WHAT IF...

Tuttavan kautta törmäsin näinkin hauskaan saittiin:

http://www.listal.com/list/if-movies-follow-their-original

Omalla kohdalla lista kirvoitti useammatkin naurut. Tämän kaltaiset triviat tekevät katselukokemuksesta jälleen aivan omanlaisensa. Muutoin monessa kohdassa olen sitä mieltä että alkuperäinen ei välttämättä ole parempi, mutta Hancock:n kohdalla Clooney olisi mielestäni tuonut kökköön elokuvaan roimasti karismaa. Mielipiteitä? Iskeekö listan joku kohta erityisesti omaan nauruhermoon tai olisitko toivonut että aluperäisessä castingissä olisi pysytty?

NELJÄ NAISTA JA NE KLEDJUT...

Koska harrastan täällä myös tunnustuksia, olkoon tämäkin sellainen. Brooklyn's Finest sai jäädä aikatauluongelmien vuoksi ja eilen sitten tarkastin tämän uusimman Sinkkuelämää pätkän. Eli kevyet huttuelokuvat saivat jatkoa. Mikäs siinä. Ulkoilma ei paljon kesän viboja saa liikkelle niin mieltä voi ja saa keventää turhanpäiväisillä elokuvilla. Toki putken olisi voinut lopettaa vaikka eiliseen Funny Games leffaan. Täytyy kuitenkin todeta, että kaksi kertaa elokuvan katsoneena, kolmas kerta saa jäädä. Kyseinen pätkä menee heittämällä ahdistavimpien elokuvien kategoriaan Solonzin Happiness:n kanssa.
Mutta se Sex and the City 2. Noh turha sitä on kiertää taikka kaartaa, että tämäkin ruho on aika luurangoksi kaluttu. Sinkkuus on saanut jäädä ja tilalle on tullut perhe- ja avioelämän ongelmat ja porukan ainoan villikon vanheneminen. Eikä siinä mitään, niinhän sitä käy oikeassakin elämässä. Homma ei vain oikein saa ilmaa.
Carrie, Samantha, Charlotte ja Miranda elävät yltäkylläistä elämäänsä New Yorkissa. Carrie ei meinaa tottua ajatukseen avioliitosta ja suhteen muuttumisesta, Charlotte tuskailee pitkään haaveilemansa perheen kanssa, Mirandalla on ongelmia työpaikalla ja Samantha, no hän yrittää taistella vanhenemista vastaan. Sitten lähdetäänkin Arabiemiraatteihin luxuslomalla, jotta saadaan asioihin hiukan etäisyyttä ja perspektiiviä.
Toisin sanoen peruspalikat ovat täysin samat kuin ne olivat olleet jo pitkään itse sarjassakin. Ja kyllähän käsikirjoitus pitää sisällään ihan arkipäiväänkin sovellettavissa olevia totuuksia. Pohja niistä vain katoaa kaiken sen kimalluksen, kenkien ja muun krumeluurin alle.
Elokuvan sisältö kokonaisuudessaankin tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Siitä on kadonnut iso osa sarjan alkuperäistä viehätystä, ronskia huumoria ja oivia huomioita sukupuolten eroista. Tilalle on tullut väkisin väännettyä draamaa ja puulta maistuvaa tilannekomiikkaa. Kyllähän se välillä naurattaa mutta myös tylsistyttää. Siinä vaiheessa heitetään kehiin yleensä komeita kuteita ja huikaisevia maisemia. Ja mikä surullisinta, sarjan herkullisimmasta hahmosta Samanthasta on kadonnut suurin osa ytyä. Aikaisemmat niin monet naurut kirvoittaneet seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavia, mikä kyllä harmitti.
Tunnustan olevani Sex and the City -fani. Silti toivon että kolmatta elokuvaa ei enää tehtäisi. Näin tästä mahtavasta sarjasta ja vähemmän mahtavista elokuvista jäisi edes joku arvokkuus jäljelle. Kyllähän tämänkin tyttöporukalla ja fag-frendien kanssa katsoo. Ei muuta kun rensselit niskaan, leffateatteriin ja sen jälkeen skumppaa juomaan. Enemmän uskon jäävän mieleen esivalmisteluista kuin itse elokuvasta.

