KUMMITUSKIRJOITTAJA

Roman Polanski on varmasti suurimmalle osalle maailman medioita seuraavalle ihmiselle tuttu nimi. Valitettavasti vain aivan vääristä syistä, kuten olen täälläkin jo todennut.
Polanski on hieno elokuvantekijä. Hänen otteensa on tunnusomainen. Hänen elokuvansa eivät selitä asioita liikaa valmiiksi ja niitä hallitsee pidättyväinen ja viipyilevä tunnelma. Kaikkea tätä on myös miehen uusin The Ghost Writer.
Ewan McGregor palkataan haamukirjoittajaksi Britannian ex-pääministerin Adam Langin muistelmiin, kun hänen edeltäjänsä kuolee hämärissä olosuhteissa. Ministeri on jo entuudestaan niittänyt kyseenalaista mainetta suosiollisella suhtautumisellaan Yhdysvaltoihin ja käsikirjoitusta suojellaan kuin valtion salaisuutta.
Juuri kun kirjoitusprosessin on tarkoitus päästä täyteen vauhtiin, leviää maailmalle tieto, että ministeri Lang joutuu sotariskostuomioistuimen kuultavaksi Irakin sotaan liittyvässä kidutusselkkauksessa. Kirjailija huomaa pian olevansa yksin teoksen kanssa ja alkaa törmätä aina uusiin ja uusiin todisteisiin Langin hämärästä taustasta, todisteisiin kidutuksesta ja ihmisistä tämän menneisyydestä, joilla on vähintäänkin epämääräiset tarkoitusperät. Kaiken kukkuraksi ministerin vaimo häiritsee kirjailijan työtä ja eristäytyneisyys maailmasta alkaa tuntua painostavalta ja uudet todisteet saattavat työn aivan uuteen valoon.
Haamu alkaa suorittamaan omia tutkimuksia, jotka johtavat häntä yhä syvemmälle vallan ja vallanhimon verkkoihin, joista hänen on aina vain vaikeampi päästä pois, kun kukaan tai mikään ei tunnu olevan sitä miltä näyttää.
Mieleeni tuli erehdyttävästi Franticin tunnelma, eikä se ole missään nimessä moite. Haamukirjoittaja on hienoviritetty trilleri, joka vaatii katsojalta keskittymistä. Siltä on turha odottaa hurjaa väkivaltaa tai villejä taka-ajoja. Sen piinaavuus piilee kaikessa siinä mitä katsoja ei näe vaan mitä hän joutuu arvailemaan.
Voisin kuvitella että on paljon heitä, joille tämän tyyliset poliittisilla kannanotoilla ryyditetyt elokuvat ovat pitkästyttäviä. Itse nautin elokuvasta, vaikka jälleen kerran aavistin tarinan koukun turhan aikaisen. Lieneekö tämä liiallisen kulutuksen tulos, että asianosaista on vaikea enää yllättää juonen käänteillä. Henkilökohtaisesti koin myös Polanskin amerikkakritiikin vain oikeutetuksi. Mikäs sen mukavampaa, kun taiteilija saa hyväksikäyttää teoksissaan omia väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia.

KICK SOME ASS

Rapakon takaa tulee tasaisin väliajoin sarjakuvapohjaisia elokuvia. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Tämä on myös poikinut liudan elokuvia, joita on innoittanut koko sarjakuvasankarien esiinmarssi.
16.4 ensi-iltansa Suomessa saa Kick Ass. Elokuva, jonka sankareilla ei ole supervoimia mutta intoa ja halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ennen kaikkea auttaa sitäkin enemmän.
Elokuva pohjaa jälleen kerran sarjakuvakirjaan ja on aiheuttanut jo melkoisen määrän hulabaloota vanhemmissa, joita sen väkivalta ja kielenkäyttö riepoo. Kun 12- vuotias tyttö päästää suustaan: "OK you cunts, let's see what you can do now", alkaa kukkahattutätejä hirvittään.
Kuten olen monesti todennut, elokuvan ei aina tarvitse olla niin äärettömän vakavaa. Se voi olla myös puhtaasti viihdettä, joka saa arjen tuntumaan hippaisen verran kevyemmältä.
Siinä missä loistavalla The Watchmen:llä oli huomattavasti syvällisempi sanoma, tämä tuntuu pitävän pääasiassa hauskaa, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Toki tarkoitus on varmasti myös herättää katsojat miettimään sankariutta noin yleensäkin ja sitä että moni kakku on päältä kaunis.
Elokuva voi olla myös puhtaasti viihdettä, olematta silti huono. Nähtäväksi jää, mitä tästä tulee...

