ISOLLA RAHALLA

Saa nähdä mitä näistäkin tulee... Taannoin pohdin blogissani kuinka raha ja hyvä elokuva eivät tunnu lyövän kättä päälle.
Tulossa on useakin mielenkiintoinen tarina, joka on tehty jättibudjetilla ja massiivisella tehostelataukselle. Nähtäväksi jää miten ne ovat näissä tapauksissa vaikuttaneet elokuvien sisältöihin.
Henkilökohtaisesti rakastan kreikkalaista mytologiaa ja fantasiaa, joten toivon parasta, pelkään pahinta...

Prince of Persia


Clash of the Titans

VENÄJÄN LAHJA VALTAVIRRALLE

Timur Bekmambetovn ote on uusi ja raikas. Tai oli ainakin silloin kun miehen ensimmäisen elokuvan Suomessa katsoin.
Mies nousi isomman yleisön tietoisuuteen hienolla toimintaelokuvallaan Wanted. Henkiläkohtaisesti olin myyty jo 2004 ilmestyneestä Night Watch:sta. Sain vihdoinkin aikaiseksi katsoa myös tämän toimintafantasian jatko-osan Day Watch, joka ei yltänyt samoihin sfääreihin kuin ensimmäinen osa, mutta toimi kaiken kaikkiaan ihan ok. Ylipäätään nämä kaksi elokuvaa pitävät sisällään kohtausrakenteita ja näyttelijän työtä, johon ei länsimaissa ihan heti törmää. Lopputulos on joskus jopa ilveilyn puolelle astuvaa venkoilua, mutta istuu poikkeavaan kokonaisuuteen oivallisesti. Pysyypä katsojan mielenkiinto yllä.
Elokuvat ovat perinteistä hyvän ja pahan välistä taistelua, mutta tuotuna nyky Moskovaan ja höystetty sopivalla määrällä trikkikikkailuja. Suoranaista turpaan mättöä ja verellä mässäilyä elokuvaissa on suhteellisen vähän, koska monimutkainen tarina vaatii sen verran paljon huomiota. Tämäkin jonkinasteinen poikkeama, koska tarinalle on oikeasti pyritty antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa, jotta katsoja pysyy matkassa mukana. Omalla kohdalla iso plussa. Suosittelen tarkastamaan kyseiset elokuvat ja odotan innolla ohjaajan tulevia tuotantoja, kuten Moby Dick...

