En tiedä miksi blogger nyt kenkkuilee. Olen yrittänyt päivittää eilisestä saakka, mutta nyt toimii...
Lovely Bones on vaikea elokuva. 14-vuotias tyttö elää onnellista elämää 70-luvulla, asuu rakastavassa perheessä ja on rakastunut ensimmäistä kertaa. Kaikki kuitenkin särkyy, kun tyttö murhataan. Ensinnäkin kertoja on tyttö itse ja murhaaja näytetään heti alussa, joten katsojalle ei jää epäselväksi mitä tapahtui. Sitten seurataan tytön "elämää" välitilassa, perheen ja vanhempien ahdistusta tytön kohtaloon liittyvistä epäselvyyksiltä ja haetaan jännitettä mahdollisuudesta, että murha ei koskaan heille selviä. Tämän lisäksi katsojalle syötetään visuaalisesti yltäkylläisiä kuvia, symboliikkaa niin kuvina kuin subtekstinäkin ja viljellään vihjeitä siitä, missä ruumis voisi olla. Lopulta sekin näytetään mutta ohjaaja ei annakaan katsojalle lunastusta vaan päättää, että maalliset jäännökset eivät ole relevantteja. Eteenpäin pääsyn kannalta kaikki on kiinni henkisestä kasvusta ja tapahtumien yli pääsystä.
Peter Jackon eittämättä lunasti paikkansa sormus trilogiallaan ja miehen ensimmäinen varteenotettava elokuva, kun gorekokeiluja ei huomioida, Heavenly Creatures osoitti jo selvää tähtiainesta. Siinä valossa Oma taivas on pettymys.Se on vaikeaselkoinen ja liian monisyinen. Se tuntuu kompastuvan omaan erinomaisuuteen ja tarinan tasoihin. Se mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvana.
Lovely Bones ei ole trilleri, koska se on liian hidas ja viipyilevä. Sen jännite katoaa kauniisiin kuviin ja symboleihin. Se ei ole myöskään puhdas draama, koska se leikkii synkillä tapahtumilla, istuttaa katsojan mieleen epäilyksiä ja saa välillä sydämen hakkaamaan jännityksestä mutta vain siis välillä. Siinä on fantasiaelokuvan elementtejä mutta samalla se pyrkii liikaan realismiin. En missään nimessä sano ettei tällainen genreillä leikittely voisi onnistua, mutta tässä tapauksessa se saa aikaan harmittavan pinnallisen elokuvan, joka ei osu eikä uppoa. Kaunista katseltavaa se on ja Stanley Tucci on pitkästä aikaa kammottavin leffapahis. Myös Saoirse Ronan omaksuu ihanan Susie Q:n hahmon ja on kuin enkeli. Muut perheenjäsenet lunastavat myös uskottavuutensa ja Susan Sarandon on mahtava mummo. Hyvistä näyttelijöistä huolimatta Oma Taivas jättää mieleen tyhjän muistijäljen ja muutaman viikon päästä päällimmäisenä fiiliksenä leffasta on sen aiheuttama harmi. Harmi siitä, että se ei yllä kunnolla hyvän elokuvan vaatimalle tasolle.
Tasaisin väliajoin surffaan tiedon valtaväylää etsien tulevia trailereita, kehuttuja pätkiä ja odotettuja uutuuksia. Palkintohuuman ollessa kuumimmillaan, kiinnostaa tietenkin voittajat ja elokuvat, jotka pääsevät loistamaan kirkkaimmin tai suovat näyttelijöilleen parhaimmat mahdollisuudet käyttää koko ilmaisullisen reprtuaarinsa.Tällä kertaa oma trailerivalinta kohdistui kovan elämän kuvaukseen ja suuren sydämen voittoon elokuvaan Crazy Heart. Omalla kohdalla Jeff Bridget vakuutti jo Terry Gilliamin mahtavassa Fisher King:ssä, eikä trailerin perusteella ylistys mene tälläkään kertaa harakoille.
Väistämättä elokuva tuo mieleen muutaman vuoden takaisen jymymenestyksen Walk the Line, joka nosti Joaquin Phoenixin arvoasteikolla uusiin sfääreihin ja teki Reese Witherspoonista muutakin kuin All American sweetheartin. Hälläkö väliä. Itken aivan varmasti.