RAKKAUDELLA PARIISISTA

Romanttisten komedioiden lisäksi action elokuvat ovat varmasti se helpoiten kliseisiin sortuva genre. Olisiko myös niin, että Roger Mooren Bond elokuvat toivat komedian myös pysyvästi tietyn tyyppisiin toimintaelokuviin? Mene ja tiedä...

From Paris with Love on huumorilla höystetty toimintaelokuva, joka tapahtuu amerikkalaisvoimin missäs mualla kuin Pariisissa.
Jonathan Rhyes Meyers esittää virkaintoista suurlähettilään assisstenttia Reeseä, joka tekee sivussa pieniä toimeksiantoja CIA:lle. Miehellä on kova halu todistaa omaa pätevyyttään ja hän haluaisi saada isompia keikkoja kuin satunnaisia rekisterikilpien vaihtoja. Yllättäen hänelle aukeaa tähän mahdollisuus, kun tulliin jäänyt agentti Charlie Wax täytyy lunastaa vapaaksi ja kyyditä Pariisiin. Reesestä tulee Charlien kuski ja jo ensitapaamisesta käy selväksi, että kyseessä ei ole kuka tahansa agentti. Pian Reese yrittää vain pysyä hengissä ja tuhoa kylvävän Charlien mukana, kun tämä yrittää estää teroristien häikäilemättömät suunnitelmat.
Elokuvan tarina on lähtöisin Luc Bessonin kynästä. Ohjaajana on depyyttinsä Taken elokuvan kanssa tehnyt entinen kuvaaja Pierre Morel.
Tarina on ennalta-arvattava ja ensimmäisten 10 minuutin jälkeen loppuratkaisu ja -tulos on jo selvillä. Se ei tee elokuvasta kuitenkaan vähemmän viihdyttävää. Sanailu ja punch lanet ovat ihan nasevia, vaikka hahmot ovatkin karikatyyrejä. Juoni etenee ja suurin kunnia tulee siitä, että se viedään voimalla loppuun saakka. Pelkäsin etukäteen että periamerikkalainen suhtautuminen vesittäisi valitun ratkaisun ja siihen ei uskallettaisi tarttua. Toisin kuitenkin kävi ja pointsit tästä. Lisäplussaa myös siitä, että elokuvassa pysyy tietty Eurooppalainen vire ja jenkkihehkuttelu jää taka-alalle, vaikka "Americans save the day".
Rhys Meyers sopii itsestään liikoja luulevaksi Reeseksi ja on aina yhtä herkullista silmän karkkia. Tykkäsin myös yllättävän paljon John Travoltan Waxista. Vaikka mies on lausunnoillaan ja satunnaisilla hihhuloinneillaan välillä syönyt omaa uskottavuuttaan, osaa hän näytellä. Ei siitä mihinkään pääse. Charlien hahmo antaa sopivasti mahdollisuuden kunnon revittelyyn, mikä ei Travoltan kohdalla olekkaan yhtään epäuskottavaa...
Yleisesti en ole oikea nainen arvioimaan naisosallisuuden puutteita tässä elokuvassa, koska äijäily ei ole koskaan haitannut. Päinvastoin. Aihepiiriltään terorismitarinat on melko loppuunkaluttuja ja humoristinen toiminta aina rajatapus mutta kyllä tämän ihan katsoi. Ei se nyt välttämättä elokuvateatteria ympärilleen vaatisi mutta hyväksi viihteeksi se käy oikein hyvin.