KATSE TAAKSEPÄIN

Poden taas hetkellistä notkahdusta uutuuksien suhteen mutta elokuvien katseluahan se ei haittaa. Nyt on ollut hyvä hetki pyrähtää taas ajassa taaksepäin jo edellisen postauksenkin innoittamana. Viime päivien elokuvasaldo on ollut vähentäänkin hämmentävä vilkaisu lähimenneisyyteen sellaisten elokuvien ryydittämänä kuin: Mannequin (-87), joka alkaa olla camp-klassikko. Sen pääosissa nähdään Kim Catrall ja Andrew McCarthy. Siinä tiivistyy kutakuinkin kaikki vähänkään nolo 80's klisee mitä vain kuvitella saattaa. Leffan tunnarina ihanan siirappinen syntikkaballadi Nothings gonna stop us now. Oikea sadepäivien helmi etten sanoisi ja löytyy kokonaisuudessaa youtubesta.
Seuraava nostalgiapaukku oli Clueless (-95), jossa taas tiivistyy kaikki mikä oli jotain 90-luvulla. Itse olin elokuvan ilmestymisen aikoihin 17-vuotias ja juuri otollisessa iässä. Osui ja upposi, myönnän :D Hetken aikaa kaikki vähänkään hyvän näköiset kundit olivat baldwineita ja joku mimmi oli ihan monét. Ei voi muuta kuin nauraa, sekä itselleen että elokuvalle.
Eilen otin askeleen lähemmäs 2000-lukua The First Wife Club:n (-96) muodossa. Tämäkin elokuva on edelleen herkullista hyvän tuulen viihdettä. Superkolmikko Hawn, Keaton ja Middler pitävät huolen, että homma pysyy hulppeana ja hauskana loppuun saakka. Muistan kuin eilisen päivän Ivana Trump:n legendaarisen lausahduksen aiheuttaman kohun: Don't get mad, get everything!
Ja miksi pysäyttää hyvää putki? Eilen hyppäsin suoraan viime vuoteen ja kertasin ihanan Julia&Julie leffan. Tämä mahtava positiivisuuden tiivistymä jätti toisenkin katsonta kerran jälkeen olon kevyen hilpeäksi ja päällimmäiseksi tunteen, että kyllä asioilla on tapana järjestyä. Ei laisinkaan huono meriitti elokuvalle, sanoisin.
Tänään olisi tarkoitus mennäkin sitten aivan toiseen ääripäähän ja tarkastaa ahdistavan oloinen Brooklyn's Finest... Se onkin sitten toinen asia antaako aikataulu periksi. Mietityttää myös miksi lopettaa positiivisten leffojen katselu ja siirtyä suoraan synkkääkin synkempään raadollisuuteen? Palataan asiaan.

NUORTEN POPULAARIKULTTUURIN HELMIÄ

Televisiosta tuli juuri Pretty in Pink. Mikä matka omaan nuoruuteen ja siihen hauraaseen ensirakkauden tunteeseen ja omiin epävarmuuksiin. Tämä elokuva on teinityttöjen klassikko ja aijon ehdottomasti näyttää sen myös sisarentyttärelleni, kun pussailu elokuvissa ei ole enää vain "yök".
Tämäkin leffa on legendaarisen John Hugesin kynästä, jonka elämää ja uraa kunnioitettiin Oscar gaalassakin tänä vuonna miehen kuoltua viime elokuussa. Tämä herra on vastuussa saman genren loistavista nuorisokuvauksista kuten The Breakfast Club, Ferris Bueller's day off, Some kind of Wonderful ja Sixteen Candles. Kaikki ehdottomia virstan pylväitä omassa elokuvahistoriassani, kuten varmasti myös monen muunkin.
Vaikka syntikka score tuntuisi kököltä, vaatteet aiheuttaisivat hysteerisiä hihityksen purkauksia ja hiustyylit saisivatkin pyörittämään päätään, kaikki nämä elokuvat pitävät iättömällä tavalla sisällään nuoruuden sanoman, aikuistumisen vaikeudet ja sen tunteiden määrän, kun rakastuu palavasti ensimmäisiä kertoja. Hahmot ovat vieläkin tunnistettavissa suurimmassa osassa luokkahuoneita ja teemat ovat edelleen samat lukioiden käytävillä ja kotibileissä.
Toivon että näistä populaarikulttuurin ihanista helmistä pidetään kiinni ja ne eivät koskaan unohdu. Or like Ferris would say: Life moves pretty fast. You don't stop and look around once in a while, you could miss it!

