YKSI PARHAISTA

Talouden toinen osapuoli ei ollut jostakin käsittämättömästä syystä nähnyt Million dollar baby:ä. Eilen tämä ammottava aukko elokuvasivistyksessä tuli vihdoin korjattua.
Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että elokuva on loistava. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sen tarina vetoaa paatuneempaankin sieluun ja herkistää katsojan.
Vaikka elokuvan olen jo muutamaan otteeseen nähnyt, en voi katsoa viimeistä ottelua, ja sen jälkeenkin kyynelten virta on lakkaamaton. Jos siis jossakin on joku jolta tämä katsomiskokemus myöskin puuttuu, äkkiä vuokraamoon!

Ja lopuksi aivan muunlaisen genren pariin...
http://ninja-assassin-movie.warnerbros.com/
Wuuhuuu, sanon minä ja se sisältäni löytyvä ninjaneito!

OLDIES GOLDIES

Sairastelun aikana tuli katsottua muutama klassikko vuosien takaa.

Ensimmäisenä vuoron sai 1979 ilmestynyt The Rose, joka perustuu löyhästi Janis Joplinin elämään. Siinä seurataan huimaan suosioon nousseen laulajattaren Mary Rosen viimeisiä kuukausia, väsymistä rock'n roll elämäntyyliin, mutta kykenemättömyyttä irtautua totutuista ympyröistä. Laulajaa ajaa jatkuva miellyttämisen tarve ja huonon itsetunnon aiheuttamat tavat, joita hän ei kykene rikkomaan. Rakkauden nälkä, hylätyksi tulemisen pelko ja epätoivo ajavat lopulta lahjakkaan naisen loppuun kotikaupungin areenalla, jolle hän on aina halunnut palata näyttämään kaikille, jotka häntä koskaan epäilivät.

Bette Midler palkittiin roolistaan Rosena Oscar ehdokkuudella. Midler on ilmiömäinen laulaja ja erinomainen näyttelijä, vaikka loppujen lopuksi hän onkin tullut tunnetuksi lähinnä komediallisista kyvyistään.
The Rose on tyypillinen 70-luvun elokuva pestyillä sävyillä ja tunnelmilla. Se on kuitenkin mielenkiintoinen aikansa helmi ja pitää sisällään pitkiä ja haastavia yhden oton kohtauksia live-omaisista tilanteista. Jos kykenee katsomaan vuosikymmenten takaisen kuvaksen ja ulkoasun ohi, on The Rose edelleen draamalla maustettu populaarikulttuurin merkiteos musiikin ja elokuvan yhdistämisestä.

Toinen oldie on David Lynchin varhaisempaa mallistoa ja elokuva, jota ohjaajaguru pitää ainoana epäonnistumisenaan.
Dune perustuu Frank Herbertin scifi/fantasia klassikkoon ja sen tekeminen kesti esituotannosta ensi-iltaan kaiken kaikkiaan 6 vuotta. Dyyniä oli kaavaillut elokuvaksi mm. Jack Nicholsin jo 70-luvulla, mutta piti sitä kuitenkin liian isona projektina. Ridley Scott oli myös tarttumassa projektiin, mutta päätyikin ohjaamaan Blade Runnerin, josta tuli 80-luvun suurimpia scifiklassikkoja, mitä se on mielestäni edelleen.