Avataren edessä oli traileri jostakin, joka sai hihkumaan innosta. Tim Burton on yksi lempiohjaajistani. Rakastan miehen visuaalisuutta, vinksahtaneita tarinoita ja kerrontaa. Eikä se ole lainkaan huono asia, että Johnny Depp löytyy suurimmasta osasta miehen elokuvia. Trailereita ei valitettavasti 3D:nä saa, mutta kyllä tämä maailma toimii perinteisilläkin keinoilla...Valitettavasti suora kuvalinkki oli purettu mutta tästä pääset katsomaan sen suoraan:
Aina välillä minut valtaa hillitön into tuijottaa jotakin sarjaa ja tietää kaikki sen tapahtumat mielellään ennakkoon. Huushollin toinen osapuoli jaksaa ihmetellä ja halveksia tapaani ottaa selvää tulevista jaksoista, lukea juonipaljastuksia, kaivella kilpailujen voittajia jne. Itseäni tämä ei haittaa saatika laimenna katsomiskokemuksiani. Ehkäpä tämä halu selvittää tulevia ja lukea spoilereita ennemmin helpottaa koko katsomisprosessia, kun en ole niin tolkuttoman tunteella mukana koko jutussa ja kykenen ottamaan hiukan perspektiiviä koko hommaan... Tällä hetkellä leffat ovat saaneet hetkellisesti antaa tilaa Bones sarjalle. Olen ehtinyt tuotantokauteen 3 ja ellen löydä 4 kautta jostakin, joutunen turvaitumaan laittomuuksiin. Tietenkin olen käynyt jo kurkkimassa pääsevätkö Brennan ja Booth yli itse asettamiensa aitojen ja myöntämään tunteensa toisilleen. Rikosten selvittäminenhän nyt on vain aivan toisarvoinen asia koko sarjassa.Tämä nimenomainen seikka myös mietityttää. Onko koskaan onnistuttu jatkamaan menestynyttä sarjaa, kun kauan toisiaan kiertänyt pääpari vihdoinkin myöntää tunteensa ja saavat toisensa. Lähinnä mieleeni tulee epäonnistumisia ja koko sarjan lopettamisia...Oli miten oli, jaksan silti toivoa, että näen David Boreanazin ja Emily Dechaneline kietoutuneina toisiinsa tulevina kausina... Sarjassa viehättää myös sen hyvin kirjoitetut arkkityypit. Jefferson Instituutin laboratoriosta löytyy taatusti tyyppi, joka muistuttaa katsojaa itseään jollakin tavalla. Voisinko skipata työnteon ja katsoa vain kaikki tuotantokaudet loppuun?
Ja niinhän siinä kävi, että Avatar vei parhaan elokuvan kultaisen maapallon. Ihan aluksi täytyy sanoa, että elokuva oli i-h-a-n-a! Mutta elokuvasnobi minussa ei missään nimessä pidä sitä parhaan elokuvan maapallon tai Oscarin arvoisena. Avatar on visuaalinen mestariteos, joka vetoaa mielikuvitukseen ja tunteisiin. Sen sisältö on kuitenkin loppuun asti kaluttu tarina ihmisen ennakkoluuloista ja ylivertaisuuden tunteista. Netissä on itseasiassa Disneyn Pocahontasin treatment, johon on on vain vaihdettu Avataren hahmojen nimet ja silti se menee yksi yhteen sisällön kanssa. Ei hyvä. Avataressa on läsnä myös ihmisen ja luonnon kohtaaminen, jossa luonto antaa loppujen lopuksi takaisin enemmän kuin täyslaidallisen. Itse olen aina ollut heikkona näihin tarinoihin, koska ihminen on itsekäs oman eduntavoittelija, mutta kun tarinalta riisutaan kaikki kompleksiivisuus ja katsojalle esitetään vain puhtaasti hyvä ja paha, on lopputulos melko puiseva. Ensimmäisestä kohtauksesta saakka on selvää kuinka elokuva tulee päättymään. Se pääseekö katsoja tarinan yksikertaisuudesta ja ohuudesta yli, on täysin yksilöstä kiinni. Castingissä Cameron tarjoilee herkkua skifiharrastajille laittamalla tieteiselokuvien kunigatarmehiläisen johtavan tiedenaisen rooliin. Sigourney Weaver on tietenkin oiva valinta. Sam Worthington on sopivan tuore valinta päähenkilöksi ja Zoe Saldana lunasti paikkansa scifitaivaalla uuden Star Trekin Uhurana. Elokuvan pääpahis Stephen Lang nyt on vain korni ja kamala niin hahmona kuin näyttelijänä... Olen sen verran naivi idealisti, että tämänkin kaltainen huttu uppoaa oikein verhoiltuna. Olin ensin skeptinen 3D:n kanssa, mutta tämän elokuvan kohdalla se oli koko kakun täyte. Aijon ehdottomasti mennä katsomaan Avataren uudelleen. Haluan olla yksi Na'vi heimon asukkaista ja lentää kelluvien vuorten katveessa. Pahoin vain pelkään että tarina ei kestä television kokoa, saatikka perinteistä 2D mallinnosta. Tämä ei kuitankaan tällä hetkellä haittaa, koska Pandora on ainakin 3D:nä ehdottomasti uuden vierailun arvoinen paikka. Huhu muuten kertoo, että palaamme Pandoralle myös kahden muun elokuvan voimin. Tehdäänkö nykyään kaikesta trilogia?