PARI POLLARIA

Näitä kyttäkaksikko pätkiä tuntuu tulevan tasaisin väliajoin. Välillä ne onnistuvat ja välillä eivät. Esimerkiksi Bad Boys on vetävää toimintaviihdettä ja Rush Hour:kin jaksoi ensimmäisellä elokuvallaan ja epätavallisella duollansa viehättää.
Nyt tätä samaa peltoa kyntää hiipuvan uransa kanssa kamppaileva Bruce Willis sekä jälleen yksi musta moottoriturpa Tracy Morgan. He ovat työpari Monroe ja Hodgens. Toinen on kova ja kyyninen ja toinen pehmo ja puhelias. Ei tarvitse arvata kahta kertaa kumpi on kumpi. Sitten päästäänkin kuuntelemaan Tracy Morganin stand up -puhetta, jota ryydittää väliin heitetyt viileät kommentit Willisin suunnalta.
Juoni on perinteisen tyhjänpäiväinen kulissi kaikelle sille suun soittamiselle ja ammuskelulle mitä tästä nyt irti vain kyetään kiskomaan. Joudutaan hyllylle huonosti menneen pokan jäljiltä, yritetään lepytellä ex-vaimoa ja selvitellä toisen mustasukkaisuutta samalla kun ajaudutaan keskelle meksikolaisjengin yritystä kaapata koko rannikon huumekauppa itselle. Hohhoijaa...
En tiedä onko taas kyse puuttuvasta huumoriruuvistani vai mistä, mutta ei jaksanut naurattaa. Lähinnä kyllästytti, kun jokainen koukku on niin ennalta-arvattava, huulen heitto on yhtä puuduttavaa kuin vitsitkin, jotka eivät naurata. Ainoa kohtaus, joka valoi hetkellisesti uskoa, että edessä saattaisi ollakin viihdyttävä katsomiskokemus sijoittui elokuvan alkuun, kun Morgan demonstroi liudan klassikko kohtauksia ja repliikkejä eri elokuvista. Siihen se sitten jäikin.
Kai tällä yritetään nosta ilmeisen lahjakas koomikko Morgan suuremman yleisön tietoisuuteen ja Willis nyt vain yrittää rimpuilla vanhenemisen kurimuksessa. Ei taida olla sitten kuitenkaan kyse sellaisesta lahjakkuudesta ja karismasta kuten esim. Eastwoodilla, että mies kykenisi muuntamaan actionin ja väkivallan täyteisen uransa uskottavaan draamanäyttelemiseen, vaikka merkkejä tästä olisi Kuudennen aistin kohdalla ollutkin. Cop Out on tyhjänpäiväinen kalkkuna eikä mielestäni sovellu kuin huonoon krapulaan jos siihenkään... Just in my opinion.

