KAKUN KUORUTE

Yle Teemalta alkoi eilen 6 -osainen dokumenttisarja elokuvamusiikista. Jokainen osa keskittyy aina elokuvasisällön mukaiseen teemaan, kuten rakkaus-, jännitys- tai huumori-elokuvaan.
Ei liene epäselvää, että minulle musiikilla on iso merkitys. Opiskeluaikojen hienoimpiin kursseihin kuului nimenomaan elokuvamusiikin kurssi, jossa käytiin läpi sen merkitystä elokuvan juonen ja kohtausten latauksen toiminnan kannalta. On jopa spekuloitu, että suuri Hitchcock ei olisi ollut lähellekkään sitä mitä hän, tai lähinnä hänen elokuvansa ovat, ilman Bernard Herrmannia. Kyllähän Psykon musiikki on ainutta laatuaan, vaikka elokuvaa ei olisikkaan nähnyt. Vai kuinka moni ei tunnista sitä riipivää korkeaa viulun vinkauttelua, kun Norman iskee puukollaan?
Elokuvahistoria on täynnä toinen toistaan upeampia score-sävellyksiä. Omiin suosikkeihin kuuluu jo täälläkin vilahtaneen John Williamsin lisäksi Danny Elfman (mm. Burtonin elokuvien musiikki) ja Hans Zimmer (mm. Dark Knight ja Pirates -leffat), jos mietitään Hollywood osaston säveltäjiä. Kuten dokumenttisarjassa käy ilmi ja elokuvan harrastajatkin varmasti ovat samaa mieltä, indie-elokuvissa harrastetaan myös musiikillisia vapauksia aivan erilailla kuin suurissa studiotuotannoissa. Tästä syystä niiden musiikkina käytetään useimmiten esimerkiksi pop-musiikkia ja niiden scorella ei välttämättä luoda niin vahvoja vaikutteita kuin "isoissa" elokuvissa. Viimeaikaisista indie-leffoista musiikillisessa mielessä minulle nousee ensimmäisenä mieleen mahtava 500 Days of Summer.
Suosittelen lämpimästi seuraamaan keskiviikkoisin Teeman dokumenttisarjaa. Onneksi on myös Yle Areena, mikäli joku niistä jää väliin. Lupaan, että jos ei aikaisemmin ole musiikkiin kiinnittänyt kummemmin huomiota, tämän kaltaiset dokkarit saavat arvostamaan sen merkitystä elokuvissa ehkä uudella tapaa.

TÄNÄÄN SE TAPAHTUI

Minä en mennyt elokuviin!
Syitä on monia, mutta ehkä päällimmäisenä koen sen, että elokuva, jota olin menossa katsomaan, ei ole sieltä iloisemmasta päästä. Tällä hetkellä tuntuu meinaan taas siltä, että paikalla olisi leffa, joka ei saa itkemään tai masentumaan.
Tässä siis myös kiteytettynä syitä, miksi jotkut uppoavat enemmän ja jotkut vähemmän. Se on niiiiin omasta tunnetilasta myös kiinni. Ainakin minulla, joka katsoo leffoja aina tunteella, ei järjellä.
Pohdin kuitenkin viikonloppuna viimeaikaista elokuvasaldoa ja jouduin toteamaan, että ns. osuneesta ja uponneesta leffasta on kulunut liian kauan aikaa. Viimeinen hyvä leffa on ollut Polanskin Ghoswriter ja viimeinen leffa, joka on jäänyt oikeasti mieleen kummittelemaan oli The Road.
Oli miten oli, minä haluan säilyttää iloni ja intohimoni elokuvaa kohtaan, enkä mene väkisin teatterin jos tunne on, että tänään ei kannata.
Tässä vielä jotakin mitä odottaa taas suurella mielenkiinnolla, koska joka tapauksessa rakastan elokuvaa ja haluan kuulla miten nämä kymmenen suurta siitä ajattelevat...