VETI SANATTOMAKSI

Aina välillä sitä törmää näihin pieniin suuriin elokuviin. Elokuviin, jotka jotenkin onnistuvat vangitsemaan jotain erityistä ihmisestä, ihmisyydesta, sielusta ja selviämisestä. Two Lovers on yksi tällainen. Ainakin minulle. Muita vastaavia tulee mieleen mm. Little Miss Sunshien, Away we go, Sliding Doors, Happiness, Valasratsastaja, Lost in Translation, Juno, Stand by me, Billy Elliot jne. Just to name a few.
Two Lovers elokuvassa Joaquin Phoenix on kotiin takaisin muuttanut Leonard, jolla on vaikeuksia mielenterveytensä kanssa raskaan eron jälkeen. Yllättäen hänen elämäänsä astuu kaksi täysin erilaista naista; holtiton Michelle, jota kohtaa Leonard tuntee pakottavaa intohimoa ja turvallinen ja tasainen Sandra, joka haluaa pitää Leonardista huoltaa. Pian Leonard huomaa olevansa ristiriitaisten ja ailahtelevien tunteiden keskellä, jossa valinnat vievät vastakkaisiin suuntiin ja päätökset eripuolille elämää.
Elokuva pohtii pienieleisesti päätöksiämme ja niiden seurauksia. Se näyttää hillitysti tunteella ja järjellä tehtyjä ratkaisuja ja pistää katsojan pohtimaan valintojen seurauksia. Milloin huollettava haluaa tulla huolletuksia ja milloin roolit vaihtuvat. Kenen kuuluu ottaa vastuu kestäkin ja missä menee velvollisuuden rajat niin että niistä ei tule taakka. Kuka kuuntelee sydäntä ja joutuu katumaan ja kuka järkeä ja toteaa kivun jälkeen toimineensä oikein? Two Lovers jo nimenä elokuvan nähtyäni pistää miettimään kuka on rakastaja ja kuka rakastettu. Hetken huuma ja intohimo ovat kauhistuttavan kaunista katseltavaa mutta kuten tragediat ovat meitä opettaneet, ne vievät tuhon tielle. Leonard kaipaa irtiottoa mutta millä hinnalla. Ahdistavat tuntee on vain kestettävä. Niitä pakoon ei pääse.
Joaquin Phoenix on silkkaa kultaa. Jo Gladiaattorissa ja Walk the linessä hän osoitti olevansa käsittämättömän hieno metodinäyttelijä. Mies sopii riipaisevien tunnekuvausten ja vahvojen skaalojen tulkitsijaksi. Toisaalta olisi todella mielenkiintoista nähdä häneltä jotain ihan muuta. Trilleriä tai toimintaa esimerkiksi. Hänen vastaparinsa on hienosti poimittu, vaikka en Paltrowsta ole koskaan liiemmin välittänyt. Tässäkin tapauksessa olisin nähnyt roolissa ehkä mielummin jonkun muun mutta menköön nyt tämän kerran. Isabella Rosselini tekee Leonardin äitinä pienen mutta sitäkin tärkeämmän roolin. Mihinkä kaikkeen äiti on tunnetasolla lapsensa puolesta valmis. Tämä elokuva kannattaa katsoa ajatuksella ja kaikessa rauhassa. Sitä kannatta jälkeen päin pureskella ja maistella. Se on ehdottomasti sen arvoinen.

KREIKAN MERI, MERI KREIKAN

Kreikkalainen naimakauppa oli napakymppi. Se tuuletti virkistävällä tavalla kulttuurien yhteen törmäystä ja sai aikaan hauskoja hetkiä ja hempeää romantiikkaa ilman saman lajityypin elokuvien niin tuttuja suden kuoppia.
Samalla porukalla on ollut näppinsä pelissä toisen kreikkalaisuuteen pohjaavan romanttisen komedian My life in Ruins eli Kreikkalainen lomamatka kanssa.
Nia Vardalos esittää kreikkaan paennutta historian opettaja Georgiaa, joka yrittää koota elämäänsä takaisin ryhdikkääseen ja hallittuun kasaan. Työkseen hän vetää turistikierroksi, vaikka luennoisi maan kulttuurista ja historiasta mielummin kuin palvelisi typeriä turisteja.
Elokuva seuraa yhden kierroksen aikana tapahtuvaa muutosta, kun Georgia alkaa saada työstään tarpeekseen. Sattuma tuo hänen ryhmäänsä leskimies Irvin, joka auttaa Georgiaa löytämään kefinsä eli mojonsa sekä bussinkuljettajan Pupin, joka auttaa häntä löytämään jälleen rakkauden.
Elokuva lähtee liikkeelle teennäisen kömpelösti ja ärsyttävän samalla tahdilla kuin edeltäjänsä. Alun kankeuden jälkeen se alkaa kuitenkin löytämään rytmiään ja huumoriaan itsenäisenä elokuvana ja lopputulos on ihan mukiin menevä viihdyke. Maisemat ovat kauniita ja tunnelma kepeä. Hahmot ovat stereotyyppisiä mutta mikäs siinä, jos lopputulos ei ihan silmille hyppää.
Hiukan käy Rickhard Dreyfussin kaltaista veteraania surku, kun loistokas ura on hiipunut pienen budjetin kevyiksi ja unohdettaviksi elokuviksi.
Kreikkalainen lomamatka ei missään nimessä ole pahimmasta päästä mutta ei se genressään mikään yllättäjä tai paalumerkki ole. Leppoiseen tyttöjen iltaan tai sunnuntain ajan vietteeksi se on ihan kelpo.