Elokuva on raamatullinen kertomus ihmisistä ja miehestä, josta tulee jumalasta seuraava. Tarina lähtee liikkeelle kahden eri suvun verikostosta ja yhdestä keisarista kahnauksen yllä. Tietenkin mukana on ennustus vapahtajasta, joka tulee ratkaisemaan universumin tulevaisuuden hallitsemalla kaikkien kannalta tärkeää kasvia, jota kasvaa vain yhdellä planeetalla. "Maustetta" vartioivat valtavat hiekkamadot, jotka tuhoavat kaiken edelleen asettuvan.
Dyynin ongelma on ehkä liian monisyinen ja biblikaalinen tarina. Kuten usein olen todennut, yksinkertainen on tässäkin tapauksessa kaunista. Elokuvasta tulee väkisinkin olo, että mutkat on pitänyt vetää suoriksi ja dramaturgia venyttää äärimmilleen. Silti elokuva kestää yli kaksi tuntia. Vannoutuneena scififanina näkisin Dyynin mielelläni uudelleen filmatisoituna Lord of the ring:in tapaan jaettuna esim. kolmeen osaan. Lisäksi tarinan jumaluus ja hengellisyysaspektia voisi suitsia ja poimia se kaikkein olennaisin. Tässä tapauksessa se voisi olla vallan käytön dilemma tai raja yhteisen hyvän ja yksilön uhrauksien tarkastelussa. Mene ja tiedä. Itse toki nautin elokuvasta, vaikka vuoden 1984 tehosteet ansaitsevatkin hienoisen hihityksen. Näyttelijöistä oli hienoa pongata tulevia genren vakiokasvoja ja Lynchin luottonäyttelijöiksi vakiintuneita ammattilaisia.

HYVIÄ UUTISIA

Hahaaa, penkoessani Finnkinon sivuja, totesin että Terry Gilliamin palavasti odottamani The Imaginarium of Dr. Parnassus tulee ensi-iltaan jo tämän vuoden puolella 18.12. James Cameronin Avatar:lla on sama ensi-iltapäivä. Saa nähdä kumpi kilpailun vie. Veikkaisin hypetyksen ansiosta Avatar:ta, vaikka Heath Ledger saattaakin houkutella ektrakatsojia Gilliamin näytökseen.

Muita mielenkiintoa herättäviä ensi-iltoja on mm. Cormac McCarthyn Pulitzer palkitusta kirjasta tehty elokuva The Road. Ensi-ilta on Joulupäivänä. Itse en ehkä olisi sijoittanut post apocalyptistä tarinaa joulun pyhille, mutta toivottavasti elokuva löytää katsojansa.
Millenium trilogian viimeinen osa Pilvilinna, joka romahti tulee teattereihin uuden vuoden päiväna ja tietenkin se kaikkein tärkein eli kesällä kaiken aikani vienyt Jos rakastat, saa ensi-iltansa loppiaisena 6.1.2010. Maltan tuskin odottaa kansan reaktiota ensimäiseen kotimaiseen musiikkielokuvaan. Itse ainakin pidin ;)

Viimeinen merkitty hurraa huudon arvoinen ensi-ilta on näillä näkymin 29.1, kun Peter Jacksonin Lovely Bones tulee esitykseen. Siinähän sitä. Enemmänkin voisi olla. Ai juu, saa nähdä koska tämä nähdään täällä kankaalla http://www.thewolfmanmovie.com/ Näyttelijät ovat ainakin kerrassaan vakuuttavaa tasoa.

ELOKUVATEATTERISSA NYT

Kankaalla on tarjolla sekalainen määrä laidasta laitaan elokuvia. Mikä tekee viime viikoista poikkeuksellisen on että tarjolla ei ole yhtäkään suuren luokan kassamagneettituotetta. Leffateattereissa pyörii elokuvia rapakon takaisista suurflopeista pieniin indyelokuviin, jotka on tehty ennemmin suurella sydämellä, kuin dollarin kuvat silmissä vilkkuen.

Näkemistäni elokuvista suosittelen ehdottomasti Sam Mendesin Away we go. Tämä sympaattinen pienen budjetin road movie vetosi tähän kolmikymppisen isosti. Sen pääosanesittäjät ovat elämän pientensuurten kysymysten kynnyksellä ja etsivät vastauksia mm. siihen missä koti on ja mikä sen määrittelee? Elokuvasta puuttuu kaikenmoinen ylenpalttinen kohkaaminen ja sen hauskuus ja draama perustuu nimenomaan henkilöhahmojen olemukselle. Kun elokuva ei pidä sisällään elämää suurempia juonenkäänteitä, sen voima perustuu karikatyyreille, joista jokainen voi löytää palan itseään.