Kävin katsomassa tulevan Sherlock Holmesin pelon sekaisella fiiliksellä, koska trailerin perusteella en uskaltanut siltä kummoisiakaan odottaa. Guy Ritchie on tehnyt viime vuosina sen verran suuren luokan huteja, että odotukset olivat matalalla ihan tästäkin syystä. Kuinka mukavalta tuntui kumota omat ennakkoluulot ja nauttia lopputuloksesta. Trailerin tuoma epäluulo johtui lähinnä sen actionpainotteisesta leikkauksesta, joka antoi käsityksen, että brittiläisestä älykköetsivästä on tehty räjähdyksien ryydittämä pyssysankari. Itse en ole alkuperäisiä novelleja lukenut, mutta kuulin, että ohjaaja olisi todelliselle Sherlock Holmesille uskollinen ainoana poikkeuksena tämän heroiiniriippuvuuden poisjättäminen. Tästä syystä karsastin tiukkaa toimintatraileria. Ritchien Holmes on kyllä taitava tappelija mutta ohjaaja pitää huolen että katsojalle on selvää, että tappelu on sivuseikka, joka sekin hoidetaan tarkalla analyysillä vastustajasta ja tämän voittamisesta. Holmes on sopivan neuroottinen ja eksentrinen, jolloin kuva epäsosiaalisesta etsivänerosta piirtyy tarkemmin. Hän taitaa fysiikan ja kemian lait, on valmis laittamaan itsensä alttiiksi ratkaistakseen mysteerit ja selviää tilanteista sarkasmilla höystettynä.Asteen verran lähemmäksi tavallista kuolevaista Sherlock Holmesin tuo hänen tunteensa Irene Adleria kohtaan. Kyllähän elokuvassa toimintaa ja räjähdyksiä riittää, mutta ne ovat kuitenkin sivutuote eivätkä nouse itsetarkoitukseksi mikä on helpotus ja onni. Koko elokuvan helmi on ehdottomasti Robert Downey Jr., joka takaa uskottavan ja toimivan päähenkilön. Jude Lawn Watson jää kyllä karismassa auttamattomasti RDJ:n jalkoihin. Itse juoni nyt on kevyttä kauraa. Toimivaksi sen teki katsojan selkeä johdattelu ja uskottelu, jonka lopulta tietenkin herra Holmes kumoaa ja selittää.Nähtäväksi jää kuinka elokuvan käy ja näemmekö jatko-osan pahaenteisestä Moriartysta ja Sherlock Holmesista...Jossain määrin Ritchien Holmesista tuli muuten mieleen Nikke Knakkerton.
