhun mitäänsanomattoman tai suorastaan huonon maun ovat QT Inglourious Basterds, kökkökomedia Ugly Truth sekä auttamattomasti kirjaa huonompi Enkelit ja Demonit. Harry Potterista ei ole oikein mitään sanottavaa...

Kun kelit ovat mitä ovat, voi hyvällä omallatunnolla hipsiä teatterin pimeyteen unohtamaan arjen ja sateen.

SUNNUNTAI-ILTAA

Ison sisaren perheessä on täydellinen olohuone. Iso n. 1,70cm x 100cm valkokangas, tykki ja koko vastakkaisen seinän kokoinen käsintehty sohvakompleksi. Tämä kokonaisuus takaa melkein mistä tahansa elokuvasta lähes teatterin arvoisen katsomiskokemuksen.

Sunnuntaina vuorossa oli esikoisen syntymäpäivälahjaksi saama nukkeanimaatio Coraline. Ensimmäistä kertaa laitoin päähäni myös 3D lasit, koska blue ray levyltä löytyi molemmat versiot. Itse 3D ei minua yltiöpäisesti vakuuttanut. Lasit syövät värejä ja oikea silmä tuntuu aina laiskalta. Toki syvyysvaikutelmassa ja lähes käsinkosketeltavan lähelle tulevissa hahmoissa on oma viehätyksensä, mutta meikäläiselle kelpaa jatkossakin elokuvat perinteisenä 2D tavarana.

Itse elokuva oli hienosti toteutettu, hahmot olivat teknisesti hauskoja ja dramaturgisesti sopivan hölmöjä. Mutta se juoni... Siinä missä Studio Ghibli, Dreamworks ja Pixar ovat onnistuneet tuottamaan lasten animaatioelokuvia, joilla on erityisen paljon annettavaa myös aikuisyleisölle, Coralinen yleisöjakauma jämähtää 9-12 vuotiaisiin, ja pääosanesittäjän ja hänen mieltymyksiensä, kuten puutarhan hoidon vuoksi, erityisesti tyttöihin. Kovasti paljon nuoremmille tarina on turhan pelottava ja vanhemmille lapsille ja nuorille ehkä hiukan lapsellinen. Aikuisille tarina parhaimmillaan antaa visiota ei niin pienen, mutta ei vielä niin isonkaan lapsen tarpeista. Lisäksi aikuisia halutaan selvästi muistuttaa läsnäolon tarpeellisuudesta lapsen elämässä.
Ei Coraline huono animaatio missään nimessä ole. Sen tarina on vain hiukan väsähtänyt ja toisaalta taas liian pelottava, mikä tekee sen katsomisesta lasten kanssa haastavan. Jos perheessä on kymmenvuotiaita, elokuva on oiva lisä sataiseen sunnuntaihin.

MILLENIUM OSA II

Kävin vihdosta viimein katsastamassa Stig Larssonin kirjoihin perustuvan trilogian toisen osan Tyttö, joka leikki tulella.

Elokuvassa keskityttiin ensimmäistä osaa enemmän Lisbeth Salanderin hahmoon, sen menneisyyteen ja toimintaan. Tapahtumat alkavat kutakuinkin siitä mihin enismmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia, jäi.
Lisbeth palaa Ruotsiin juuri kun Mikael:n Millenium lehden uusi reportteri löydetään murhattuna tyttöystävänsä kanssa. Pian Lisbeth huomaa olevansa etsitty kolmoismurhan epäilty ja alkaa selvittää mitä Mikael:n kolleega tutki ja miksi hänet on sotkettu asiaan. Mikael yrittää auttaa tekemällä omaa tutkimustaan, kun poliisit tuntuva haluvan toimia vain yhden teorian parissa.

Tyttö, joka leikki tulella, on intensiivisempi ja hallitumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen osa. Se, että polttopiste on vielä Lisbeth:ssä, tekee tilanteesta kutkuttavamman. Hahmona hän on niin mielenkiintoinen ja monisyinen, että syvyyttä juoneen tulee helposti. Noomi Rapace istuu kuin nenä päähän tämän traumatisoituneen ja rikkinäisen sielun kuvauksessa. Ei tässä nyt olla trillerien aatelia tekemässä, mutta toimivaa kokonaisuutta kuitenkin. Elokuva petää myös mukavasti kolmannen osan huipentumaa...