Muita positiivisia katsomiskokemuksia ovat olleet hyvänmielen Julie & Julia, nykyscifi District 9, Allenin positiivisesti yllättänyt Whatever Works, indyromcom 500 Days of Summer sekä tietenkin kotimaiset Skavabölen pojat ja Pihalla.
Ne jotka jättivät suuhun mitäänsanomattoman tai suorastaan huonon maun ovat QT Inglourious Basterds, kökkökomedia Ugly Truth sekä auttamattomasti kirjaa huonompi Enkelit ja Demonit. Harry Potterista ei ole oikein mitään sanottavaa...

Kun kelit ovat mitä ovat, voi hyvällä omallatunnolla hipsiä teatterin pimeyteen unohtamaan arjen ja sateen.

SUNNUNTAI-ILTAA

Ison sisaren perheessä on täydellinen olohuone. Iso n. 1,70cm x 100cm valkokangas, tykki ja koko vastakkaisen seinän kokoinen käsintehty sohvakompleksi. Tämä kokonaisuus takaa melkein mistä tahansa elokuvasta lähes teatterin arvoisen katsomiskokemuksen.

Sunnuntaina vuorossa oli esikoisen syntymäpäivälahjaksi saama nukkeanimaatio Coraline. Ensimmäistä kertaa laitoin päähäni myös 3D lasit, koska blue ray levyltä löytyi molemmat versiot. Itse 3D ei minua yltiöpäisesti vakuuttanut. Lasit syövät värejä ja oikea silmä tuntuu aina laiskalta. Toki syvyysvaikutelmassa ja lähes käsinkosketeltavan lähelle tulevissa hahmoissa on oma viehätyksensä, mutta meikäläiselle kelpaa jatkossakin elokuvat perinteisenä 2D tavarana.

Itse elokuva oli hienosti toteutettu, hahmot olivat teknisesti hauskoja ja dramaturgisesti sopivan hölmöjä. Mutta se juoni... Siinä missä Studio Ghibli, Dreamworks ja Pixar ovat onnistuneet tuottamaan lasten animaatioelokuvia, joilla on erityisen paljon annettavaa myös aikuisyleisölle, Coralinen yleisöjakauma jämähtää 9-12 vuotiaisiin, ja pääosanesittäjän ja hänen mieltymyksiensä, kuten puutarhan hoidon vuoksi, erityisesti tyttöihin. Kovasti paljon nuoremmille tarina on turhan pelottava ja vanhemmille lapsille ja nuorille ehkä hiukan lapsellinen. Aikuisille tarina parhaimmillaan antaa visiota ei niin pienen, mutta ei vielä niin isonkaan lapsen tarpeista. Lisäksi aikuisia halutaan selvästi muistuttaa läsnäolon tarpeellisuudesta lapsen elämässä.
Ei Coraline huono animaatio missään nimessä ole. Sen tarina on vain hiukan väsähtänyt ja toisaalta taas liian pelottava, mikä tekee sen katsomisesta lasten kanssa haastavan. Jos perheessä on kymmenvuotiaita, elokuva on oiva lisä sataiseen sunnuntaihin.

MILLENIUM OSA II

Kävin vihdosta viimein katsastamassa Stig Larssonin kirjoihin perustuvan trilogian toisen osan Tyttö, joka leikki tulella.

Elokuvassa keskityttiin ensimmäistä osaa enemmän Lisbeth Salanderin hahmoon, sen menneisyyteen ja toimintaan. Tapahtumat alkavat kutakuinkin siitä mihin enismmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia, jäi.
Lisbeth palaa Ruotsiin juuri kun Mikael:n Millenium lehden uusi reportteri löydetään murhattuna tyttöystävänsä kanssa. Pian Lisbeth huomaa olevansa etsitty kolmoismurhan epäilty ja alkaa selvittää mitä Mikael:n kolleega tutki ja miksi hänet on sotkettu asiaan. Mikael yrittää auttaa tekemällä omaa tutkimustaan, kun poliisit tuntuva haluvan toimia vain yhden teorian parissa.

Tyttö, joka leikki tulella, on intensiivisempi ja hallitumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen osa. Se, että polttopiste on vielä Lisbeth:ssä, tekee tilanteesta kutkuttavamman. Hahmona hän on niin mielenkiintoinen ja monisyinen, että syvyyttä juoneen tulee helposti. Noomi Rapace istuu kuin nenä päähän tämän traumatisoituneen ja rikkinäisen sielun kuvauksessa. Ei tässä nyt olla trillerien aatelia tekemässä, mutta toimivaa kokonaisuutta kuitenkin. Elokuva petää myös mukavasti kolmannen osan huipentumaa...