Hyvin nukuttu yö auttoi jäsentämään ajatuksia näkemästään ja tässäpä mietteitä Did you hear about the Morgans? leffasta (eli ei Have vaan Did... Suomennoksesta puhumattakaan)
Lähtökohdat ovat, kun Hugh Grantin esittämä Paul Morgan, hyvin toimeentuleva brittilakimies New Yorkissa, yrittää saada vaimonsa takaisin petettyään tätä kerran. Sarah Jessica Parker on Meryl Morgan, juuri menestyksensä huipulla oleva kiinteistövälittäjä, joka ei pääse miehensä pettämisestä yli ja haluaa erota. Sattuma puuttuu peliin, kun kaksikko todistaa murhan ja saavat tappajan kannoilleen. FBI on kiinnostunut tappajasta, joten Morganit passitetaan todistajansuojeluun, keskelle republikaani-hillybillyjen keskilänttä ja paikallisen seriffin hoteisiin. Täytyy myöntää, että elokuva asettuu niihin parempien romanttisten komedioiden piiriin. Ei se loistava ole, mutta jaksaa viihdyttää ja innostaa. Omalla kohdalla erityisesti toimi jälleen aikuisempi näkökanta. Pääpari on itsensä ikäisiä, nelikymppisiä ja pitkään parisuhteessa olleita, eivätkä yritä esittää trendikkäitä thirty and something tyyppejä. Myös heidän ongelmansa ovat samoista lähtökohdista. Lapsettomuus ja sen aiheuttamat seuraukset ja kuinka niitä käsitellään. Hahmoina Paul ja Meryl Morgan ovat stereotyyppiset nainen ja mies, mutta stereotypiat ovat tunnetasolla ja sen takia ehkä onnistuneempia. Meryl puhuu paljon, hän analysoi ja näyttää tunteensa, kun taas Paul ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, peittää epävarmuutensa sarkasmilla ja huumorilla ja on tämän päivän kaupunkilaisalfa, joka on täysin hukassa luonnon keskellä. Lisäksi tarina ei sorru pateettisuuteen paitsi ehkä ihan lopussa. Silloinkin sen antaa anteeksi, koska muu leffa ei ole sortunut ylimalkaiseen sokerikuorutukseen. Lisäksi lopun olisi voinut viedä vielä paljon paljon pitemmällekin mitä luojen kiitos ei tapahtunut... Casting on onnistunut ja suurimmalti osin varmaankin sen takia, että jokaisessa hahmossa on yllinkyllin näyttelijän omaa läsnäoloa. En ole koskaan liiemmin syttynyt Hugh Grantille, mutta koska hän esittää omaa itseään, toimii kuvio moitteettomasti. SJP on uskottava äitiydestä haaveilevana kapunkilais- Merylinä ja vanha suosikki Sam Elliot jurona maalaisseriffinä on piste iin päällä. Did you hear about the Morgans sopi meikäläisen moodiin ja varmasti monen muunkin "ei enää kaksikymppisen"... ;)
Olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään järkevää, vaikka tänään tuli tarkastettua romanttinen komedia Have you heard about the Morgans (suomennos on taas omaa luokkaansa) sekä kauhunsekaisella mielenkiinnolla odottamani Sherlock Holmes. Raportoin näistä kahdesta huomenna, mutta siihen saakka tämän päivän postauksena saa toimia tämä, eikä vähiten Robert Downey Jr:n ansiosta, joka nostaa osakkeitaan meikäläisen kohdalla kokoajan...
Ykkösosa koristaa tietenkin DVD hyllyäni ja odotan kakkosta suunnattomasti, vaikka myöntää täytyy että trailerin ensivaikutelma jätti hiukan kylmäksi
Vai miten Daybreakersin nyt sitten tullaankin suomentamaan... Vampyyrit ovat pop ja tässä siis uusin sen genren aluevaltaus. Daybreakers on kuitenkin sopivasti erilainen. Vampyyrius on sairaus. Se on rutto, joka on muuttanut suurimman osan maailman populaatiosta eläviksi kuolleiksi, joilla ei ole pulssia, jotka eivät näy peileistä (hämmentävän hyvännäköisiä naisia, vaikka eivät kykenekkään meikkaamaan...), jotka räjähtävät sydämen lävistävistä puukepeistä ja palavat auringossa.Siispä maapallo pyörii öisin. Ethan Hawke esittää hematologia, joka yrittää kehittää keinoverta paikkaamaan ihmisten sukupuuttoon kuolemista. Mies itse kärsii suunnattomista syyllisyydentunnoista ja toivoo keinoverestä ihmisten pelastajaa. Suuryrityksen pääjohtaja, jota esittää hyytävä Sam Neill, lupailee ihmisyyden säilymistä, vaikka todellinen valta on edelleen liikevoitto ja raha. Ihmisveren vähyys alkaa kalvaa populaatiota ja vampyyrit alkavat menettää sitä vähää inhimillisyyttään mitä kauemmin he joutuvat olemaan sitä ilman. Seuraa tuhoisia mutaatiota ja väkivalta vampyyrien kesken lisääntyy. Tarina itsessään on kyllä hieno oivallus. Mistä kaikesta joutuu luopumaan saavuttaakseen kuolemattomuuden ja onko se loppujen lopuksi saavuttamisen arvoista ja millä hinnalla? Se pelaa pelolla ja sen motivaattoreilla. Erilaiset uutiskatsaukset toimivat hyvinä syötteinä katsojalle pakottaen pohtimaan mitä jos... Lisäksi Spierig Brothers kaksikko kääntää monia vampyyriperinteitä uuteen uskoon. Casting on myös meikäläisen mieleen. William Dafoessa ja Chritopher Walkenissa on jotain samaa. Molemmat ovat lunastaneet paikkansa underground näyttelijöinä, herroina, jotka tekevät aina niitä omistuisia rooleja. Tällä kertaa oli vain mukava nähdä Dafoe ns. hyviksen roolissa. Hawkea ja Neilliä lukuunottamatta mukana on mukavan tuoreita kasvoja. HBO:n True Blood fanina elokuva itsessään oli jo isoa nannaa.Toki sillä oli omat ongelmansa. Esimerkiksi parannuskeinon löytyminen tuntui hiukan turhan helpolta monivuotisen etsimisen jälkeen, tai sitten pointti siitä, että vampyyrius oli jotain jota enemmistö halusi ja siksi parannuksen etsiminen oli hylätty, jäi minulle hiukan epäselväksi. Lisäksi loppu oli ehkö turhan "jatkoa seuraa" klisee. Myös väkivalta tai lähinnä veren lennättäminen alkoi loppuakohden olemaan ehkä tarpeetonta mässäilyä mutta anteeksiannettavaa. Omalla kohdalla Daybreakers oli kuitenkin taattua vampyyrielokuvaa, jonka jälkeen tekisi mieli ostaa taas keltaiset piilolinssit ja torahampaat.