Olen edelleen innoissani skandinaavisesta trilleristä ja vielä hyvin toteutetusta sellaisesta. Olisi mielenkiintoista kuulla ruotsalaisten mielipiteitä elokuvan aihepiirin uskottavuudesta. Suomessa kun tuntuu olevan vielä vallalla käsitys, että elämme lintukodossa, jossa väkivaltaiset tapahtumat ja salajuonet ovat jotain jota ei vain tapahdu. Too bad.

KOTIMAISEN VUORO

Heti ensimmäisenä on mukava todeta, että vuosien varrella kotimaisen elokuvan laatu on parantunut tasaiseen tahtiin. Nykyään niiden katsominen ei enää tuota myötähäpeää ja niitä voi jo hyvällä omalla tunnolla kritisoida, eikä vain häpeässään nyökytellä että nähty on.

Laura on saksalainen ja Arto suomalainen ja he asuvat alle vuoden ikäisen tyttärensä kanssa Hampurissa. Kaupunki on värikäs, eläväinen ja iloinen ja pariskunta vaikuttaa onnelliselta. Arto saa houkuttelevan työtarjouksen Suomesta ja pariskunta muuttaa Tampereelle. Suomi on kylmä ja iloton, ihmiset eivät puhu ja naapuritkin käyttäytyvät lähinnä nuivasti. Asia ahdistaa varsinkin, kun hyvin pian käy selväksi että Arto on suurimman osan ajasta matkoilla tai puhelimessa.
Laura löytää sattumalta yksinhuoltajaäitien kerhon, jossa hän saa vertaistukea, vaikka ei yksinhuoltaja olekkaan. Lisäksi kerholla käy töissä sivari Tero, joka toimii katalyyttinä Lauran omalle elämälle ja muutokselle.

Pihalla on Helsinkifilmin arkinen, tämän päivän ihmisten, elokuva. Se on ennen kaikkea naisten elokuva, koska näkökulma on vahvasti naisen ja miehet ovat lähinnä syitä ja kimmokkeita naisten päätöksille. Johtunee osaltaan siitä että elokuvan ovat käsikirjoittaneet kaksi naista. Lisäksi tarinassa tuntuu vahva kokemuksen ääni.
Poikkeuksellisen leffasta tekee se, että suurin osa dialogista tapahtuu jollakin muulla kielellä kuin suomella. Tämä tietenkin sen vuoksi, että pääosan esittäjä on saksalainen, menneisyydellään jonkin asteista kohuakin aiheuttanut Sibel Kekilli. Muissa rooleissa nähdään Sanna June Hyde, Mikko Leppilampi ja mahtavavina yksinhuoltajina Matleena Kuusniemi, Mari Perankoski ja Pihla Viitala.

Ohjaaja Toni Laineen ote on hento ja näyttelijöillä tuntuu olevan paljon tilaa tehdä rooliaan. Olisiko tässä myös syy siihen, että kokonaisuus jää jotenkin etäiseksi. Katsoja ei pääse hahmojen iholle vaan tuntuu, että tapahtumia seuraa lasin läpi. Lisäksi omalla kohdalla kävi ennemmin niin että aloin ajatuksissani kritisoimaan päähenkilön tekoja ja ratkaisuja. Arto on kuitenkin hyvä mies. Hiukan pihalla ja sokea vaimonsa ahdistukselle, mutta eipä Laurakaan miestään kummemmin ravistele, vaan ennemminkin vain odottaa, että saisi syyn erota. Tätä päivää tuntuu olevan että ihmiset luovuttavat liian helposti ja siinä mielessä elokuva osuu kyllä naulan kantaan...

Pihalla on tyttöjenillan elokuva. Se on leffa, jota voi mennä katsomaan sekä sinkut että suhteessa olevat, koska puhuttavaa se varmasti antaa, vaikka sisältö jääkin etäiseksi ja hahmot ohuiksi. Nähtäväksi jää kuinka paljon tämä kokeellinen kotimainen katsojia kerää. Lipputulot tulevat aina takaisin tekijöilleen ja mahdollistavat taas uusien elokuvien teon, joten kaikki kotimaiset tulisi aina käydä katsomassa.

MAITOA

Viikonlopun koulutus, joka kulutti meikäläisen lähes loppuun, haukkasi ajankäytöstä isoimman palan. Lauantai-iltana ehdin kuitenkin katsomaan Amerikkalaisen homoaktivisti Harvey Milk:n elämänkertaelokuvan Milk.