Olen edelleen innoissani skandinaavisesta trilleristä ja vielä hyvin toteutetusta sellaisesta. Olisi mielenkiintoista kuulla ruotsalaisten mielipiteitä elokuvan aihepiirin uskottavuudesta. Suomessa kun tuntuu olevan vielä vallalla käsitys, että elämme lintukodossa, jossa väkivaltaiset tapahtumat ja salajuonet ovat jotain jota ei vain tapahdu. Too bad.

KOTIMAISEN VUORO

Heti ensimmäisenä on mukava todeta, että vuosien varrella kotimaisen elokuvan laatu on parantunut tasaiseen tahtiin. Nykyään niiden katsominen ei enää tuota myötähäpeää ja niitä voi jo hyvällä omalla tunnolla kritisoida, eikä vain häpeässään nyökytellä että nähty on.

Laura on saksalainen ja Arto suomalainen ja he asuvat alle vuoden ikäisen tyttärensä kanssa Hampurissa. Kaupunki on värikäs, eläväinen ja iloinen ja pariskunta vaikuttaa onnelliselta. Arto saa houkuttelevan työtarjouksen Suomesta ja pariskunta muuttaa Tampereelle. Suomi on kylmä ja iloton, ihmiset eivät puhu ja naapuritkin käyttäytyvät lähinnä nuivasti. Asia ahdistaa varsinkin, kun hyvin pian käy selväksi että Arto on suurimman osan ajasta matkoilla tai puhelimessa.
Laura löytää sattumalta yksinhuoltajaäitien kerhon, jossa hän saa vertaistukea, vaikka ei yksinhuoltaja olekkaan. Lisäksi kerholla käy töissä sivari Tero, joka toimii katalyyttinä Lauran omalle elämälle ja muutokselle.

Pihalla on Helsinkifilmin arkinen, tämän päivän ihmisten, elokuva. Se on ennen kaikkea naisten elokuva, koska näkökulma on vahvasti naisen ja miehet ovat lähinnä syitä ja kimmokkeita naisten päätöksille. Johtunee osaltaan siitä että elokuvan ovat käsikirjoittaneet kaksi naista. Lisäksi tarinassa tuntuu vahva kokemuksen ääni.
Poikkeuksellisen leffasta tekee se, että suurin osa dialogista tapahtuu jollakin muulla kielellä kuin suomella. Tämä tietenkin sen vuoksi, että pääosan esittäjä on saksalainen, menneisyydellään jonkin asteista kohuakin aiheuttanut Sibel Kekilli. Muissa rooleissa nähdään Sanna June Hyde, Mikko Leppilampi ja mahtavavina yksinhuoltajina Matleena Kuusniemi, Mari Perankoski ja Pihla Viitala.

Ohjaaja Toni Laineen ote on hento ja näyttelijöillä tuntuu olevan paljon tilaa tehdä rooliaan. Olisiko tässä myös syy siihen, että kokonaisuus jää jotenkin etäiseksi. Katsoja ei pääse hahmojen iholle vaan tuntuu, että tapahtumia seuraa lasin läpi. Lisäksi omalla kohdalla kävi ennemmin niin että aloin ajatuksissani kritisoimaan päähenkilön tekoja ja ratkaisuja. Arto on kuitenkin hyvä mies. Hiukan pihalla ja sokea vaimonsa ahdistukselle, mutta eipä Laurakaan miestään kummemmin ravistele, vaan ennemminkin vain odottaa, että saisi syyn erota. Tätä päivää tuntuu olevan että ihmiset luovuttavat liian helposti ja siinä mielessä elokuva osuu kyllä naulan kantaan...

Pihalla on tyttöjenillan elokuva. Se on leffa, jota voi mennä katsomaan sekä sinkut että suhteessa olevat, koska puhuttavaa se varmasti antaa, vaikka sisältö jääkin etäiseksi ja hahmot ohuiksi. Nähtäväksi jää kuinka paljon tämä kokeellinen kotimainen katsojia kerää. Lipputulot tulevat aina takaisin tekijöilleen ja mahdollistavat taas uusien elokuvien teon, joten kaikki kotimaiset tulisi aina käydä katsomassa.