BONDIA BONDIN PERÄÄN

Enpä ihan heti muista viikkoa, jolloin olisi elokuvakapaseetti jäänyt näin kapeaksi. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman pohdinnan Bondeista, koska maikkari niitä ruuttaa ulos tuutista jatkuvalla virralla.
Omaan elokuva-arkistooni Bond asettui jo hyvinkin varhain ja olen jokaisen niistä katsonut useampaan otteeseen. Nuorempana Bond suosikki oli Roger Moore, koska hänen elokuvansa muistan ensimmäisienä ja hän jollakin tapaa muistutti omaa isääni leikin laskullaan ja sarkasmillaan. Sitä mukaan kun kultivoitumiseni elokuvan saralla on kasvanut ja isi ei enää ollut se jolta sain vaikutteita, on myös suosikki Bond vaihtunut. Kyllähän se fakta on, että Sean Connery on se ainoa oikea Bond. Moore teki tästä tunnevammaisesta agentista liian lipevän ja humoristisen hahmon. Connery oli uskollinen Flemingin alkuperäishahmolle, johon myös Timothy Dalton roolityössään palasi. Siinä vaiheessa tosin yleisö oli 11 vuoden ja 6 Bondin aikana ehtinyt tottumaan Mooren lupsakkuuteen (adjektiivi, jonka ei missään nimessä kuuluisi olla samassa lauseessa James Bondin kanssa), joten Daltonin palaaminen agentin alkuperäisajatukseen tunteettomana tappajana, ei yleisöä innostanut. George Lacenbyn piipahtaminen kuuluisan agentin hahmossa ennen Moorea jäi vieläkin lyhyemmäksi, mutta tarinaltaan Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa on mielestäni yksi niistä paremmista Bondeista. Eihän sen suggestoiduille naistappajille voinut olla syttymättä.
Pierce Brosnanin Bond astui 2000-luvulle ja sekosi hetkellisesti uuden teknologian hienouksista. Golden eye oli vielä takuuvarmaa Bond toimintaa mutta viimeiseksi jäänyt Die another day meni jo trikkikikkailuissaan auttamattomasti yli äyräidensä. Näin pääsi tapahtumaan se perinteinen eli budjetti söi elokuvan ja sen tarinan uskottavuuden. Brosnanin Bondeissa on kyllä yksi parhaimmista pahiksista eli Robert Carlylen esittämä Renard World is not enough:ssa
Se miksi palasin Bondeihin maikkarin lisäksi, oli junassa katsomani Casino Royale. Olen enemmän kuin iloinen, että Albert Broccolin perilliset päättivät ottaa ison askeleen taaksepäin James Bondin elämässä ja halusivat palata suoraan agentin alkulähteille. Royale on loistava elokuva ja loistava Bond. Vaikka Daniel Craig onkin sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen James, on hän lähes Conneryn tasoinen agentti. Heidän käsissään tästä orvosta merivoimien miehestä on muotoutunut se kylmäverinen ja tunteeton tappaja, joka tekee kaikkensa maansa ja kuningattarensa eteen ilman omantunnon häivääkään.
Quantum of Solace ei kokonaisuutena ihan yltänyt Casinon sisällölliseen erinomaisuuteen mutta Craigin Bond on ja pysyy hienona hahmona. Pidän sormet ja varpaat ristissä että Bond 23, jonka on arvioitu tulevan teattereihin marraskuussa 2011, toimisi edelleen.

POHDINTOJA HÄMÄRÄN RAJAMAILTA

Koska tässä on tullut taas tarkastettua parikin kerrassaan kökköä tekelettä, kuten edellisissä postauksessa teilaamani teokset, huomasin pohtivani, tarkoittaako iso budjetti väistämättä elokuvassa sisällön puutosta? Krapulassa tulin katsoneeksi pätkän matkaa myös G.I Joeta (myönnän, kävin tämänkin katsomassa teatterissa, koska omaan heikon kohdan fantasia-actioneille) vain todetakseni kuinka kertakaikkisen huono elokuva sekin on. Aloin itseasiassa miettiä kuinka monta suuren budjetin elokuvaa edes tulee mieleen, jotka toimisivat myös sisältönsä puolesta? Luc Bessonin Fifth Element on erinomainen, Jacksonin sormustrilogiasta puhumattakaan. Kyllähän se Titanicin toimi, vaikka ei sen nyt lähtemätöntä vaikutusta meikäläiseen tehnyt. Siinäpä se. What else is there?

Talouslehti Forbeshan julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen listan näyttelijöistä, joiden elokuvat ovat tuottaneet kaikkein vähiten suhteessa elokuvan budjettiin. Eli lippuluukulla kerätyt ansiot korreloidaan elokuvan tekoon käytettyyn summaan. Kärkisijalla keikkui slap stick- ja kreisikomedioilla tähteyteen noussut Will Farell. Henkilökohtaisesti miehen repertuaari ei voisi vähempää kyllä vedota. Toisaalta listan toisessa ääripäässä eli nimenomaan näyttelijä, jonka elokuvat ovat tuottaneet eniten, on Shia LaBeouf. Nuoren herran elokuvat ovat taas ollet nimenomaan megabudjetin pätkiä, joissa sisältöä on ohuelti, jos ollenkaan. Eli tortta på tortta. Tarinaa ei saa rahalla, eikä näyttelijä tee elokuvaa :) Omasta DVD-hyllystä löytyy kyllä Transformersien ensimmäinen osa, koska autorobotit tekivät 7 vuotiaaseen Saaraan lähtemättömän vaikutuksen ja sen vielä osti sisältöpuutoksineen kaikkineen ihan mielellään. Mutta se kakkososa... *huokaus*

Mitäköhän sitä seuraavaksi katsoisi. Jotain sisältörikasta, dramaturgisesti toimivaa, tarinaltaan uskottavaa ja näyttelijäsuorituksiltaan onnistunutta kiitos. Hetkellinen ei kiitos huonoille elokuville, jos saan pyytää.