Elokuva käsittelee lähinnä Milk:n poliittisesti aktiivista ajanjaksoa ja päättyy tämän traagiseen kuolemaan. Se lähtee liikkeelle takaperoisesti Harveyn äänittäessä aktiiviuransa tärkeimpiä tapahtumia sitä silmällä pitäen, että hän sattuisi kuolemaan ennen aikojaan salamurhan uhrina.
Harvey eli itse visusti kaapissa ennen muuttamistaan San Fransiscoon, missä hän löysi äänensä poliittisena homoaktivistina puollustaen heikoimpien ja vähemmistöjen oikeuksia.

Elokuva pomppii välillä Harvey:hin, joka tekee äänitettä ja taas menneisyyteen kuvaamaan tapahtumia kronologisesti. Katsoja pysyy juonessa kuitenkin kiinni ja äänittävä Harvey toimii lähinnä vain kertojana.
Ohjaaja Gus Van Sant pyrkii hienovaraisesti antamaan syitä tapahtumille ja kuvaa Milk:n älykkäänä ja tunteikkaana miehenä, jolla on vankka päämäärä. Välillä Sant:n ohjaus kärsii hienoisesta hitaudesta ja raskaudesta. Leffa vaatii katsojalta mielenkiintoa omasta takaa, koska itsessään se ei katsojaansa kosiskele, vaan esittää faktoja ilman tehtyä tunteikkuutta. Milk:n toinen rakastaja Jack jää juonellisesti ja sisällöllisesti joksenkin turhaksi hahmoksi. Toki Jack:n kohtalo inhimillistää Harvey:ta entisestään, jolloin lopun tapahtumat tuntuvat katsojasta entistä ahdistavimmilta. Lisäksi Sant halusi ehkä tällä suhteella kertoa Milk:n persoonasta vielä enemmän.

Sean Penn kannattelee elokuvaa ja on totisesti oscarinsa ansainnut. Hän on uskottava teatraalisuuteen taipuvana Milk:nä, joka rakastaa oopperaa ja nuoria miehiä, jotka tarvitsevat hoivaa. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka pitävät elämänkerroista ja ovat kiinnostuneita Milk:n aikaansaannoksista homojen oikeuksien puollustajana ja hänen vaikutuksestaan. Lisäksi ajan kuvasta innostuneet, saavat varmasti elokuvasta paljon irti. Sisällöllistä ja realistista elokuvataidetta.

IÄN PIDENNYSTÄ TIEDOSSA

Koska nauru tunnetusti sitä pidentää, tässäpä jotakin jota odottaa...

http://www.themenwhostareatgoatsmovie.com/#home

Clooney on osoittanut komedianäyttelijän kykynsä jo loistavassa O brother where are thou:ssa ja sanoisin että tässä pätkässä on luvassa erinäinen määrä vatsan hytkyttelyä. Ainakin trailerin perusteella kyseessä on hulvaton katselukokemus. Nimi itsessään on jo kerta kaikkisen mahtava! Oi jospa oisin saanut olla mukana...

INDYROMCOM

500 Days of Summer on jo nimenä mukavan monisyinen.
Elokuva kertoo Tom:sta, joka työskentelee korttifirmassa sympatia -osastolla. Nuori mies ei ole saanut tarvittavaa potkua elämäänsä tavoitellakseen arkkitehti unelmiaan ja lilluu jossakin välitilassa odottaen jotakin tapahtuvaksi. Korttifirmaan tulee töihin Summer, joka on itsenäinen oman tiensä kulkija, eikä usko rakkauteen. Eli perinteinen poika tapaa tytön ja rakastuu, mutta sitten asiat eivät menekkään niin kuin pitäisi. Aluksi kyllä näyttää siltä, että myös tyttö löytää vihdoin rakkauden, mutta eihän elämä koskaan ole niin helppoa.