MAITOA

Viikonlopun koulutus, joka kulutti meikäläisen lähes loppuun, haukkasi ajankäytöstä isoimman palan. Lauantai-iltana ehdin kuitenkin katsomaan Amerikkalaisen homoaktivisti Harvey Milk:n elämänkertaelokuvan Milk.

Elokuva käsittelee lähinnä Milk:n poliittisesti aktiivista ajanjaksoa ja päättyy tämän traagiseen kuolemaan. Se lähtee liikkeelle takaperoisesti Harveyn äänittäessä aktiiviuransa tärkeimpiä tapahtumia sitä silmällä pitäen, että hän sattuisi kuolemaan ennen aikojaan salamurhan uhrina.
Harvey eli itse visusti kaapissa ennen muuttamistaan San Fransiscoon, missä hän löysi äänensä poliittisena homoaktivistina puollustaen heikoimpien ja vähemmistöjen oikeuksia.

Elokuva pomppii välillä Harvey:hin, joka tekee äänitettä ja taas menneisyyteen kuvaamaan tapahtumia kronologisesti. Katsoja pysyy juonessa kuitenkin kiinni ja äänittävä Harvey toimii lähinnä vain kertojana.
Ohjaaja Gus Van Sant pyrkii hienovaraisesti antamaan syitä tapahtumille ja kuvaa Milk:n älykkäänä ja tunteikkaana miehenä, jolla on vankka päämäärä. Välillä Sant:n ohjaus kärsii hienoisesta hitaudesta ja raskaudesta. Leffa vaatii katsojalta mielenkiintoa omasta takaa, koska itsessään se ei katsojaansa kosiskele, vaan esittää faktoja ilman tehtyä tunteikkuutta. Milk:n toinen rakastaja Jack jää juonellisesti ja sisällöllisesti joksenkin turhaksi hahmoksi. Toki Jack:n kohtalo inhimillistää Harvey:ta entisestään, jolloin lopun tapahtumat tuntuvat katsojasta entistä ahdistavimmilta. Lisäksi Sant halusi ehkä tällä suhteella kertoa Milk:n persoonasta vielä enemmän.

Sean Penn kannattelee elokuvaa ja on totisesti oscarinsa ansainnut. Hän on uskottava teatraalisuuteen taipuvana Milk:nä, joka rakastaa oopperaa ja nuoria miehiä, jotka tarvitsevat hoivaa. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka pitävät elämänkerroista ja ovat kiinnostuneita Milk:n aikaansaannoksista homojen oikeuksien puollustajana ja hänen vaikutuksestaan. Lisäksi ajan kuvasta innostuneet, saavat varmasti elokuvasta paljon irti. Sisällöllistä ja realistista elokuvataidetta.

IÄN PIDENNYSTÄ TIEDOSSA

Koska nauru tunnetusti sitä pidentää, tässäpä jotakin jota odottaa...

http://www.themenwhostareatgoatsmovie.com/#home

Clooney on osoittanut komedianäyttelijän kykynsä jo loistavassa O brother where are thou:ssa ja sanoisin että tässä pätkässä on luvassa erinäinen määrä vatsan hytkyttelyä. Ainakin trailerin perusteella kyseessä on hulvaton katselukokemus. Nimi itsessään on jo kerta kaikkisen mahtava! Oi jospa oisin saanut olla mukana...

INDYROMCOM

500 Days of Summer on jo nimenä mukavan monisyinen.
Elokuva kertoo Tom:sta, joka työskentelee korttifirmassa sympatia -osastolla. Nuori mies ei ole saanut tarvittavaa potkua elämäänsä tavoitellakseen arkkitehti unelmiaan ja lilluu jossakin välitilassa odottaen jotakin tapahtuvaksi. Korttifirmaan tulee töihin Summer, joka on itsenäinen oman tiensä kulkija, eikä usko rakkauteen. Eli perinteinen poika tapaa tytön ja rakastuu, mutta sitten asiat eivät menekkään niin kuin pitäisi. Aluksi kyllä näyttää siltä, että myös tyttö löytää vihdoin rakkauden, mutta eihän elämä koskaan ole niin helppoa.