Grant Heslov on enemmän tunnettu näyttelijänä kuin ohjaajana ja Men Who Stare at Goats on herran ensimmäinen varteenotettava pitkä elokuva. Traileri sai hihittelemään hervottomana ja odottamaan elokuvaa suurella mielenkiinnolla... Noh, I'm sucker for stories mutta tämän elokuvan kohdalla suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että ei oltu päätetty ollaanko tekemässä vakavaa draamaa vai puhdasta komediaa. Tarina on itsessään hauska, mutta se tuntuu välillä eksyvän sarkasmin sekametelisoppaan ja tunteita herättävään tarinankerrontaan. Evan McGregor on hiukan vässykkä pöytäreportteri, joka sattuu törmäämään uskomattomaan tarinaan yrittäessään todistaa miehisyyttään ex-vaimolleen. George Clooney on entisen Earth Armyn priimussotilas, mies jolla on paranormaaleja kykyjä, ja jota on kouluttanut Jeff Bridgetin hippivääpeli 80-luvulla Vietnamin-ja kylmän sodan jälkimainingeissa. Kohtalon oikusta nämä kaksi enemmän tai vähemmän eksynyttä miestä törmäävät Irakissa ja päätyvät ojasta allikkoon. Matkan aikana Clooneyn hahmo kertoo tarinansa McGregorin journalistille. Koko jutun juju voisi olla usko unelmiin ja itseensä, mutta jostakin syystä homma ei tahdo ottaa tuulta alleen. Leffa on sympaattista katsottavaa, naurattaa välillä, mutta jättää harmikseni suuhun hienoisen hiekan maun. Esimerkiksi Clooneyn hahmoon on vaikea suhtautua. Onko koko juttu vitsi vai totta? Haluaako ohjaaja että katsoja uskoo tapahtumiin vai uskooko miehet niihin vain itse? Casting on upea ja jokainen mies antaa oman pikantin makunsa elokuvaan. Bridgetin hahmo muistuttaa erehdyttävästi miehen kulttimaineeseen noussutta The Dudea. Jotenkin Heslov ei vaan saa junaa liikkeelle ja hommaan otetta.On sitä nyt paljon paljon huonompiakin nähty mutta harmittamaan jäi. Olisin niin kovin mielelläni ollut tästä tohkeissani... Leffa tulee ensi-iltaa 26.2.