LEGENDAN ALKU

Kelit ja aikataulut verottivat eilistä koneella istumista, vaikka uusin Robin Hood on ehdottomasti mietiskelyn ja mielipiteen ansainnut. Sanomattakin on siis selvää, että olin positiivisesti yllättynyt.
Ridley Scottin Hood palaa tarinan alkulähteille ja aikaan ennen legendan syntyä. Russell Crowe on Robin Longstride, tavallinen sotilas matkalla kotiin oltuaan 10 vuotta ristiretkellä Rickhard Leijonamielen joukoissa. Paluumatkalla tapahtuu kuitenkin se kaikkein pahin ja Robin kumppaneineen päättää palata mahdollisimman nopeasti takaisin. Samaan aikaan juonittelu Englannin valtaamiseksi on Ranskan kuninkaan osalta täydessä vauhdissa ja Leijonamielen veli Juhana on pelkkä vallanhimoinen nahjus. Kuningatar äiti ja pääkansleri yrittävät parhaansa mukaan pitää valtakunnan kasassa. Näihin epävakaisiin oloihin palaa Robin tarkoituksenaan lunnastaa tekemänsä lupaus kuolevalle miehelle Sir Loxleylle. Tämä lupaus johdattaa hänet Nottinghamiin ja omien juuriensa lähteelle, lapsuuteen, jonka hän oli jo unohtanut, keskelle murenevaa valtakuntaa. Robin on perinyt isänsä arvovallan ja karisman ja päättää ottaa vastuulleen Loxleyn lesken Marionin, tämän vanhan isän sekä ympäröivän kylän. Peitetarinan turvin hän nousee yllättäen ratkaisijaksi valtakunnan tilanteesta ja käntää samalla kuninkaan itseään vastaan.
Ensimmäinen asia mistä nautin kyseisessä elokuvassa suunnattomasti, oli Lady Marionin hahmo, jota näyttelee jälleen kerran loisteliaasti Cate Blanchett. Kerrankin naishahmo, joka on rohkea, vahva ja itsenäinen loppuun saakka, eikä alennu kertaakaan miehen varjoon tai jalkoihin nyyhkimään. Iso nautinnollinen plussa.
Toinen yllättäjä oli väkivallan "siisteys". Vaikka taisteluja käydäänkin Scottimaiseen tapaan paljon ja niiden koreografiat on huippuunsa hiottu, ne istuvat tilanteisiin ja ajankuvaan paremmin kuin valtavat veriroiskeet ja rusahtelevat kallot. Kun suurin osa yhteenotoista keskittyy jousiin, ei niiden kanssa olisi sopinut kyseiset tehosteet ja hyvä niin.
Kolmanneksi pidin kokonaisuuden realisoimisesta. Vaikka muutama asia onkin ristiriidassa jo kerrottuihin ja filmatisoituihin tarinoihin, tämä käsikirjoitus sointuu mielestäni mainiosti esipuheeksi tälle legendalle. Itseäni ei haitannut kummemmin muutamien henkilöhahmojen jääminen toivottoman ohuiksi. Pidin sitä lähes itsestään selvyytenä, että jostakin on ollut pakko karsia, koska jo nyt elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia. Kertaakaan ei kylläkään tullut olo että tapahtumien kulussa olisi liikaa ilmaa. Scott on ottanut tarinan pääpainoksi Robinin, hänen moraalinsa sekä suhteensa Marioniin. Näin tarina ei pääse paisumaan liiaksi. Tämän lisäksi draama luodaan jännitteellä Robinin paljastumisesta, vaikka katsoja tietääkin että pahin on jo tapahtunut. Kaikella on kuitenkin syynsä.
Puolisoni kanssa kiistelimme siitä, että onko tämän kaltaisten elokuvien tekeminen elokuvantekijöille helpompaa kuin tarttua haastellisempiin aiheisiin tai yrittää keksiä jo moneen kertaan kerrotulle tarinalle jokin uusi kulma. Varmasti näinkin, mutta itse en näe sitä heikkoutena. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja näkemystä tehdä uskottava aloitus tarinalle, jonka kaikki tuntevat ja vielä niin, että katsojat sen ostavat ja hyväksyvät.
Minä pidin Robin Hoodista todella paljon. Se ei ole spektaakkeli tai pysäyttävä elokuva mutta se on toimiva kokonaisuus, hienosti toteutettu, hallitusti ohjattu ja loistavasti näytelty. Jos jotain negatiivista tulisi todeta, score oli laittoman huonoa ja musiikki muutenkin veltto mutta ei se liikaa menoa haitannut. Suosittelen!