Leffa on hauska sirpalekokonaisuus ryyditettynä mahtavalla soundtrackillä ja nuorilla näyttelijöillä, kuten Zooey Deschanel ja Joseph Gordon-Levitt, jotka sopivat rooleihinsa täydellisesti. Kertojan ääni seuraa tapahtumia kuulostaen sopivan lakoniselta, kuten kohtalon kuuluukin. Kaikkihan on loppujen lopuksi sattumaa ja suunnitelmat muuttuvat. Vaikka kerronta poukkoilee ajassa, on elokuvaa helppo seurata ja samaistumisen kohteita on monia. Tämän pätkän teesi voisi olla: Kun ovi sulkeutuu, jossakin aukeaa ikkuna.
Henkilökohtaisesti hymyilyttää, kun oma elämä on totaalisen sekaisin, niin kuin sattumalta elokuvat, jotka olen vastikään nähnyt, kertovat elämän sattumanvaraisuudesta ja siitä että asioilla on tapana järjestyä.

500 Days on Summer, voisi tarkoittaa sitä, että ihastuminen ja rakastuminen ovat kuin kesäpäivä, mutta kesän jälkeen tulee aina syksy ja kysymys kuuluukin, mitä sen jälkeen tapahtuu...

WHATEVER WORKS

Poden tällä hetkellä vielä jonkinasteista sanattomuutta Woody Allenin uusimman elokuvan jäljiltä. Päällimmäisenä tunteena leffasta on kunnioittava mielihyvä loistavasta katsomiskokemuksesta. Allen ei ole menettänyt otettaa, päinvastoin, tuntui että mies on ottanut muutaman askeleen taaksepäin ja palannut omimman tyylinsä pariin, eli kuvaamaan erilaisten ja eri oloista tulleiden ihmisten kohtaamista New York:ssa. Pääosassa on jälleen omaelämänkerrallinen vanhempi nero, joka kärsii kuoleman pelosta ja vainoharhoista.

Boris Yellnikoff, jota esittää loistavasti Larry David, on melkein Nobelin voittanut fyysikko. Mies on ihmisvihaaja, kyynikko, oman elämänfilosofian saarnaaja ja yrittänyt itsemurhaa. Mies, joka ei usko jumalaan vaan sattumaan, saa riesakseen nuoren southern belle:n Melodyn. Näiden kahden ihmisen, romanttisen ja positiivisen nuoren tytön ja kyynisen vanhan miehen välille syntyy suhde, joka kuin vainvihkaa kasvattaa kumpaakin ihmisenä. Mutta kuten elämä yleensä, sattuma puuttuu peliin Melodyn perheen muodossa ja kaikkien osallisten elämä ottaa jälleen kerran uuden suunnan...

Elokuva on hauska kuvaus maailmasta, ihmisistä ja heidän vioistaan. Se on oodi onnelle ja niille pienille asioille, jotka tekevät päivästä siedettävän. Allen viljelee sarkasmia pilke silmäkulmassa ja antaa tilaa pitkille dialogeille. Jollakin tasolla tuntuu, että Allen haluaa selittää omaa näkemystään ja olemassa oloaan heille, jotka ovat häntä aina kritisoineet. Henkilökohtaisesti se ei haitannut, päinvastoin.
Minulle katselijana elokuva antoi loistavan aloituksen päivälle ja hitusen uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä: Because, in life and love, whatever works for you.

TYTTÖJEN ELOKUVAILTA

Ystävän kanssa valitsimme perjantai-illan elokuvaksi The other Boylen girl:n Elokuva perustuu

Philippa Gregoryn romaaniin ja pääosissa näyttelivät Natalie Portman Anne Boylenina ja Scarlett Johansen Maryna. Eric Bana esitti Henry VIII:tä. Päällimmäisenä mieleen jäi mielenkiintoinen tarina, joka jossain määrin sivuaa todellisuutta. Olen aina ollut historiallisten fiktioiden ystävä, joissa on ripaus faktaa.