Kultaiset maapallothan enteilevät jossakin määrin myös Oscareita. Ehdokkuudet on julkaistu ja itseäni hämmästyttää näyttelijäosiosta puuttuva Viggo Mortensen. Olen edelleen sitä mieltä että mies ansaitsisi tunnustuksen roolistaan The road elokuvassa. Kaikki ehdokkaat löytyvät täältä: http://www.goldenglobes.org/nominations/
Kävin katsomassa listallakin useassa kohdassa näkyvän Up in the air. Se on nuoren ohjaajan Jason Reitmanin toinen täysosuma heti Junon jälkeen, ainakin jos ylistäviä kritiikkejä on uskominen. George Clooney on lentokentillä ja hotelleissa asuva mies, joka ammatikseen irtisanoo ihmisiä. Hän pitää luentoja siitä kuinka tavarat ja ihmissuhteet ovat taakkoja, joista tulisi irtautua ja elää itse omien ohjeidensa mukaan. Mies joutuu uuteen tilanteeseen, kun firma suunnittelee siirtyvänsä virtuaaliaikaan ja muuttavansa irtisanomisprosessin. Ennen jäämistään pysyvästi yhteen paikkaan, Ryan Bingham näyttää uudelle työntekijälle kuinka koko prosessi tapahtuu.Samalla mies joutuu miettimään elämäänsä ilman jatkuvaa matkustamista. Elokuva on jälleen hiljainen ja konstailematon oodi elämälle ja sille mikä tekee siitä elämisen arvoista. Se ei kuitenkaan meuhkaa sanomaansa vaan jättää mielipiteen muodostamisen katsojalle ja mikä tärkeintä, se ei mielestäni kritisoi vaihtoehtoja, se ainoastaan toteaa, että jokaisessa lopussa on mahdollisuus uuteen alkuun. Mikä poikkeuksellista, se jättää kuitenkin päähenkilönsä ratkaisujen ulkopuolella ja jatkamaan samalla tyhjällä polulla. Up in the air on juuri Oscar aineksien elokuva. Sillä on pieni budjetti ja pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sanoma.Olisi mielenkiintoista kuulla mitä mieltä Clooney itse on elokuvan sisällöstä. Keltainen lehdistö kun on vakaasti antanut jo vuosien ajan kuvaa siitä, että Clooney voisi olla lähes esittämänsä miehen kaltainen yksinäinen ja perheetön vahna koira, jonka on vaikea omaksua mitään muuta tapaa elää tai murtaa itse itselleen luomiaan esteitä. Up in the air vaatii rauhoittumaan ja keskittymään. Se ei esitä hurjia leikkauksia tai kuvallista ilotulitusta. Siinä on Sam Mendesin Away We Go kaltainen tunnelma, joka naurattaa ja vähän itkettääkin ja jättää lopuksi hiukan melankolisen mielen.
Vaikka televisiosta tuli erinäinen määrä ihan kelpo elokuvia, päädyin katselemaan jotain muuta. Kaikkia kolmea viikonlopun leffaa yhdisti sama hyvän mielen vire. Mahdollisuus siitä että elämä ei sittenkään ole niin sietämätöntä.
Jostain käsittämättömästä syystä olen onnistunut välttelemään tähän päivään saakka alternative kaksikko Kaufman ja Goundryn klassikoksi noussutta Eternal Sunshine of the Soptless Mind eli Tahraton mieli (-04). Tai ei ne syyt nyt ehkä niin käsittämättömiä ole olleet. Kaufman on vastuussa yhdestä lempielokuvistani Being John Malkovich, ja kun Tahrattoman mielen pääosassa on ei niin suosikkeihin kuuluva Jim Carrey, tuntui yhtälö aina joksenkin vaikealta. Lisäksi säästin elokuvaa. Kyllä. Säästin, koska tahdoin uskoa Jim Carreystä huolimatta, että se on hyvä. Tämän takia ehkä myös osaltaan hiukan kammoksuin tilannetta etten siitä pitäisikään... No nyt asia on vihdoin korjattu ja kyllä, se on loistava.Tahrattoman mielen isoin voitto on sen loistava käsikirjoitus ja ei niin osoitteleva pointti. Muistot ovat niitä jotka muovaavat meistä keitä me olemme. Valinnat ja niitä seuraavat tapahtumat ovat tarkoitettu tapahtuviksi, eikä niitä voi paeta tai muuttaa. Ne on vain kestettävä. Kerrassaan suuren luokan nannaa psykologianarkkarille! Ja kyllähän se Carrey osaa näytellä Kate Winsletistä puhumattakaan. Kumpa äijä vaan älyäisi olla tekemättä leffoja, jotka perustuvat ainoastaan naamanvääntelyn mahdollisuuksiin (tämän leffan lisäksi miehen parhaimmistoa on mielestäni The Truman Show). Tahraton mieli on juuri niin hyvä kuin sen kerrotaan olevan.
Seuraava hyvän mielen leffa oli A Good Year (-06), joka on Ridley Scottin sivupolku muuten niin toiminta- ja väkivalta painoitteisella tiellä. Olen katsonut leffan jo aikaisemminkin, mutta edelleen se viehättää.Ohjaajan luottonäyttelijäksi noussut Russel Crowe on kusipäinen sijoituspankkiiri, joka perii yllättäen kuolleen setänsä villan Etelä-Ranskasta. Seuraa monista elokuvaista tutuksi tullut tarina tyhjän elämän täyttämisestä, mutta myös Ridley tekee sen hienovaraisesti ilman yltiöopettavaista otetta. Lisäksi ohjaaja antaa mahtavalle lokaatiolle tilaa luoda tunnelmaa, joka vie kirjaimellisesti mennessään. Jos ei tämän leffan jälkeen tee mieli lähteä ensimmäisellä koneella Provenceen juomaan punaviiniä ja syömään juustoja auringon laskussa, niin ei sitten mikään.