TEINISAAGAN JATKO-OSA

Pari hyvää elokuvaa vaatinee aina pari huonoa, koska sitä on myös Twilight saagan jatko-osa New Moon.
Ensimmäisessä osassa edes jollakin tasolla toiminut toivoton romantiikka ja täyttymättömäksi jäävät halut jäävät entistä ohuemmiksi ja etäisemmiksi tunnetiloiksi, ja on pakko pohtia mitä annettavaa tulevalla kahdella elokuvalla on?
Robert Pattinsonin kangaskarisma vielä menettelee mutta Kristen Stewardin bedroom gaze ei tahdo enää kantaa. Koko tarinakin alkaa maistua puulta. Ehkä jos nuoret saisivat enemmän eloa ja uskottavia tunteita hahmoihinsa, voisi katsojakin tuntea väreet. Nyt koko touhu kyllästyttää. Taylor Lautnerista löytyy sentään jotakin potkua muuten niin jähmeään menoon. Pisteet pojalle siitä.

Omalla kohdalla homma alkaa nilkuttaa, kun pääosamies voisi kaikin mokomin kadota koko tarinasta, kun jatkuva määkiminen ja vikiseminen alkaa tökkiä ja pääosatyttö voisi kokea ihmeparantumisen tunnevammaisesta ruikuttajasta vahvaksi ja oman tahdon omaavaksi naiseksi. Mutta kun alkuperäisromaanin kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää ja intohimo kuuluu elämään vasta papin aamenen jälkeen, mitä muuta voi odottaa. Jos minulta kysytään, I'm with the team Jakob.

IT'S THE END OF THE WORLD AS WE KNOW IT...

Kyllä, uteliaisuus vei voiton ja kävimme katsomassa uusimman maailmanloppun elokuvan 2012. Ja hienoltahan se näytti ja jessus kuinka huono se oli. Gee!

Mayakalenteri päätty vuoteen 2012 ja siitä on lähtöisin tämän elokuvan pohjaidea. Fatalisti minussa nauttii suunnattomasti, kun ihmiskunta niittää kylvämäänsä viljaa, mutta siinä vaiheessa, kun soppaan heitetään sekaan jokaikinen elokuvaklisee, porisee pata auttamattomasti yli.

Elokuvan alku perustuu ajatukseen siitä kuinka hallitukset ympäri maailman saisivat tietää tulevasta tuhosta. Sitten seurataan kuinka dominopalikat alkavat kaatua. Kaiken keskellä on John Cusakin esittämä luuserifaija, joka loppujen lopuksi pelastaa perheensä useampaankin otteeseen ja ohimennen monta tuhatta muutakin pallontallaajaa.
Ainoa mielenkiinnon ripaus saadaan hetken pohdinnasta miten kaikki suunnitelmat saataisiin rahoitettua tässä kapitalistisessä kurimuksessa, kuinka oikean se olisi ja ketkä loppujen lopuksi ovat pelastamisen arvoisia. Mutta nämä kolme hienoa teesiä vilahtavat kankaalla ohimennen ja sitten paukkuu taas budjetti trikkien, animaatioden ja muun härpäkkeen vyöryessä verkkokarvoille... Jep, jep. Ajan ja rahan tuhalusta. Markkinoilla olisi varmasti monta kassamangneetti tarinaa, joissa dramaturgia ja käsikirjoituskin olisivat muuta kuin pannukakku.