Leffa on hauska sirpalekokonaisuus ryyditettynä mahtavalla soundtrackillä ja nuorilla näyttelijöillä, kuten Zooey Deschanel ja Joseph Gordon-Levitt, jotka sopivat rooleihinsa täydellisesti. Kertojan ääni seuraa tapahtumia kuulostaen sopivan lakoniselta, kuten kohtalon kuuluukin. Kaikkihan on loppujen lopuksi sattumaa ja suunnitelmat muuttuvat. Vaikka kerronta poukkoilee ajassa, on elokuvaa helppo seurata ja samaistumisen kohteita on monia. Tämän pätkän teesi voisi olla: Kun ovi sulkeutuu, jossakin aukeaa ikkuna.
Henkilökohtaisesti hymyilyttää, kun oma elämä on totaalisen sekaisin, niin kuin sattumalta elokuvat, jotka olen vastikään nähnyt, kertovat elämän sattumanvaraisuudesta ja siitä että asioilla on tapana järjestyä.

500 Days on Summer, voisi tarkoittaa sitä, että ihastuminen ja rakastuminen ovat kuin kesäpäivä, mutta kesän jälkeen tulee aina syksy ja kysymys kuuluukin, mitä sen jälkeen tapahtuu...

WHATEVER WORKS

Poden tällä hetkellä vielä jonkinasteista sanattomuutta Woody Allenin uusimman elokuvan jäljiltä. Päällimmäisenä tunteena leffasta on kunnioittava mielihyvä loistavasta katsomiskokemuksesta. Allen ei ole menettänyt otettaa, päinvastoin, tuntui että mies on ottanut muutaman askeleen taaksepäin ja palannut omimman tyylinsä pariin, eli kuvaamaan erilaisten ja eri oloista tulleiden ihmisten kohtaamista New York:ssa. Pääosassa on jälleen omaelämänkerrallinen vanhempi nero, joka kärsii kuoleman pelosta ja vainoharhoista.

Boris Yellnikoff, jota esittää loistavasti Larry David, on melkein Nobelin voittanut fyysikko. Mies on ihmisvihaaja, kyynikko, oman elämänfilosofian saarnaaja ja yrittänyt itsemurhaa. Mies, joka ei usko jumalaan vaan sattumaan, saa riesakseen nuoren southern belle:n Melodyn. Näiden kahden ihmisen, romanttisen ja positiivisen nuoren tytön ja kyynisen vanhan miehen välille syntyy suhde, joka kuin vainvihkaa kasvattaa kumpaakin ihmisenä. Mutta kuten elämä yleensä, sattuma puuttuu peliin Melodyn perheen muodossa ja kaikkien osallisten elämä ottaa jälleen kerran uuden suunnan...

Elokuva on hauska kuvaus maailmasta, ihmisistä ja heidän vioistaan. Se on oodi onnelle ja niille pienille asioille, jotka tekevät päivästä siedettävän. Allen viljelee sarkasmia pilke silmäkulmassa ja antaa tilaa pitkille dialogeille. Jollakin tasolla tuntuu, että Allen haluaa selittää omaa näkemystään ja olemassa oloaan heille, jotka ovat häntä aina kritisoineet. Henkilökohtaisesti se ei haitannut, päinvastoin.
Minulle katselijana elokuva antoi loistavan aloituksen päivälle ja hitusen uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä: Because, in life and love, whatever works for you.

TYTTÖJEN ELOKUVAILTA

Ystävän kanssa valitsimme perjantai-illan elokuvaksi The other Boylen girl:n Elokuva perustuu

Philippa Gregoryn romaaniin ja pääosissa näyttelivät Natalie Portman Anne Boylenina ja Scarlett Johansen Maryna. Eric Bana esitti Henry VIII:tä. Päällimmäisenä mieleen jäi mielenkiintoinen tarina, joka jossain määrin sivuaa todellisuutta. Olen aina ollut historiallisten fiktioiden ystävä, joissa on ripaus faktaa.

Tämä tarina ei Gladiaattorin ja Braveheartin tasoiseksi draamaksi yllä, mutta viihdytti toki. Loppujen lopuksi kokonaisuus jää kuitenkin etäiseksi ja tarina ei liikuta.
Näyttelijät ovat pökkelömäisiä, eivätkä saa hahmoihinsa eloa. Yritystä toki löytyy. Ihmetyttää kuinka niinkin lahjakkaat näyttelijät ovat menneet niin puihin. Ei elokuva suoranaista ajan hukkaa ollut, mutta jätti läjäpäin toivomisen varaa.

Hienoimman roolityön takasi Kristen Scott Thomas kilpailevien siskosten äitinä, joka joutuu alistumaan miesten suunnitelmiin, vaikka se tarkoittaisi omien lasten tuhoa.
Sormea en osaa sille kohdalle laittaa, mikä olisi vaatinut lisähuomiota, jotta draama ja jännitys olisivat nouseet elävämmälle tasolle. Nyt leffasta jäänyt maku oli lähinnä hajuton ja mauton.