POMMINPURKAJIEN MATKASSA

Hurt Locker on katsottu ja ymmärrän mistä Oscar on sille annettu. Se vetoaa amerikkalaiseen kansallistunteeseen ja sitä voi hyväksyvästi nyökytellen katsella myös Irakin sodan vastustajat.
Itse en tälle tekeleelle syttynyt ja syy on vain ja ainostaan ahdistuskynnyksen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin. Katson mielelläni mm. väkivaltaisia toimintaelokuvia mutta sotaelokuvat genrenä saavat aikaan niin voimakkaan ahdistuksen niiden realistisuuden takia, että jätän ne melkein varmuudella katsomatta. Goodmorning Vietnam on varmaankin ainoita sotaa viistäviä elokuvia, joita olen voinut katsoa loppuun saakka.
Irakin sodan pomminpurkuyksikön johtaja kaatuu ja tilalle tulee uusi tiiminjohtaja, joka osoittautuu pian vähentäänkin arveluttavaksi sotilaaksi. Kersantti James on adrenaliininarkkari, joka tuntuu viis veisaavan tiiminsä turvallisuudesta. Pian kuitenkin käy ilmi, että mies on myös äärimmäisen hyvä sotilas ja parhaimpia työssään. Yksilöiden paineet tiimin sisällä meinaavat kuitenkin käydä ylivoimaisiksi ja nakertaa koko ryhmän toimintaa. Sodassa on voitava luottaa vierustoveriinsa mutta loppujen lopuksi jokainen on vastuussa vain itsestään.
Hurt Lockerista tekee ehkä asteen verran poikkeuksellisen se, että se ei yritä keksiä syitä sodalle tai kritisoida sitä muutenkaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan yhden yksikön toimintaan. Se luo jännitystä pitkillä ja piinavilla otoksilla ja saa katsojan uppoamaan sotilaiden arkeen. Sen draaman kaari muodostuu siitä yksikertaisesta toteamuksesta, että sota voi olla kuin huume. Se syö todellisuuspohjan tavalliselta arjelta ilman adrenaliinin kohinaa korvissa ja ilman jokapäiväistä selviämistä. Pian elämässä ei ole mitään muuta kuin seuraava kerta, aivan kuin kenellä tahansa narkomaanilla.
Hurt Locker on surullista seurattavaa ja se tuo sodan lähelle. Henkilökohtaisesti liputan Bigalown Oscaria tästä elokuvasta, vaikka se ei omiin suosikkeihin kuulukkaan. Ensinnäkin jo se että nainen voitti vihdoinkin himoitun pystin ja toiseksi vielä sotaelokuvalla.
Haluaisin uskoa, että naisena Bigalow on saanut tuotua elokuvaan nimenomaan sen hienovaraisen herkkyyden, joka ei sorru kuitenkaan melankoliaan tai muuhun tunnehöttöön. Hurt Locker ei ole missään nimessä sievä tai siloiteltu, onhan Bigalow jo aikoinaan Break Point:lla osoittanut hallitsevansa toiminnan teesit. Elokuva ei kuitenkaan mässäile sodan brutaaliudella vaan se antaa tilaa henkilöille sen keskellä.
Elokuvan castin on toimiva, mukaan on lähtenyt muutama tunnistettava yllätysnimikin varmasti sen takia, että herrat ovat tunnistaneet käsikirjoituksen toimivuuden. Missän nimessä en Hurt Lockeria dissaa, vaikka itse en siitä pitänytkään. Oma tunteeni kun on vain ja ainoastaa subjektiivinen totuus, joka perustuu omiin mieltymyksiini. Se ei kuitenkaan sumenna käsitystäni hyvistä ja toimivista elokuvista, mitä Hurt Locker kyllä on.

TEINIKIVAA

Alkuun heti todettakoon ja ihan muistutuksenkin nimissä: minä olen pehmo. Tästä syystä sain pyyhkiä taas kyyneliä, kun seurasin kankaalta Miley Ciruksen kasvukipuja.
The Last Song on disneymäisen sievä ja turvallinen mutta kyllä se tarjoaa muutamia yllätyksiäkin. Se on Nicholas Sparksin romaaniin pohjautuva elokuva rakkaudesta ja sydänsuruista.
Studion kultahanhi Cirus esittää kapinoivaa teiniä, joka muuttaa pikkuveljensä kanssa isän luoksi kesäksi, vasten tahtoaan. Seuraa se perinteinen boy meets a girl -kuvio, mutta kuten totesin, mukaan on kirjoitettu kivasti ihan tämän päivän vaikeuksiakin ja sitä pientä todellisuutta, että elämä ei ole aina hattaraa ja vaaleanpunaisia laseja.
The Last Song on oikein hyvää elokuvaviihdettä 12 ikävuodesta ylöspäin. Tokikin se nuoremmillekin käy, mutta itse pääsin juuri viime viikonloppuna todistamaan kuinka 10-vuotiaalle siskontytölle pussailukohtaukset ovat vielä nolostelemistilanteita, ja niitä tässä pätkässä riittää. Tästä syystä suosittelen hiukan vanhemmille, joita jo pojat ja pussailukin kiinnostaa.
Omalla kohdalla elokuva ei aiheuttanut yökkäämisrefleksiä yltiöoptimismillaan tai myötähäpeää amerikkalaisuudellaan. Maisemat ovat kauniita, päänäyttelijän kuuniaksi ja eduksi täytyy todeta, että hän ei täytä näitä perinteisiä kauneusihanteita, vaikka söpö onkin ja tämä on vain plussaa. Käsikirjoituksessa olisi voitu toki mennä paljon paljon syvemmällekin, kun kyseessä on läheisen kuolema, syyllisyys, trauma ja eristäytyneisyys, mutta nyt aiheita raapaistiin pintakosketukselle. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä, kun kyseessä on massoille suunnattu elokuva Disneyn tapaan. Näin ollen en voi siitä valittaakkaan.

"I SEE ART AS AN ACT OF VIOLENCE"

Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising.
Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.