LARS, LARS AND LARS

Jos joku ei tunnistanut, otsikko on kerrassaan fantastisesta dragleffasta vuodelta -94. Pricilla, Queen of the desert on hauska ja hiukan kipeäkin kuvaus kolmesta dragartistista, jotka lähtevät Australian outbackissä sijaitsevaan hotelliin vetämään showta. Matka on tietenkin erinäisiä kommelluksia täynnä sekä hyvässä että pahassa ja samalla nämä ihanat neidot löytävät paloja itsestään ja sisimmästään, jotka luulivat jo kauan sitten hukanneensa.
Terence Stamp, Hugo Weaving ja Guy Pearce olivat vielä maailman laajuisesti suhteellisen tuntemattomia kasvoja, mutta vievät potin kotiin täysillä ja lunastavat paikkansa loistonäyttelijöinä kevyesti.

Mutta tuo otsikko, se lähinnä kumpusi omalla kohdallani kerrassaan liikuttavan hyvästä elokuvasta Lars and the real girl. En voi todeta muuta kuin ihana, ihana, ja vielä kerran ihana!
Elokuva on kertomus erilaisuuden hyväksynnästä ja uskosta ihmisten hyvyyteen. Lars on ujo, hiljainen ja hiukan erikoinen. Hänen on vaikea luoda kontaktia ihmisiin, mutta yksinäisyys painaa arjessa raskaana. Asiaa ei helpota veli, joka kääntää katseensa mielummin pois, taikka veljen vaimo, joka ei kykene näkemään tilannetta syvemmälle. Larsin ratkaisu on luoda itseleen seuraa, vaikkakin kyseessä olisi postitse tilattu muovinukke, jonka hän nimeää Biancaksi ja esittelee kaikille tyttöystävänään. Larsille Bianca on kaikkea muuta kuin köntti muovia ja pian koko kaupunki on mukana Larsin kuvitelmassa puhtaasti siitä syystä, että kaikki haluavat loppujen lopuksi auttaa omalla tavallaan Larsia löytämään tiensä tavalliseen arkeen ja elämään.

Elokuva on sympaattinen osoitus halusta luottaa ja uskoa ihmisiin. Joka kerta kun luulet tietäväsi miten ihmiset tulevat reagoimaan, käsikirjoitus vie tarinan täysin toiseen suuntaan ja yllättää katsojan.
Lars and The Real girl on ennen kaikkea Ryan Goslingin juhlaa. Tämä nuori kanadalaisnäyttelijä on roolissaan huikea ja saikin lukuisia ehdokkuuksia jos jonkinlaisiin pysteihin. Ei tosin Oscareihin. Elokuva nimettiin kyllä käsikirjoituksesta kyseisessä seremoniassa.
Suosittelen Lars elokuvaa kaikkein kyynisimmällekin elokuvaharrastajalle ja herkimmille meistä on nessupaketti tarpeen...

KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ ILOKSI MUUTTUU...

Viimeaikainen blogihiljaisuus on jatkunut edelleen samasta syystä kuin viime viikolla. Aikaa elokuvien katselulle ei ole tahtonut riittää, tai ainakaan niille mainitsemisen arvoisille.
Tulihan tuossa muistin virkistykseksi katsottua telkkaristakin tullut Hudson Hawk, ja kyllä, se oli edelleen niin omituinen sekametelisoppa toimintaa, komediaa ja ihmeellisiä kohtauksia, että sen voisi suosista nakata omituisten elokuvien kerhoon. Toki nuori Bruce on kerrassaan vetävä ja Sandra Bernhard häiritsevä.

Olen myös katsonut True Bloodin ensimmäisen tuotantokauden. Poden kyseisen sarjan osalta hienoista ylpeyttä, koska tulin törmänneeksi ja katsoneeksi sarjan testipilotin jo kesällä -08. Tällöin valtavirta ei vielä tiennyt sarjasta mitään ja uumoilin, että siitä tulee vielä hitti. Kuinka oikeassa olinkaan.
Käsittämätöntä on että Yle omistaa HBO:n sarjojen oikeudet mutta eetterissä ei ole vielä Sookie Stackhousea näkynyt. Keväällä kuulemma...