SANOJEN TAKAISINVETO

Täytyypä hiukan nöyrtyä omien epäilyjen edessä.

Fame liikutti ja hymyilytti hiukan epätodellisella vireellään, mutta sitähän elokuva loppujen lopuksi on, fiktiota.

New York:n taidelukioon sijoittuva Fame on vuoden 1980 kuvatun leffan uudelleen filmatisointi. Musiikki ja värimaailma on modernisoitu ja tarina tuotu lähemmäs nykypäivää. Kilpailu on edelleen kova ja nälkä menestyä kalvaa. Draaman kaari ei ole kummoinen, mutta omalla kohdalla nuorten intohimo liippaa niin läheltä, että huomasin useamman kerran olevani tippa linssissä. Ei tämä nyt mitään suurta elokuvan juhlaa ole, mutta oikein viihdyttävää katsottavaa. Tasan ei käy onnen lahjat ja toisilla on edessä tiukempi taisto kuin toisilla. Toiset joutuvat luopumaan unelmistaan ja toiset saavat ne hopealautaselta tarjottuna. Niinhän se oikeassakin maailmassa menee.

2009 Fame versioon on castattu uusia, lupaavia nuoria pääosiin. Mukana nuorissa kyllä tuttujakin kasvoja kuten Kay Panabaker, joka on tehnyt monia b-rooleja eri televisiosarjoissa jo vuosia sekä Kherington Payne, joka on ensimmäisen kerran esiintynyt yleisölle So you think you can dance realityssä. Opettajien rooleissa myös monia televisiosta tuttuja kasvoja. Kelsey Grammeria ja Megan Mullallyä oli hienoa nähdä Frasierin ja Will & Gracen ulkopuolella ja vähemmän karikatyyrisissä hahmoissa.
Nähtäväksi jää moniko modernisoidun Fame:n lupaavista nuorista ponnistaa tästä eteenpäin ja moniko päätyy tähdenlennoksi, kuten monelle alkuperäiselokuvankin näyttelijälle tapahtui.

SUVANTOVAIHE

Jostakin syystä tällä hetkellä on jonkinasteinen hiljainen hetki katsonta rintamalla. DVD:nä odottaa mm. Milk, Flash of Genius sekä Synecdoche New York, mutta minulle käsittämättömästä syystä en ole löytänyt aikaa niiden läpikäymiseen. Raportti seuraa heti kun niin tapahtuu.

Olen toki tässä välissä katsonut mm. Chinatown:n uudelleen sekä Chronicles of Riddick. Ensimmäinen lähinnä sen ohjaajaan liittyvän uutisoinnin takia (elokuva on edelleen loistavaa viimeinen film noir ennen neo noir:n aikakautta) ja jälkimmäinen on elokuva, johon palaan aina tietyin väliajoin. Minkähänlaisia elokuvia muilla on, joita on pakko katsoa aina välillä? Itselläni näitä on ainakin DVD hylly pullollaan.

Ajattelin tänään käydä tarkistamassa Stieg Larssonin jatko-osan, mutta ulkoilma puhuu toista kieltä. Nähtäväksi jää kumpi häviää. Huomenna myös Fame elokuvan uudelleenfilmatisoinnin tarkistus. Sanotaanko nyt vaikka että odotukset eivät ole suunnattoman korkealla. Kerron fiiliksistä hetimmiten koneen ääreen päästyäni.

LAUANTAI-ILLAN HÄMMENTÄVÄ PARIVALJAKKO

Syysmyrskyn tuivertaessa, onko mitään parempaa kuin ystävät ja pari leffaa?

Katsontakohteet olivat loppupeleissä kertakaikkisen omituiset elokuvat: Virgin Territory ja Menneisyyden synnit. Tusinatavaraa, joka ei ole päätynyt Suomessa edes valkokankaalle ja katsottuani kummatkin, voin rehellisesti todeta ettei se ole mikään ihme.