ANTIPELAAJA JA PELIELOKUVA

Minä en pelaa, en mitään tietokonepelejä. Enkä ole koskaan pelannut. Tai no Bubble Bobblea teini-ikäisenä mutta siinäpä se. Silti nappasin mukaani Gamer leffan jo pelkästään sen takia, että Juokse tai kuole (Running man) oli tämän esiteinin mieleen parikymmentä vuotta takaperin.
Tulevaisuudessa nanoteknologia on mennyt siihen pisteeseen, että reality TV ja erilaiset sosiaaliset peliohjelmat ovat sekottuneet keskenään ja niiden luoja Ken Castle on lähellä maailman valloitusta. Erityisesti kuolemaan tuomittuja vankeja hyväksikäyttävä Slayers on noussut käsittämättömään suosioon. Pelin ylivoimaiseksi hahmoksi on kivunnut Kable, joka on enää 3 pelin päässä vapaudesta. Castle ei kuitenkaan halua miehen voittoa vaan on valmis mihin tahansa, jotta tämä häviää. Lisäksi mukaan juoneen tulee Humanz niminen vastarintaliike, joka kapinoi nanoteknologian mukana tuomaa orjuutusta vastaan.
Neveldine/Taylor ohjaajapari on Crank leffojen takana. Gamerissa miehet yrittävät hyödyntää Matrixin viitoittamaa tietä teknologian ja ihmisen yhteentörmäyksestä ja Running manin aloittamaa "tuodaan kuolema televisioon" ajatusta.
Elokuva toimii kyllä monessa kohtauksessa mutta kokonaisuutena se tuntuu hutaistulta ja liian täyteen ympätyltä. Ihminen vs. teknologia, viihde vs. todellisuus, yhden miehen taistelu kohti vapautta, syyt miksi vapaus on mennyt, perheen pelastaminen jne. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi leikkaus ja kuvakerronta on sotkuista ja liian nopeaa ja ydin ajatus hukkuu ylenpalttiseen sekamelskaan. Jälleen kerran osoitus sanonnan "Kill your darling" paikkaansa pitävyydestä.
Gerard Butlerista on tullut nurkaan ahdistetun miehen perikuva, jossa asuu kiusattu taistelija. Mies on mielestäni hyvä näytelijä mutta menee tässä totaalisesti hukkaan, koska hahmona Kable jää toisarvoiseksi ohjaajien pätemisen tarpeen edessä. Samoin käy loistavan Michael C. Hallin kanssa. Ken Castlen hahmossa olisi paljon ammennettavaa mutta aika menee tässäkin tapauksessa turhaan väkivaltaan.
Nautin hyvistä action elokuvista. Genrenä ne onnistutaan vaan sössimään harmillisen usein. Gamer ei ole poikkeus. Ota tai jätä. Kyllä tämän nyt sunnuntain tyhjänpäiväisyyteen hukuttaa mutta mitään suurempaa siitä irti ei saa...