Vampyyrit ovat muutonkin taas kovassa huudossa. Kiitos siitä kuulunee kyseiselle sarjalle, sekä Twighlight saagalle.
Viimeksi näin kävi, kun Buffy pisti Sarah Michelle Gellerin muodossa torahampaisia pahiksia kylmäksi ja teattereihin rantautui ensin Coppolan Dracula (-92) ja sitten Anne Ricen Interview with the Vampire (-94). Näistä kahdesta vie 6-0 voiton Gray Oldmanin kärsivä kreivi. Cruisen Lestat oli toki kaunis, mutta kaiken kaikkiaan puiseva. Parhaiten vampyyrihaastattelusta muistan Kirsten Dunstin lapsen ruumiiseen jäävän Claudian. Hieno ristiriita.

Olen aina diggaillut verta imeviä yöeläjiä ja erityisen suurella mielenkiinnolla odotan tätä:

SOMETHING'S IN THE AIR

Jossakin on nyt jotakin vikaa, kun en saa aikaiseksi lähteä edes pressinäytökseen. Ajankäyttö ongelmia ehkä. Päättötyö, työnhaku ym. epäolennaiset prosessit sotkevat katsomissuunnitelmiani kohtuuttomasti.

Toki tässä on tullut katsottua mm. Kuningas Arthur, jota en ollut katsonut sitten vuoden 2004. Kyllähän kyseinen pätkä kalpenee Braveheartin kaltaisen jättiepookin rinnalla, mutta elokuvan visuaalisuus viehättää.
En ole kyllä koskaan voinut sietää Keira Knightleytä. Mielestäni hän on yhden ilmeen näyttelijä ja köyhän miehen versio Natalie Portmanista, mutta siis ilmeisesti vain minun mielestäni, jos ajatellaan näyttelijättären nykyistä suosiota. Itseasiassa Bend it like Beckhamsissa (ilmestyi -02) neitokainen oli vielä suurta kiinnostusta herättävä kasvo.
Itse elokuvakin on kerrassaan oiva. Suosittelen lämpimästi kaikille, joilta tämä pieni englantilaiselokuva on mennyt ohi. Loistava kuva kulttuurien yhteentörmäämisestä, tapojen kunnioittamisesta, vanhoista kaavoista ja niistä irtautumisen vaikeudesta.
Vaikka kyseessä on chick flick, antaa leffa varmasti myös iloa ja hauskuutta miehisemmillekin katsojille. Jos ei muuta niin Keiran ja Parminder Nagran muodossa.

MESTARIN KÄDENJÄLKI

Clint Eastwoodista on noussut pikku hiljaa elokuvanteon renessanssimies. Sanoisin, että vuodesta 1992 ja Unforgiven lähtien, tie on ollut nousujohteinen, eikä loppua näy, kiitos siitä.

Grand Torino on tarina amerikanpuolalaisesta eläkelläisjäärästä, joka on Korean sodan arpeuttama. Walter Kowalski ei tunne omia lapsiaan, halveksii lapsenlapsiaan, on jäänyt juuri leskeksi ja vihaa asuinympäristöään tai lähinnä sitä mikä siitä on tullut; Aasialaismaahanmuuttajien lähiö.
Herra Kowalski vahaa ja vaalii rakentamaansa Grand Torino autoaan suuremmalla antaumuksella kuin omaa elämäänsä ja vieraantuu vaimonsa kuoleman myötä arjesta entisestään. Auto saattaa kuitenkin yhteen walterin ja naapurin aasialaisperheen nuorukaisen ja pian Walter huomaa saavansa elämäänsä aivan uusia näkökulmia ja jopa nauttivansa naapurin nuorten seurasta. Kohtalo puuttuu peliin vielä viimeisen kerran ja vapauttaa Walterin menneisyytensä taakoista dramaattisella tavalla...