Virgin Territory on lähinnä 15-18 vuotiaille pojille suunnattu tissishow, joka yrittää yhdistää nykymusiikkia, seksiä ja seikkailua. Lopputuloksena on vähintäänkin vaivaannuttava soppa nymfonunnia, kuumenevia kupeita ja satunnaisia miekkatappeluita. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa miksi Tom Roth:n kaltainen kokenut konkari on lähtenyt moiseen mokellukseen mukaan...
Jos kotibileissä on hitaasti lämpiävä tunnelma, tämä elokuva voisi sopia kirvoittamaan jokusen hekotuksen ja saisi ehkä jengin puhumaan. Muuhun sitä ei oikeastaan voi suositella.

Menneisyyden synnit on saattanut paperilla jälleen kerran vaikuttaa ok elokuvalta. Toteutus on kuitenkin epälooginen kyhäelmä, joka hilluu syyllisyysdraaman ja trillerin välimaastossa päätymättä oikein kummankaan genren leiriin.
Ainoa yllätys elokuvassa on Paul Walkerin roolisuoritus. Tämä Holywoodin tusinakolli osoittaa kehittymisen merkkejä ja jopa potenttiaalia nousta vain kauniiksi mieheksi leimatun näyttelijän kastista. Toivottavasti tulevat elokuvat antavat tälle miehelle mahdollisuuden ja paremman tarinan, jolla osoittaa draamanäyttelijän kykynsä.

BRILLIANT

Liian pitkäksi venähtänyt raportointikatko pitää sisällään läjän elokuvia, joista ehdin vihdoinkin kirjoittamaan.

Otsikon sanaa käyttäisin elokuvasta District 9, joka on Etelä-Afrikkalaisen Neill Blomkamp:n esikoisohjaus ja pohjautuu hänen 2005 tekemäänsä lyhytelokuvaan. Peter Jackson antoi tälle lupaavalle nuorelle herralle 30 miljoonaa ja käski tehdä sillä mitä halusi. Tuloksena on tämä loistava scifielokuva, joka sivuaa Etelä-Afrikan apartheid politiikkaa.

Tässä tapauksessa vastakkain ovat ulkoavaruudesta Johannesburgin yläpuolelle ja kaupunkiin muodostuvaan slummiin päätyvä alien rotu Prawns ja ihmiset.
Elokuvassa seurataan ihmisten suhtautumisen kärjistymistä, ja kuinka ongelmaan tartutaan lakaisemalla se niin sanotusti maton alle pakkosiirtämällä muukalaisrodun edustajat 200km päähän ihmisasutuksesta.
Ainakin omalla kohdallani elokuva oli monessa kohdassa ahdistava kokemus, koska sen realistiset olosuhteet ja ihmisten toiminta pakotti katsomaan globaalista tilannetta ihmisten eriarvoiduudesta silmästä silmään. Jännitysmomentteja syntyi eri lähtökohdista ja loppu jäi sopivassa suhteessa avoimeksi. Jokainen katsoja päättäköön itse mitä 3 vuoden kuluttua tulee tapahtumaan...

Suosittelen ehdottomasti tätä dokumenttielokuvien keinoin luotua leffaa nostamaan verenpainetta ja miettimään miten itse saman kaltaisessa tilanteessa tulisi toimineeksi.

MENNEISYYS

Kävin tarkastamassa marraskuussa ensi-iltaan tulevan Coco avant Chanel:n, joka on elämänkerta elokuva ranskalaisen muotitalon luojasta Gabriellesta, ennen kuin hänestä tuli koko maailman tuntema naisten pukekutumisen suunnannäyttäjä Coco Chanel.

Ensinnäkin kiitän luojaani, että Keira Knightley ei tehnyt Coco:n roolia, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Audrey Tautou on kerrassaan hurmaava itsenäisenä ja ylpeänä Gabriellena.

Elokuvan ensimmäinen puolisko alkaa hiukan hitaasti, mutta saa katsojan nopeasti ymmärtämään suorasanaista ja muista erillään olevaa Cocoa. Siitä mihin elokuva jää, Chanelin elämä on kulkenut ainoastaan yhteen suuntaan: menestykseen, jonka tämä uraa uurtava nainen on ansainnut ankaralla työllä ja omistautumisella.
Väistämättä tämänkin tarinan takaa löytyy synkkä lapsuus ja epäonnea rakkaudessa. Gabrielle Chanel:n lapsuudessa ja nuoruudessa status on ollut ennemmin kiinni syntyperästä kuin ominaisuuksista. Chanel mm. valehteli ja keksi tarinoita lapsuudestaan alituisesti, koska häpesi orpouttaan. Hän oli kuitenkin älykäs ja motivoitunut nousemaan omille jaloilleen, eikä halunnut olla riippuvainen kenestäkään. Näin muotoutuu mielenkiintoinen kuva oman aikansa tietynlaisesta feminististä, joka hylkäsi korsetit, koska ne ahdistivat ja liikkui housuissa, koska se oli käytännöllisempää.