KESÄN SYY JA PERSIAN PRINSSI

Jopa vannoutuneen leffa-ahmatin on vaikea pysyä vain sisällä ja keskittyä olennaiseen, kun ulkona on kesä. Toki mökillä voi katsoa mitä tuutista on tarjolla ja viikonloppuisin se ei ollut paljoa se. Ei ainakaan siinä määrin, että siitä viitsisi kirjoittaa. Toki Crocodile Dundee tuli aikoinaan katsottua usempaan otteeseen mutta nyt sauna ja järvi houkuttelivat enemmän. Keleistä huolimatta kävin eilen tarkastamassa kassamagneettikurko Bruckheimerin uusimman tuotoksen Prince of Persia. Max Paynen kaltaisten peleihin perustuvien kökkötekeleiden jälkeen en ole liiemmin uskottavuus- tai edes viihdenarvoa näille tuotoksilla laittanut, mutta yllättyypä silloin välillä positiivisestikin.
Jake Gyllenhall on orpo Dastan, jonka Persian kuningas adoptoi perheeseensä nähdessään tämän urheuden ja hyvän sydämen jo lapsena. Pojasta kasvaa mies, jolla on kaksi kuninkaallista veljeä ja kuninkaan veli setänään. Yhdessä miehet hyökkäävät pyhään kaupunkiin kuninkaan kielloista huolimatta ja sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jota tarinan pääpahis on suunnitellut jo pitkään. Sitten paetaan kauniin ja itsepäisen prinsessan kanssa, selvitetään petosta ja yritetään pelastaa maailmaa vallan ja ahneuden aiheuttamalta varmalta tuholta. Koko komeuden ytimessä kaikuu sanat veljesrakkauden ja perheen puolesta.
Kuten totesin, tämä ei ollut ollenkaan niin kökkö kuin olisi voinut olla. Tarina oli sopivasti riisuttu, eikä sitä ollut täytetty liialla turinoinnilla. Matkassa pysyi mukana, eikä katsoja joudu kärsimään ylettömistä kakomisreflekseistä liiallisen pateettisuuden edessä. Vauhtia riittää ja suvantokohtia ei pääse syntymään. Peruspaketti on kasassa ja ydinsanoma on ihan soma. Pirates of the Caribbeanin ansiosta suosioon noussut ohjaaja Mike Newell pitää juonen liikkeellä ja seikkailun sulavana.
Eihän näiltä mitään elämää suurempaa kannata odottaa, ainakaan minun mielestäni. Silloin tämän kaltaisen viihdepläjäykset ovat toimivimmillaan.
Jake Gyllenhall on sopivan tuntematon kasvo massoille mutta kuitenkin sen verran tunnettu, että kiinostavuutta riittää. Kyllähän miehestä on varmasti muuhunkin kun silmäilemään koiranpentukatseellaan ja esittämään huimia akrobatiatemppuja. Ehkäpä syy tähän rooliin onkin juuri siinä, että aikaisemmin häntä on nähty enemmän draamallisissa rooleissa pienemmän budjetin toteutuksissa kuten The Brothers. Brittinäyttelijätär Gemma Arterton on hekumallisen kaunis arabimaskissaan ja tummennetulla hipiällään.
Prince of Persia on näppärää ajanvietettä sateisiin kesäpäiviin ja pimeisiin syysiltoihin. Tänään illalla vielä uusi Hood syyniin, josta raporttia seuraa huomenna.

MATKA MIELEN MUTKIIN

En ole koskaan kauheammin välittänyt Leaonrado DiCapriosta. En herran lahjoja vähättele, mutta mies ei vain saa minua vakuuttuneeksi.
Nyt on kuitenkin niin, että tässä tulee sen verran tiukan oloista tavaraa, että joutunen luopumaan henkilökohtaisita antipatioistani. Tämä on nähtävä sitten kun se tänne suvaitsee saapua...
Ohjaaja Christopher Nolan on vastuussa jo yhdestä hienoimmista fraktaalitarinoista mitä elokuva maailmassa on. Memento tulisi kaikkien katsoa jossakin vaiheessa, vaikka pelkän hienon käsikirjoituksen vuoksi.
Toivotaan että Inception jatkaa samalla huimalla tarinankerronta tiellä. Ainakin trailerin perusteella sopii odottaa asteen verran vinompaa elokuvakokemusta.