Jos tulisi mahdollisuus, nousisin abloodeeraamaan tälle herralle seisaaltani. Eastwoodin elokuvat ovat erilaisia mutta silti samanlaisia. Ne ovat elämänmakuisia, tunteisiinvetoavia ja jokainen voi löytää niistä palan omaa elämäänsä ja omia vastoinkäymisiään. Ne eivät pröystäile visuaalisuudella tai leikkauksilla, vaan ne ujuttautuvat lähelle, ravistelevat sielua ja pistävät katsojan miettimään elämää, sen tarkoitusta ja suuntaa.

Grand Torino on mustalla huumorilla höystetty draama, jota voi suositella kaikille, jotka nauttivat realistisista elokuvista, joissa on vielä taikaa. Kerrassaaan oivaa, kerrassaan loistavaa!

ROMCOM

Tarkastin taas yhden viimeaikaisista romanttisista komedioista. Haluan niin kovasti uskoa niihin ja jos mieli on synkähkö, mielummin katsoo tarinoita rakkaudesta kuin surusta ja ahdistuksesta. Pelimiehen painajaiseen eli Ghosts of girlfriends past on sekoitettu saiturin joulusta kolme haamua ravistelemaan tunnekylmän ja sitoutumispelkoisen miehen todellisuutta. Elokuva ei sinänsä tarjoile mitään uutta. Sitoutumiskammoinen mies yritetään saada ruotuun ja naimisiin halajavat naiset huokailevat miesten perään tai riutuvat rakkaudessa. Ei tämä nyt pahimmasta päästä missään nimessä ole. Ihan mukavaa ja kevyttä, mutta myös hajutonta ja mautonta ajan vietettähän tämä. Matthew McConaughey on omiaan komean ja naisia putkeen kaatavan retaleen rooliin ja Jennifer Garner nähdään pitkästä aikaa kankaalla fiksun, mutta miehen perään haikailevan tytön roolissa. Sinänsä hassua että Garner nousi tunnetuksi action roolistaan televisiosarjassa, mutta on kankaalla solahtanut kevyitten ja romanttisten hassutteluroolien vetäjäksi.

Ihan kivaa illanviettoviihdykettä, jos haluaa ettei jää mieltä vaivaamaan.

LAPSUUDEN ELOKUVIA

Katselin eilen huvikseni DVD hyllyyn hankkimani The Four Musketeers -revenge of Milady-, koska
A) en ole sitä vuosiin katsonut ja
B) elokuva tai oikeastaan sen ykkösosa ja kyseinen kakkososa kuuluivat lapsuudessani niihin elokuviin, jotka oli pakko aina katsoa sairastaessa.
Nyt en ole kipeä, mutta aikaa vanhalle suosikille löytyi juuri sopivasti.

Kaiken kaikkiaan Muskettisotureiden vuonna -73 ja -74 ilmestyneet elokuvat ovat mielestäni hyvinkin omalaatuinen elokuvapari. Kaikkihan tuntevat Alexander Dumán romaanit, ovat nähneet -93 ilmestyneen version tai muistavat Man in the ironmask. Rickhard Lesterin (tuli tunnetuksi The Beatles elokuvien ohjaajana, sekä myöhemmin Superman elokuvan tuottajana ja myöhempien II ja III osien ohjaajana) ohjaamat elokuvat sen sijaan eivät ole monillekkaan tuttuja.