Coco avant Chanel on akvarelli epookki, jossa kuvat ja värit ovat kauniita kuin Chanelin omat luomukset. Elokuvan chorusmusiikki on henkeäsalpaavaa ja näyttelijäsuoritukset huomion arvoisia. Käsikirjoitus seurailee Chanelin elämää löyhästi ja sopivasti dramatisoiden. Väistämättä tulee mieleen, että elokuva antaa Chanelin elämästä lempeämmän kuvan, kuin mitä se todellisuus oli. Itseäni tämä ei kuitenkaan haitannut, koska sitähän elokuvat loppujen lopuksi ovat, taivuteltua realismia. Suosittelen.

TULEVAISUUS

Mathieu Kassovitz on tehnyt yhden hyvän elokuvan: Purppura virrat ja sen jälkeen liudan lähinnä noloja mahalaskuja, johon kategoriaan Babylon A.D. valitettavasti solahtaa.

Parhaimmillaan paperilla käsikirjoitus on varmasti tuntunut toimivalta, mutta toteutus jää torsoksi. Lieneekö osasyynä studion tekemä päätös leikata elokuvasta 70 minuuttia vastoin ohjaajan toiveita. Mene ja tiedä.
Tulevaisuus, kuten scifissä yleensä, on synkkä, ja ihmiskunta on vaipunut väkivallan rappeuttamaan kaaokseen. Vin Diesel on palkkasoturi (kuinka yllättävää...), joka saa tehtäväkseen toimittaa perille paketin, tässä tapauksessa nuoren tytön. Kuulostaa Jason Stathamin Transporter leffoilta.
Ydinajatus elokuvassa on kuitenkin toimiva: lapsissa on toivo. Jossain ryskeen ja liian monimutkaisen toiminnan syövereissä ajatus kuitenkin katoaa ja juoni jää kovin ohueksi. Ennen kuin huomaatkaan, lopputekstit jouksevat jo ruudulla ja mietit että vastahan alettiin löytää ajatusta koko elokuvalle.
Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, mikäli ohjaajalle olisi annettu enemmän rahaa ja valtaa päättää lopputuloksesta. Too bad. Toimintascifiä löytyy parempaakin.

POLANSKI

Kylläpäs pistää taas rapakon takainen farssi vihaksi. Jättäisivät Roman Polanskin rauhaan. Mies on muuten tehnyt kerrassaan mahtavia elokuvia. Kylmäksi eivät varmasti ole jättäneet ainakaan Rosemary's baby tai Chinatown.
Oscarin ohjaajana Polanskin nappasi vasta 2005 ilmestyneestä Pianistista. Nähtäväksi jää vaikeuttaako pidästys tekeillä olevan elokuvan loppuun viemistä...

HÖMPPÄÄ

Oman tulevaisuus angsteilun tilalle tarvitsin kevennykseksi jotakin turhanpäiväistä ja näin ollen tulin katsoneeksi New in town nimisen romanttisen komedian.

Vaikka Renée Zellweger ei ihailemieni naisnäyttelijöiden joukkoon ylläkkään, hänessä on jotakin mukavan tavallista. Harry Connick Jr. taas kuuluu henkilökohtaisiin soft point näyttelijöihin. Harmi vain, että mies on jäänyt mitäänsanomattomien romanttisten komedioiden vakiokasvoksi, koska sitä tämäkin elokuva oli. Harmitonta huttua. Toki käsikirjoitukseen oli yritetty kirjoittaa kunnianosoitus pienille kaupungeille ja niiden yhteisöllisyydelle sekä isojen yritysten suhtautumisesta pieneen ihmiseen. Varmasti aiheesta olisi ollut haluttaessa mahdollista saada hiukan enemmän irti. Nyt kun pysyttiin mitäänsanomattomassa ja mahdollisimman kevyesti kantaaottavassa formaatissa.