LAULUN LUIKAUTUKSET JA MUUTA TOSI TV:TÄ

Koska elokuvarintamalla on nyt hiukan hiljaista, sananen televisiosta ja sitä viime vuosia hallinneesta ohjelma-annista.
En ole koskaan käsittänyt tosi-TV:tä. Tai korjaan, käsitän kyllä, katso en. Ei pysty. Myötähäpeä ja totaalinen tirkistelyn halun puuttuminen vaikuttanevat tähän tosiasiaan hyvinkin paljon. En siis ole koskaan katsonut BB:ia, en Kuorosotia, en X-factoria, Talenttia tai muita vastaavia.
On kuitenkin jotain tätä ilmiötä sivuavaa, mitä seuraan mielelläni. Nimittäin American Idols:ia. Kotimaisia laulukilpailuja ei tule katsottua, lähinnä koska lahjakkuudet tai oikeastaan niiden puuttuminen, eivät saa innostumaan, mutta rapakon takan on jo toinen ääni kellossa. Tällä hetkellä tehdään tämän megalomaanisen formaatin 9 tuotantokautta, joka esitetään viikon viiveellä myös Suomessa ja jestamandeera sitä lahjakkuuden ja musikaalisuuden määrää. Ei voi muuta kuin ihailla. Sanokaa minun sanoneeni, että Leestä ja Chrystalista kuullaan vielä ja todennäköisesti myös Caseystä.
Myönnän myös seuraavani jonkin verran näitä malli- ja kokki ohjelmia. Tosin pääasiassa sen alkuperäisformaatin innoittamana. Sekä Kokki-, vaatesuunnittelu-, kuin mallikokelasformaateissa ainoastaan tökkii se kissa-, äijäily ja muu tappelu, jolla pyritään tietenkiin lisäämään draamaa ja ruokkimaan katsojien päivittelyn tarvetta. Omalla kohdalla pakenen mieluiten muualle ja tulen seuraamaan ohjelmien loppuosia, missä näytetään hienoja kuvia/ kuvauksia, upeita vaateluomuksia tai valmistuvia gourmé aterioita.
Oma veikkaukseni tulevista formaateista, jotka rantautuvat Suomeen, on "Arvioi mun illallinen", joka on sekin lähtöisin Briteistä ja Ruotsissa jo ohjelmistossa. Näytetään muuten LIV:llä. Toki tämänkin ohjelman paras anti ainakin ruotsalaisessa versiossa on sen hulvaton ja sarkastinen kommentaattori. Mikäli samaan pyritään Suomessa, on juontajalla paljon annettavaa ohjelman onnistumisen puitteissa...