Kolmas ja viimeinen leffa viikonlopulta oli Kankkuselokuva The Hangover. Sanon suoraan että meikäläiseltä puuttuu jokin huumoriruuvi päästä. En innostu Boratista tai Brunosta. Myötähäpeään ja tolkuttomiin mokailuihin pohjautuvat pätkät saavat päinvastoin huonolle tuulelle, kun en osaa niille nauraa. Tämä leffa ei sitä suoranaisesti kuitenkaan tehnyt. Kyllähän sitä nyt hienoinen epäuskon leima vaivasi, mutta sitä en kiellä etteikö muutama kohtaus olisi kirvoittanut myös naurustyrskähdyksiä, varsinkin kun koen enemmän omakseni katastrofaaliseksi muotoutuneen juhlinnan seuraamukset kuin siistit viinin siemailut. Leffaa voisi kivasti buustata sen katsominen oikeasti hallitussa dagen efterissä, joten seuraavaan juhlinnan jälkeiseen sunnuntaihin suosittelen nappaamaan tämän tekeleen.
Tästä viikosta on tulossa muhea leffaviikko, kun vain aikataulut saadaan sopimaan...
Tarkoitus oli käydä katsomassa Avatar jo eilen, mutta tiskillä tuli konkreettisesti todistettua leffan edelleen jatkuva voittokulku. Perjantain näytökset olivat täpötäynnä samoin sunnuntain aikaisemmat esitykset. Kun osa porukasta nousee kuudelta maanantaina töihin, ei myöhäisempi näytösajankohta ole vaihtoehto. Siispä Avattaren omakohtainen kommentointi siirtyy ensi viikkoon.
Muutoin viikonlopun aikana tulee televisiosta ihan viihdyttäviäkin pätkiä.Tämän illan elokuvista valitsisin todennäköisesti Waterworldin tai Hannibalin välillä. Kummmassakin on omat ongelmansa, mutta esim. Waterworld ei mielestäni ole koskaan ollut niin huono kuin sen maine. Osa siitä johtunee sen tuottamista suunnattomista tappioista, jotka lähes tuhosivat sen tuotantoyhtiön. Toisaalta meikäläinen on aina ollut sucker for leffoille, joissa luontoäiti laittaa hanttiin. Hannibal ei yllä lähimainkaan Uhrilampiaden tasolle. Harva trilleri siihen pystyy. Julianne Moorella oli isot saappaat täytettävänä ja auttamattomasti hänen Clarisensa jää kakkoseksi Jodie Fosterille. Muutoinkin kerronnasta puutuu edeltäjänsä synkkä ja inhimillysyyden hylkäävä asenne. Ei Hannibal kuitenkin täysin toivoton tekele ole. Alfie ei oikein sytyttänyt. Kaikessa komeudessaan en ole koskaan innostunut Jude Lawsta ja koko pätkästä jäi puiseva fiilis. Sunnuntain tarjonnasta valitsisin ehdottomasti MTV3:n Kaikki kuninkaan miehet. Leonardo Dicaprion tähdittämä Beach sai minut tulemaan jo leffateatterista tylsyyttä ja turhautumista huokuen. Ontuva kerronta ja näyttelijöiden jättämä laimea fiilis eivät kadonneet upeiden kuvien siivittämänä taka-alalle...Toisaalta jos kaipaa elokuvaa, joka ei vaadi liikaa ajatustoimintaa, siitä vaan rantafiiliksiin.
Mikäli aikataulut antavat myören, ensiviikolla olisi tarkoitus tarkastaa vihdoinkin mm. Vuohia tuijottavat miehet sekä Sherlock Holmes... Can't wait!
Rapakon takana on jo kova tohina kultaisten pystien ympärillä. Suurimman kohun on saanut aikaan Precious, joka on epätavallinen amerikkalainen elokuva 3 miljoonan budjetillaan ja poikkeavan realistisella tarinallaan. Mustan väestön leffoja on tehyt ja nähty aijemminkin, mutta tämä on jotain uutta. Eniten hälyä on saanut aikaan mediamoguli Oprah Winfreyn avoin elokuvan lobbaaminen. Toinen supinaa aiheuttanut seikka on diivana tuttu Mariah Carey, joka on yllättäen mukana nuutuneen ja "tavallisen" sosiaalityöntekijän roolissa. Itse tarkastin trailerin syksyllä ja täytyy sanoa että se pysäytty... Ei sitä nyt aina tapahdu että jo traileri saa kyyneleet virtaamaan poskilla.Precious tulee Suomeeen maaliskuussa. Jälleen yksi asiaa mitä odottaa vuodelle 2010. Ennen sitä esimakua tulevasta...