IRONIAN KALSKE

Tarkoitus oli sitten katsoa Bigalown Oscar-elokuva mutta lauantai-ilta oli tehnyt tehtävänsä ja hyllyt huusivat tyhjyyttään ainakin tämän elokuvan osalta. Tosin 3 kappaletta elokuvista oli teillä tietämättömillä oltuaan jo päivän yli palautusajan. Hyvät ihmiset, vuokraaminen tarkoittaa palauttamista, ei elokuvan omistamista... Käteen tarttui sen sijaan Steven Soderberghin Ilmiantaja eli The Informant.
Matt Damon esittää kemististä bisnepuolelle hypännyttä Mark Withacreta. Ylempää amerikkalaista keskiluokkaa, jolla on kuitenkin siloitellun pinnan alla menossa jotain aivan muuta. Elokuvasta on hiukan vaikea kirjoittaa, ettei mene ja paljasta mitään oleellista.
Withacre ryhtyy FBI:n ilmiantajaksi globaalissa kartellijutussa, joka paisuu ja alkaa levitä huolestuttavasti käsiin. Kaiken keskiössä on mies ja hänen kertomuksensa sekä lukematon määrä eri mahdollisuuksia.
Elokuva on hillitön matka ahneuden, oikean ja väärän sekä liikemaailman porsaanreikien perässä. Sen teksti on herkullista ja musiikkivalinnat käsittämättömän huvittavia. Matt Damon tekee jälleen hienon roolin. Miehestä on monta mielipidettä mutta näytellä hän osaa. Tämä on kaukana Bourne trilogiasta, joka on yksi suosikeistani, mutta herra vie hienosti potin kotiin.
Itse elokuva oli hyvä ja piti sisällään hienoa ja älykästä sanailua. Jotenkin se kuitenkin jäi harmillisen kylmäksi. Ei tämän kaltaisen satiirin tietenkään ole tarkoitus tunteita liiemmin herättää vaan pistää katsoja kiemurtelemaan ja hihittämään tuskaisesti myötähäpeän kourissa. Tässä elokuva kyllä onnistuu mutta silti se jäätti jostakin syystä väljähtäneen loppumaun. En osaa laittaa sormeani sille syylle, miksi en elokuvaa kummemmin miettimään jäänyt. Toki sitä suosittelen. Varsinkin niille, jotka haluavat katsoa jotakin terävää. Siihen se sopii erinomaisesti.

AND THE WINNER IS...

Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäinen naisohjaaja sai Oscarinsa. Onnea Ms. Bigalow!
Omalta kohdalta Hurt Locker on vielä katsomatta. Täytynee heti todeta, että sotaelokuvat genrenä menevät samaan kastiin kauhuelokuvien kanssa. En pidä niistä, koska ahdistun niistä liikaa. Tässä tapauksessa lienee pakko tehdä poikkeus.
Muutkin veikkaukseni menivät kutakuinkin oikein. Olen enemmän kuin onnellinen Jeff Bridgesin voitosta. Mo'nic sekä Bullock ovat myös pystinsä ansainneet. Muutenkin tänä vuonna itse kategoriat olivat mukavan yllätyksellisiä, vaikka gaala vaisuksi jäikin.
Mielenkiintoisena pidin isäntä herrojen roolijakoa. Aina niin leppoisasta Steve Martinista oli tehty se illan ass hole ja yleisesti vaikean tyypin maineessa olevasta Baldwinista järjen ja kohtuuden ääni. Kukakohan juonnot oli käsikirjoittanut?
Kokonaisuudessaan palkinnot tänä vuonna löysivät mielestäni oikeisiin osoitteisiin. Taas on vuosi aikaa odotella mitä sitten tapahtui...

ELOKUVA, JOKA SAA PÄIVÄN NÄYTTÄMÄÄN PAREMMALTA

Olen pehmo ja tämä elokuva osui ja upposi sinne sielun sopukoihin. Sinne, jossa haluan vielä uskoa ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikilla meillä on mahdollisuus.