KICK ASS KICKED SOME ASS

Kyllä nauratti.
Kick Ass lunnasti omat odotukseni tai oikeastaan ylitti ne. Vaikka sitä hiukan epäilinkin, oli elokuvassa sisältöä ja uskallusta enemmän kuin monessa muussa sarjakuvapläjäyksessä.
David on ihan tavallinen nuori, hiukan nörtti, hyväsydäminen ja terveellä oikeudentajulla varustettu kaveri. Hormoonit hyrräävät mutta juttu tyttöjen kanssa ei oikein luista.
Äidin kuoleman jälkeen David alkaa haaveilla jostakin mikä antaisi hänelle enemmän sisältöä elämään ja tarpeellisuuden tunnetta, ehkä nostaisi jopa itsetuntoa ja osakkeita tyttöjenkin silmissä.
Vaikka ensimmäinen yritys toimia supersankarina meneekin totaalisen pieleen, hän ei anna periksi, vaan ryhtyy yksinäiseksi taistelijaksi sarjakuvien innoittamana. Pian kuvitelma alkaa muuttua kuitenkin liiankin todeksi ja on tehtävä päätös viedäkkö homma loppuun saakka vai luikkiakko karkuun.
Toisaalla on isä ja tytär. Isää ajaa kostonhimo ja tuska, jonka lietsomana tytöstä on kasvanut isän koston jatke. Tämä pari voisi olla elokuvan tragedia, mutta hurtti huumori ja ronski kielenkäyttö pitää homman kasassa.
Davidin saama huomio Kick Ass -sankarina pistää isän ja tyttären kostosuunnitelmiin vauhtia ja he päättävät auttaa Kick Ass:iä pyrkimyksissään. Sitten otetaan yhteen paikallisen huumeparonin kanssa ja oikein kunnolla. Pian naivilta nuorukaiselta tippuu suomut silmiltä niin että tuntuu ja meno on melkoista.
Monessa muussa elokuvassa voisi lapsen kielenkäyttö ja turpaan mättö karahtaa kiville ja lujaa, mutta tässä se menee läpi kuin väärä raha ja elokuvateatterista lampsii riemukkaalla ja viihdytetyllä mielellä ulos. Toki voin kuvitella äiti-ihmiset, jotka saavat moista katsellessa sätkyn, mutta kuten olen moneen otteeseen todennut, realismi tulisi joissakin tapauksissa hylätä hyvissä ajoin ennen teatteriin menoa.
Kick Ass on toimiva paketti. Se naureskelee puperteettiromantiikalle ja kostaja-aikeille. Siinä on yltäkylläinen värimaailma, joka huolehtii musiikin ohella, että tunnelma ei missään vaiheessa mene liian kurttuotsaiseksi. Kuolemankin jälkeen pidetään kokonaisuus muutamalla nasevalla sutkautuksella viihteenä, joka välttää sortumasta päälakien silittelyyn. Casting on oiva ja näyttelijät vetävät roolinsa uskottavasti viimeiseen saakka.
Ne teistä ja meistä, jotka osaavat ottaa vakavatkin aiheet huumorilla, eivätkä löydä ihan heti sisältään sitä heristelevää kukkahattutätiä, tämä on teidän ja meidän elokuva. Let's kick some serious ass!

EPOOKKIA PARHAIMMILLAAN

Katsoin jälleen kerran ihaillen Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth -The Golden Age elokuvaa, jossa Cate Blanchett vetää uransa hienoimpia suorituksia. Tai no suoraan sanottuna, onko hän tehnyt muita kuin upeita rooleja, vaikka jotkut hänen elokuvistaan olisivatkin enemmän kuin kökköjä (Indiana Jones ja Kristallikallon kirous... *huokaus*)
Pukudraamat ja epookit ovat lajityyppinä alttiita erinäisille ongelmille. Jännitysten luominen saattaa uupua raskaiden verhojen alle, draamasta tulee pelkkää kahisevaa silkkiä, kun yritetään värittää turhiakin tarinoita ja roolit jäävät jäykiksi pönötyksiksi. Mukaan mahtuu kuitenkin myös loistavia teoksia, kuten Shakespeare in Love näiden kahden loistokkaan elokuvan lisäksi.
Olen jo jonkin aikaa kaivannut Elizabeth duolle jatkoa, jossa kuvattaisiin uskottavasti historian ajan naiskuvaa. Aikaa jolloin nainen oli miehensä varjo ja hänen arvonsa laskettiin isänsä omaisuuden ja miehensä aseman mukaan.
Elizabeth elokuvissa yhdistyy upealla tavalla historia, draama, ajankuva sekä käsittämättömän hieno visuaalinen kokonaisuus. Varsinkin jatko-osa on täynnä symboliikkaa, alleviivaamatonta kritiikkiä ja lähes maalauksellisia kuvia. Lisäksi elokuvasta löytyy ehkä yksi hienoimmista loppumonologeista elokuvahistoriassa: They call me a virgin queen. I stay unmarried, lord to myself. ...I am me.
Huomenna on tarkoitus kertoilla taas omaa mielipidettä aivan toisen suunnan elokuva-annista, kun vihdoinkin pääsen tarkastamaan jo aikaisemmin esittelemäni Kick Ass pätkän. Huurraa ja aivot narikkaan!