Elokuvien casting on hiukea. Faye Dunawey, Christopher Lee, Oliver Reed, Michael York, Charlton Heston, Raquel Welch ja Geraldine Chaplin mainitakseni muutaman. Puvustus, miekkataistelut ja lokaatiot ovat ensiluokkaisia. Sisältö sensijaan... The Three Musketeers ja The Four Musketeers ovat seikkailuelokuvia, mutta jösses mitä huttua ne ovatkaan. Vaikka kankaan tai töllön täyttää tähdillä, ei se takaa toimivaa tarinaa. Rakastan näitä elokuvia ja niillä on erityinen paikka sydämessäni, mutta jos totta puhutaan, eivät ne hyviä ole. Dialogi pitää sisällään käsittämättömiä lausahduksia statisteilta, jotka on lisätty kuultaviksi ilman päätä taikka häntää, dramaturgia on päälle liimattua ja toiminta tönkköä. Kaiken kukkuraksi kokonaisuus pitää sisällään lukemattoman määrän juonellisia epäloogisuuksia, jotka ohjaaja on tuntunut ohittavan olan kohautuksella, mutta katsojaa ne jäävät vaivaamaan. Tai ainakin tätä katsojaa. Vieläkin, lukemattomien katsomiskertojenkin jälkeen palaan samoihin kysymyksiin kuin lapsenakin elokuvia katsoessani. Kaikesta tästä huolimatta kehoitan tutustumaan näihin 70-luvun epookkeihin avoimin mielin ja seikkailufiiliksellä. Allekirjoittaneelle ne edustavat aina ja ikuisesti niitä elokuvia, jotka veivät mennessään.

Muita lapsuuden elokuvia, joita oli katsottava uudelleen ja uudelleen oli mm. Päättymätön tarina, The Goonies, Indiana Jonesit, Paluu Oziin, Labyrintti ja Willow. Ai niin ja se Disneyn koiraelokuva, Benji. Kuinka monet itkut tuli sitä katsoessa väännettyä, vaikka tiesin, että koiralle ei käynyt kuinkaan. Mitä lapsuuden elokuvia muille tulee mieleen?

OMITUISTEN ELOKUVIEN KERHO

Tämän päivän aikana aloin jostain syystä miettiä käsikirjoituksia, elokuvien sanomaa ja sitä kenelle elokuvia kulloinkin tehdään. Näitä ajatuksia pohdiskellessani aloin muistella omaa omituisten elokuvien kerhoa eli elokuvia, joiden jälkeen olo on ollut vähintäänkin vänkä. Vänkyys on useimmiten johtunut siitä, että elokuva on sisällöltään ollut jotain totaalisen omituista tai häiritsevää.

Oma omituisten elokuvien top3 tällä hetkellä on:

1. Being John Malkovich
2. The Darjeeling limited
3. Kids

Varmasti noita muitakin on, mutta nämä nyt tulevat ensimmäisenä mieleen. Omituisuus ei siis mieletäni ole välttämättä huonoksi tekevä asia.
Jonkun mielestä Tim Burtonin koko tuotannon voisi luokitella omituiseksi ja se varmasti tekisi ohjaajan toisaalta myös hyvin onnelliseksi. Itse en niitä kuitenkaan omituisina koe taikka näe, koska sisällöllisesti ne ovat useimmiten hyvinkin perinteistä tarinan kerrontaa ja dramaturgiaa.

Onko muilla omistuisten elokuvien kerhoa ja jos on, mitä elokuvia siihen kuuluu?

ELOKUVAMUSIIKKIA

Katselin pitkästä aikaa Memoirs of a Geisha. Vaikka elokuva itsessään hiukan sisällönsä kanssa kompasteleekin, on se katsomiskokemuksena jo puhtaasti visuaalisuutensa ja ennen kaikkea musiikkinsa ansiosta jotain hitusen suuremppaa. Ja miksi ei olisi, onhan elokuvan musiikki suuren John Williamsin käsialaa.

Harmikseni totesin että kyseisen elokuvan soundtrackiä ei Spotifystä löydy, mutta muuta herran tuotantoa kylläkin. Hetkellisesti on aina pakko hieraista silmiään kun oikeasti toteaa kuinka monesta suuresta klassikko scoresta Williams on vastuussa. Aika moni elokuvia vähänkään nähnyt tunnistaa taatusti Star Wars elokuvien tunnusmusiikin, alkuperäisen Supermanin, E.T:n, Tappajahain ja Indiana Jonesin. Kiitos korkeampien voimien, meillä on John Williams. Tässä hiukan maistiaisia niille, jotka eivät ole Memoirs of a Geishan scoreen tutustuneet.