Toisaalta harmittaa että romanttisiin komedioihin ja varsinkin niiden sisältöön ei haluta panostaa. Elokuvasta ei tee toimivaa vain tyttö ja poika tai nainen ja mies, jotka vaikeuksien kautta saavat toisensa. Mukaan sisältöön tarvitsisi saada jotakin enemmän.
Vannoutuneena talvi-ihmisena Minnesotan lumiset maisemat kyllä kolahtivat. Kertoo ehkä elokuvasta ja sen sisällöstä, kun maisemakuvat ovat niitä, jotka jäivät parhaiten mieleen...

HILJAISUUDEN JÄLKEEN

Viikonlopun päivitykset jäivät auttamattomasti syntymäpäivähulinoiden jalkoihin, mutta arki tuo mukanaan mahdollisuuden päivittää viikonlopun leffakuulumiset.

Suomalainen lintukotomenttaliteetti on rampauttanut mahdollisuuden tehdä kotimaista trilleriä, mutta onneksi naapurimaassa vastaavasta ei taideta kärsiä. Luultavasti helikopterilla tehdystä ryöstöstäkin saadaan nauttia elokuvateatterin pimeydessä ennemmin tai myöhemmin.

Miehet, jotka vihaavat naisia, on Stig Larssonin kirjoihin perustuvan trilogian ensimmäinen osa ja varsin toimiva sellainen. Alun hitauden antaa anteeksi henkilöhahmojen tarpeellisen esittelyn nimissä ja loppua kohden vauhti alkaa olla jo sopivan karmivaa. Hahmot ovat uskottavia ja näyttelijäsuoritukset hyviä. Juoni ei kärsi kummemmista uskottavuusongelmista ja ensimmäinen osa lataa mukavat odotukset jatkolle. Tyttö, joka leikki tulella täytynee mennä katsastamaan ihan elokuvateatteriin saakka.

KUN EI VAAN PYSY SILMÄT AUKI

Katsoin urheasti eilistä Barry Lydonia aina 02 asti, kunnes totesin että aivot eivät enää vastaanota mitään näkemäänsä, vaan ovat jo auttamattomasti unten mailla. Kubric on omalla kohdallani hyvin ristiriitainen ohjaaja. Koska en ole kriitikko, vaan tuiki tavallinen elokuvien suurkuluttaja, voinen todeta, että minun ei tarvitse kaikkea hänen tekemäänsä ylistää vain nimen vuoksi. Sama koskee herra Tarantinoa. Kummallakin on ne joista pidän ja ne joista en pidä. Lydonin hienoviritteinen itsekeskeisyys ja loppuakohden kasvavat tuhon pilvet toki ovat elokuvataidetta parhaimmillaan, mutta herättävät automaattisesti myös kysymyksen kenelle elokuvia tehdään...?

Tämän illan suhteen vaihtoehtoja on kaksi. Elokuvailta kotona tai keikka kaupungilla. Vaikeita valintoja, vaikka oman vaakakuppini kallistussuuntaa ei ole vaikeaa arvata.

YKSI KOTIMAINEN JA VIIKONLOPUN LEFFAPUTKI

Eilen oli Kukkulan kuningas nimisen elokuvan ensi-ilta Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla. Koska olin töissä kyseisessä elokuvassa, katsomiskokemus oli tietenkin asteen verran antoisampi.
Voin onnekseni ja suurella ylpeydellä todeta, että hyvältä näytti. Vaikka teen töitä alalla Suomessa, on omalla kohdallani ongelma ollut aina tarinoiden aiheet ja dialogin epäuskottavuus. Tähän on kuitenkin vuosi vuodelta tullut parannusta. Kun siis huomaat Kotikatsomon esityspaikalla Kukkulan kuningas nimisen elokuvan, suosittelen lämpimästi.

Mitä viikonlopun elokuviin tulee, mukaan mahtuu katastrofeja ja helmiä. Omalla kohdallani katastrofeihin kuulu Matrix:n toinen osa Reloaded, joka on mielestäni suuren rahan p***aa. Muistan kuinka kävelin ulos elokuvateatterista kiukkua kihisten siitä syystä, että loistava ykkösosa vesitettiin täysin päättömällä jatko-osalla.
Helmi kategoriaan menee Ridley Scott:n Gladiaattori. Äijätarina, joka vetoaa sieluun ja sydämeen.
Turhanpäiväiseen koriin kuuluu Poikamies pulassa, joka on hajutonta ja mautonta sunnuntaipäivän huttua.