Viime kesänä työstetty Jos rakastat on saateltu yleisön eteen ja olen rehellisesti ylpeä niin omasta panoksestani elokuvan tekemisessä kuin myös lopputuloksesta. Toivon että yleisö ottaa tämän teoksen omakseen ennen kaikkea siitä syystä, että se voisi avata ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiselle kotimaiselle elokuvalle. Elokuvalle, jossa on positiivinen vire, joka ei pakota katsojaa läpikäymään jälleen kerran yhtä perhehelvettiä tai seuraamaan motitettua sotajoukkoa. Uskon että suomalaisille tekisi hyvää katsoa kotimaista elokuvaa, jossa on hyvä meininki ja jonka jälkeen ei ole henkisesti piesty olo. Sitä on Jos rakastat.Se on urbaani satu, kevyt ja hauska kasvutarina, jossa on omat kipukohtansa, jotka vetoavat paatuneimmankin tunteisiin. Sen musiikki on tuttua ja tuntematonta. Näyttelijät tuoreita, eikä loppuun kulutettuja. Siinä on tekemisen meininki ja yrittämisen maku, joka toivonmukaan kirvoittaa hymyn mahdollisimman monen huulille. Suosittelen, vaikka puolueellinen olenkin!
Jos roiskuava veri, lentävät irtojäsenet ja ruumiin lävistävät miekat saavat voimaan pahoin, suosittelen jättämään Ninja Assassins:n väliin. Muutoin kannattaa käydä tsekkaamassa tämä hurmeinen tarina varjojen sotureista, jotka ovat suorittaneet valtiotason salamurhia jo tuhat vuotta.
Nuori rikostutkia Mika lähestyy vanhempaa kolleegaansa muinaisia ninjaklaaneja koskevalla tutkimuksellaan. Korkeammat tahot alkavat osoittaa kiinnostusta asiaa kohtaan ja pian Mika saa peräänsä salamurhaajaklaanin. Mikaa puollustaa kuitenkin Raizo, joka on jättänyt klaanin ja ottanut elämäntehtäväkseen sen tuhoamisen. Korealainen Rain oli meikäläiselle täysin uusi tuttavuus. Tämä Aasiassa suurta suosiota nauttiva poppari kantaa Raizon roolin ilman liikaa yrittämistä ja sopivalla vakavuudella. Muutoinkin elokuvassa oli mukavan tuore castingin. Ben Miles on lähinnä tuttu telkkarista ja Naomie Harrisia ei meinannut tunnistaa ilman Pirates of the Carribbean maskia.
Itse tarina toimi yllättävän hyvin. Ehkä asiaa edesauttoi se, että olin ennekkoon miettinyt mitä elokuvan sisällölle tapahtuu, kun jo trailerin taistelukohtaukset olivat sen verran huikeita. Tokihan sisällöstä olisi saattanut saada paljon enemmänkin irti, mutta olisiko tuottajaguru Wachowski vaatinut toisella kirjoituskierroksella, että elokuvan tulisi keskittyä enemmän päähenkilö Raizon kamppailuun, olisi mielenkiintoista tietää... (Alkuperäiskässäri meni siis uudelleen kirjoitukseen toisella käsikirjoittajalla 6 viikkoa ennen kuvausten alkamista) Välillä tuli sellainen olo että hahmojen tunteille olisi voinut antaa enemmän tilaa, mutta eihän se ole tämän kaltaisten elokuvien tarkoitus. Itse juoni olisi alkanut rönsyillä liikaa, jos tarinaan mukaan oltaisiin otettu tahot, jotka klaaneja käyttävät tai koko ninjakoulun ideologia. Raizon sisäisessä ja ulkoisessa kamppailussa on jo tarpeeksi. En minä nyt riemusta hypi, mutta viihdyin teatterissa ja kyllähän Rainin kaltaista kollia nyt katselee ihan ilolla :) Uskon että kaikki ne joilla on ollut ninjasoturin haaveita lapsena, saavat tästä leffasta hyvät kiksit. Nähtäväksi jää tehdäänkö näinkin marginaalileffasta jatkoa. Itse en pistäisi sitä ollenkaan pahakseni.
En tiedä miksi blogger nyt kenkkuilee. Olen yrittänyt päivittää eilisestä saakka, mutta nyt toimii...