The Blind Side on palkittu eri kategorioissa jos jonkinlaisissa palkintogaaloissa ja suurin kahmija on naispääosanesittäjä Sandra Bullock. Sekä Sandra, että elokuva ovat ehdolla myös Oscar-mittelöissä ja kyllä, elokuva on hyvä. Se on sydämellinen, lämmin eikä sorru kuitenkaan perus "ryysyistä rikkauksiin" -elokuvien ylitsevuotavaan sokerointiin.
Michael Oher on lähes koditon musta teini-ikäinen poika, joka on myös valtavan kokoinen. Kohtalon oikusta tämä jättiläismäinen mutta hiljainen ja ujo poika päätyy yksityiskoulun oppilaaksi surkeaakin surkeammalla koulumenestyksellä, omaisuutenaan yksi ylimääräinen t-paita muovipussissa ja vaatteet päällään. Tämä iso mutta haamun kaltaisesti käyttäytyvä poika ei puhu eikä myöskään opiskele. Opettajat ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä miten poikaa tulisi käsitellä ja miten tähän pitäisi suhtautua.
Eräänä iltana Leigh Anne Tuohy hakee lapsensa miehineen koulusta ja kiinnittää huomiota isoon poikaan vain t-paita päällään jäätävässä illassa. Tämä tiukka mutta lämminhenkinen nainen avaa kotinsa ovet ja perheensä sydämet isolle ja kiltille mustalle pojalle syvässä etelässä, jossa ennakkoluulot vielä jylläävät ja rotuerot aiheuttavat ongelmia.
The Blind Side on tositarina ja Wikipediassa on oma sivunsa Michael Ohre:lle. Leigh Anne Tuohy otti pojan perheensä jäseneksi ja tänä päivänä Michael on ammattilaisena NFL:ssä. Mikä tässä elokuvassa oli ihaninta, se kuin ohimennen mursi monia ennakkoluuloja, myös katsojan, eikä sortunut ylenpalttiseen lätinään, ei hurrannut amerikkalaiselle unelmalle vaan keskittyi tähän poikaan. Slummien kasvattiin, hylättyyn lapseen, joka kaikesta kokemastaan huolimatta on kilttiäkin kiltimpi ja oletettua viisaampi.
Sandra on ehdottomasti palkintonsa ansainnut ja uskaltaisimpa veikata, että Oscar tulee myös. Leigh Anne on southern belle ja pumpulissa kasvanut. Silti hän on järkevä ja realistinen. Bullock omistaa tämän roolin. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa mutta se ei tee elokuvalle kuitenkaan nimellistä hallaa.
John Lee Hancock ei ole pitkiä elokuvia liiemmin ohjannut mutta sanoisin, että tämän jälkeen käsikirjoituksia tulee ovista ja ikkunoista. Jälki on vaivatonta ja lopputulos loistavaa.
Tämän kaltaiset elokuvat saavat päivän tuntumaan pikkuisen paremmalta ja elämän näyttämään hiukan kevyemmältä. Ihanaa!

KEVYTTÄ KAURAA

Kuten olen jo todennut moneen otteeseen, pakenen elokuviin, kun arki ja todellisuus käyvät ylivoimaisiksi. Tällä hetkellä ehkä liian usein...
Ystävänpäivä on tyhjänpäiväinen hattarahöttö, joka ei oikeastaan jätä edes sokeriyliannostusta, koska sen juonikuvio tai sen puute jättää sen niin epämääräiseksi.
Ameriikassa ystävänpäivä on iso juttu. Tässä elokuvassa sitten katsotaan ja seurataan erilaisia pareja ja pariutumisyrityksiä kyseisen päivän aikana. Mikään ei oikein johda mihinkään, sen kummampaa sanottavaa ei ole ja näyttelijät tuntuvat tekevän koko homman toista kättä lepuuttaen. Mikä huvittavinta elokuvasta ei kyllä jäänyt mitenkään armoton ketutuskaan sen tyhjänpäiväisyyden takia. Tämä elokuva kuuluu siis elokuviin, jotka eivät edes ärsytä huonoudellaan, koska koko pätkä on yksinkertaisesti niin tyhjää täynnä ettei se edes kuikuttanut.
Ohjaaja Garry Marshalilla on kuitenkin takana Pretty Woman ja Frankie&Johnny kaltaiset täysosumat. Tämä tulee olemaan niitä muita. Niitä jotka häipyvät muutamassa hetkessä niin muistoista kuin puheistakin...

3D:N KÖMMÄHDYS

Voisin ja haluaisin kirjottaa mietteitäni suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusimmasta aluevaltauksesta Liisa Ihmemaassa muodossa. Tämän aamuinen näytös meni kuitenkin kirjaimellisesti reisille, kun salin pimetessä paikalleni ylärivien tuntumaan syöksyessäni totesin, että lasit ovat rikki... Eipä sitä sitten tullut lähdettyä könyämään ihmisten yli etsimään ehjiä laseja, joten katsoin koko elokuvan tuplakuvien vilkkuessä näkökentässä ja värien hyppiessä mihin sattuu. Silmiä kivisti ulosastuessani jonnin verran.
Sanomattakin selvää on, että menen katsomaan kyseisen elokuvan uudelleen. Burtonin visuaaliset mestariteokset kutistuvat olemattomiin television uumenissa ja 3D on kuin tehty hänelle. Se mitä mieleen päällimmäisenä jäi, oli sadunomainen tunnelma, mukiin menevä tarina ja upeat puitteet. Ottanen seuraavalla kerralla elokuvaseuraksi 10-vuotiaan sisarentyttäreni, joka varmasti osaa arvostaa kyseistä elokuvaa.