Tämä tarina ei Gladiaattorin ja Braveheartin tasoiseksi draamaksi yllä, mutta viihdytti toki. Loppujen lopuksi kokonaisuus jää kuitenkin etäiseksi ja tarina ei liikuta.
Näyttelijät ovat pökkelömäisiä, eivätkä saa hahmoihinsa eloa. Yritystä toki löytyy. Ihmetyttää kuinka niinkin lahjakkaat näyttelijät ovat menneet niin puihin. Ei elokuva suoranaista ajan hukkaa ollut, mutta jätti läjäpäin toivomisen varaa.

Hienoimman roolityön takasi Kristen Scott Thomas kilpailevien siskosten äitinä, joka joutuu alistumaan miesten suunnitelmiin, vaikka se tarkoittaisi omien lasten tuhoa.
Sormea en osaa sille kohdalle laittaa, mikä olisi vaatinut lisähuomiota, jotta draama ja jännitys olisivat nouseet elävämmälle tasolle. Nyt leffasta jäänyt maku oli lähinnä hajuton ja mauton.

SANOJEN TAKAISINVETO

Täytyypä hiukan nöyrtyä omien epäilyjen edessä.

Fame liikutti ja hymyilytti hiukan epätodellisella vireellään, mutta sitähän elokuva loppujen lopuksi on, fiktiota.

New York:n taidelukioon sijoittuva Fame on vuoden 1980 kuvatun leffan uudelleen filmatisointi. Musiikki ja värimaailma on modernisoitu ja tarina tuotu lähemmäs nykypäivää. Kilpailu on edelleen kova ja nälkä menestyä kalvaa. Draaman kaari ei ole kummoinen, mutta omalla kohdalla nuorten intohimo liippaa niin läheltä, että huomasin useamman kerran olevani tippa linssissä. Ei tämä nyt mitään suurta elokuvan juhlaa ole, mutta oikein viihdyttävää katsottavaa. Tasan ei käy onnen lahjat ja toisilla on edessä tiukempi taisto kuin toisilla. Toiset joutuvat luopumaan unelmistaan ja toiset saavat ne hopealautaselta tarjottuna. Niinhän se oikeassakin maailmassa menee.

2009 Fame versioon on castattu uusia, lupaavia nuoria pääosiin. Mukana nuorissa kyllä tuttujakin kasvoja kuten Kay Panabaker, joka on tehnyt monia b-rooleja eri televisiosarjoissa jo vuosia sekä Kherington Payne, joka on ensimmäisen kerran esiintynyt yleisölle So you think you can dance realityssä. Opettajien rooleissa myös monia televisiosta tuttuja kasvoja. Kelsey Grammeria ja Megan Mullallyä oli hienoa nähdä Frasierin ja Will & Gracen ulkopuolella ja vähemmän karikatyyrisissä hahmoissa.
Nähtäväksi jää moniko modernisoidun Fame:n lupaavista nuorista ponnistaa tästä eteenpäin ja moniko päätyy tähdenlennoksi, kuten monelle alkuperäiselokuvankin näyttelijälle tapahtui.

SUVANTOVAIHE

Jostakin syystä tällä hetkellä on jonkinasteinen hiljainen hetki katsonta rintamalla. DVD:nä odottaa mm. Milk, Flash of Genius sekä Synecdoche New York, mutta minulle käsittämättömästä syystä en ole löytänyt aikaa niiden läpikäymiseen. Raportti seuraa heti kun niin tapahtuu.

Olen toki tässä välissä katsonut mm. Chinatown:n uudelleen sekä Chronicles of Riddick. Ensimmäinen lähinnä sen ohjaajaan liittyvän uutisoinnin takia (elokuva on edelleen loistavaa viimeinen film noir ennen neo noir:n aikakautta) ja jälkimmäinen on elokuva, johon palaan aina tietyin väliajoin. Minkähänlaisia elokuvia muilla on, joita on pakko katsoa aina välillä? Itselläni näitä on ainakin DVD hylly pullollaan.