NYT TUTISUTTAA

Viidakkorumpu on tästä jo toitottanut aikaa sitten, mutta silloin en vielä reagoinut, lähinnä hörähdin. Nyt trailerin nähtyäni on sanottava että OMG! Joko tästä tulee järkyttävää camp:iä tai loistavaa toimintaa. Pakko tämä on joka tapauksessa nähdä!




Syltyn ohjaus- ja kirjoittajan taitoja ei pidä aliarvioida. Mies on tällä saralla tehnyt toki ohilyöntejä mutta myös onnistuneita kunnareita. Rocky ja Copland ovat loistavia osoituksia mihin tämä m ies parhaimmillaan pystyy. Toivon siis todella, että tämäkin tekele on sieltä paremmasta päästä.

RAUTAMIES 2

Sanomattakin on selvää, että tätä on odotettu ja nyt odotus on palkittu. Jälkifiilistelyn suhteen onkin sitten ollut tekemistä. Omat tunteet kyseisen jatko-osan suhteen ovat olleet enemmän kuin ristiriitaiset ja lopulta minun on pakko myöntää, että en tykännyt läheskään siinä määrin kuin ykkösosasta.
Tony Stark on tullut pukuineen ulos kaapista ja kansa tykkää. Sodat ovat vähentyneet ja konfliktit siirtyneet syrjään. Valtiovalta ei vain tykkää, kun kaikki nojaa yhteen mieheen. Siispä mennään raastupaan, jossa valtion pussiin pelaava limanuljaska haluaa tekniikan salat itselleen. Tony ei vaan taivu, vaan pistää senaattoreita halvalla ja saa ihmiset puolelleen.
Toisaalla kuolee mies, mies, jolla on kana kynittävämä Starkin yhtiön kanssa. Ennen kuolemaansa hän valaa välkyn mutta läpeensä vihaisen poikansa viemään koston päätökseen ja turpakäräjiä voidaan alkaa valmistella. Kokoajan käy myös selväksi, että Tonyn aika käy vähiin, koska se mikä pitää hänet hengissä, vie häntä myös ennenaikaiseen hautaan. On siis kiire nimetä uusi toimitusjohtaja ja pistää pillejä pikavauhtia pussiin. Koska eletään sarjakuvamaailmassa, aina on olemassa kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu...
Ironman 2 on liian täynnä tavaraa. Eletään kuin viimeistä päivää, haikaillaan ihmissuhdetta, käydään sisällissotaa oman maan päättäjiä vastaan, taistellaan sitä antagonistia vastaan, käydään varustelukilpailua limaista asetehtailijaa vastaan, väännetään kättä salaperäisen agenttijärjestön kanssa, kinastellaan parhaan ystävän kanssa ja kaiken kruunaa isäsuhteen puiminen ja kunnioituksen jälleenlöytö. Suoraan sanottuna jotakin olisi voinut jättää poiskin.
Ei Ironman 2 missään nimessä huono sarjisleffa ole, se ei vain yllä ensimmäisen erinomaisuuteen ja suurimpana syynä yllämainittu runsauden pula.
Parhaimmillaan se on edelleen nasevassa dialogissa ja actionkohtauksen kuvauksessa. RDJ on edelleen puhdasta kultaa itsetietoisena mutta hyväsydämisenä Starkina ja tällä kertaa oivaksi vastapariksi on otettu toinen pohjamudista nostettu karsimapommi Mickey Rourke, jossa on paukkuja jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä kaksikko on dynaaminen duo!
Ironman 2 on hyvä viihdeleffa, siinä on enemmän ajatusta ja johdonmukaisuutta kuin monessa lajitoverissaan, mutta turhan täyteen se on ammuttu. Vaikka se ei suosikkeihin ylläkkään, kyllä sekin tulee DVD-hyllyäni koristamaan.