Ajattelin tänään käydä tarkistamassa Stieg Larssonin jatko-osan, mutta ulkoilma puhuu toista kieltä. Nähtäväksi jää kumpi häviää. Huomenna myös Fame elokuvan uudelleenfilmatisoinnin tarkistus. Sanotaanko nyt vaikka että odotukset eivät ole suunnattoman korkealla. Kerron fiiliksistä hetimmiten koneen ääreen päästyäni.

LAUANTAI-ILLAN HÄMMENTÄVÄ PARIVALJAKKO

Syysmyrskyn tuivertaessa, onko mitään parempaa kuin ystävät ja pari leffaa?

Katsontakohteet olivat loppupeleissä kertakaikkisen omituiset elokuvat: Virgin Territory ja Menneisyyden synnit. Tusinatavaraa, joka ei ole päätynyt Suomessa edes valkokankaalle ja katsottuani kummatkin, voin rehellisesti todeta ettei se ole mikään ihme.

Virgin Territory on lähinnä 15-18 vuotiaille pojille suunnattu tissishow, joka yrittää yhdistää nykymusiikkia, seksiä ja seikkailua. Lopputuloksena on vähintäänkin vaivaannuttava soppa nymfonunnia, kuumenevia kupeita ja satunnaisia miekkatappeluita. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa miksi Tom Roth:n kaltainen kokenut konkari on lähtenyt moiseen mokellukseen mukaan...
Jos kotibileissä on hitaasti lämpiävä tunnelma, tämä elokuva voisi sopia kirvoittamaan jokusen hekotuksen ja saisi ehkä jengin puhumaan. Muuhun sitä ei oikeastaan voi suositella.

Menneisyyden synnit on saattanut paperilla jälleen kerran vaikuttaa ok elokuvalta. Toteutus on kuitenkin epälooginen kyhäelmä, joka hilluu syyllisyysdraaman ja trillerin välimaastossa päätymättä oikein kummankaan genren leiriin.
Ainoa yllätys elokuvassa on Paul Walkerin roolisuoritus. Tämä Holywoodin tusinakolli osoittaa kehittymisen merkkejä ja jopa potenttiaalia nousta vain kauniiksi mieheksi leimatun näyttelijän kastista. Toivottavasti tulevat elokuvat antavat tälle miehelle mahdollisuuden ja paremman tarinan, jolla osoittaa draamanäyttelijän kykynsä.

BRILLIANT

Liian pitkäksi venähtänyt raportointikatko pitää sisällään läjän elokuvia, joista ehdin vihdoinkin kirjoittamaan.

Otsikon sanaa käyttäisin elokuvasta District 9, joka on Etelä-Afrikkalaisen Neill Blomkamp:n esikoisohjaus ja pohjautuu hänen 2005 tekemäänsä lyhytelokuvaan. Peter Jackson antoi tälle lupaavalle nuorelle herralle 30 miljoonaa ja käski tehdä sillä mitä halusi. Tuloksena on tämä loistava scifielokuva, joka sivuaa Etelä-Afrikan apartheid politiikkaa.

Tässä tapauksessa vastakkain ovat ulkoavaruudesta Johannesburgin yläpuolelle ja kaupunkiin muodostuvaan slummiin päätyvä alien rotu Prawns ja ihmiset.
Elokuvassa seurataan ihmisten suhtautumisen kärjistymistä, ja kuinka ongelmaan tartutaan lakaisemalla se niin sanotusti maton alle pakkosiirtämällä muukalaisrodun edustajat 200km päähän ihmisasutuksesta.
Ainakin omalla kohdallani elokuva oli monessa kohdassa ahdistava kokemus, koska sen realistiset olosuhteet ja ihmisten toiminta pakotti katsomaan globaalista tilannetta ihmisten eriarvoiduudesta silmästä silmään. Jännitysmomentteja syntyi eri lähtökohdista ja loppu jäi sopivassa suhteessa avoimeksi. Jokainen katsoja päättäköön itse mitä 3 vuoden kuluttua tulee tapahtumaan...

Suosittelen ehdottomasti tätä dokumenttielokuvien keinoin luotua leffaa nostamaan verenpainetta ja miettimään miten itse saman kaltaisessa tilanteessa tulisi toimineeksi.