KARKAUSVUOSI

Kuten on täälläkin tullut todettua moneen kertaan, romanttinen komedia on vaikea elokuvan ala. Niissä harvoin onnistutaan ja usein mennään metsään niin että freimit ryskyy.
Leap Year ei ole olleenkaan sieltä kauheimmasta päästä. Se oli oikeastaan omasta mielestäni yllättävänkin hyvä. Ehkä suurin syy kokonaisuuden toimivuuteen romanttisen komedian vaikeassa lajissa on ohjaaja Anand Tuckerin käden jälki. Se on varma, ei sorru ylitsevuotavaan sokeriin ja pitää leffan linjassaan. Ei mikään ihme, kun herran ohjaamiin teoksiin kuuluu mm. loistava Hillary & Jackie, joka on elämänkerta elokuva sellisti Jaquelin Du Pré:sta vuodelta -99.
Karkausvuoden pääosassa on Anna, joka on kontrollifriikki pilkun viilaaja. Kaikki on ihanasti, on hyvä työ, ystäviä ja ihana lääkärimies, joka antaa Annan hallita ja määrätä elämän rytmin. Mies ei vain kosi, ei edes 4 yhteisen vuoden jälkeen. Niinpä Anna ottaa ohjat jälleen kerran omiin käsiinsä ja lähtee Irlantiin miehen lääkärikonferensiin kosiakseen tätä 29.2.
Heti matkan alkumetreillä homma alkaa luisua Annan otteesta, niin kuin itse Universumi olisi Annan suunnitelmia vastaan. Tietenkin mukaan tulee myös toinen mies. Kyyninen ja itsevarma Declan. Hänen kanssaan Annalla menee sukset ristiin saman tien, mutta mies suostuu joka tapauksessa kyyditsemään Annan ajoissa Dubliniin, jotta tämän suunnitelma saadaan toteutettua. Loppu on tietenkin arvattavissa mutta silti ohjaaja ja käsikirjoittaja saa yllätetyksi katsojan muutamallakin kierrepallolla.
Elokuvaan on mukavasti saatu kirjoitettua parisuhde tematiikkaa ilman että asiat on liian osoittelevia. Onnistunut suhde tarvitsee muutakin kuin ulkoisia asioita toimiakseen ja näkemyseroissa ja rehellisessä sanailussa on pidemmän päälle enemmän tunnepohjaa kuin kuivassa kohteliaisuudessa. Pääpari Amy Adamsin ja Matthew Gooden kemia toimii juuri sopivasti ja koko juttu on uskottava.
Uskallan suositella Karkausvuotta niille katsojille, jotka eivät ota elokuvaa liian vakavasti, koska romanttisen komedian suhteen vakavuus tulisi ylensääkin jättää teatterin ulkopuolelle. Leffa on hyvää viihdettä, se on oivallisesti ohjattu, hyvin kirjoitettu ja uskottavasti näytelty. Ei lainkaan huono meriitti tämän tyypin elokuvalle.

JANE AUSTEN

Sanomattakin on selvää, että harva nainen voi vastustaa Jane Austinia, joko kirjoina tai elokuvina. Vaikka lukemista harrastankin, myönnän auliisti että kirjat ovat jääneet hyllyyn. Elokuvat sensijaan, ne on tullut katsottua moneen kertaan ja joukossa on yksi ylitse muiden nimittäin Ang Leen Järki ja Tunteet. Ainoastaan filmatisointi kirjasta Leikkiä ja Totta on näkemättä.
Monesta kirjasta on tehty ensin BBC versio, jonka amerikkalaiset ovat myöhemmin adaptoineet. Sanomattakin on selvä että pidän brittiversioista enemmän. Esimerkiksi Gwyneth Paltrow sopii toki Emman rooliin (vuodelta -96) mutta jollakin tasolla brittiläiset ovat mielestäni onnistuneet vangitsemaan 1800-luvun etikettien hallitseman ilmapiirin paremmin kuin amerikkalaiset. Tai onko tämä nyt yllättävää kun miettii brittiläistä ja amerikkalaista tapakulttuuria noin yleensä.
Surkeimpana esimerkkinä 5 vuoden takainen elokuvasointi Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa ihanan Elizabethin roolin teki puiseva ja ikuisessa mutrussa pönöttävä Keira Knightley. Toki itse elokuvan omistan, mutta huonoimmasta päästä Austin tulkintoja se on. Liian amerikkalainen ja iloinen...
Suosittelen Austeneita ehdottomasti myös miehille, ainakin siinä vaiheessa, jos haluaa tehdä naiseen vaikutuksen. Haastakaa kiireinen leikkaus ja nopeat dialogit ja uppoutukaa subtekstien ja hallittujen tunteiden maailmaan missä jokaisella on joku, jolle tämän sydän sykkii.

Minun Top 5 Austenia

1. Järki ja Tunteet (vuodelta -95)
2. Ylpeys ja ennakkoluulo (sarja vuodelta -95)
3. Emma ( TV-elokuva vuodelta -96)
4. Northanger Abbey ( TV-elokuva -07)
5. Viisasteleva sydän (TV -elokuva -95)

Rakastan myös Becoming Jane elokuvaa, joka perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään. Koska Austenin sisar Cassandra poltti suurimman osan tämän henkilökohtaisista kirjeista tämän kuoltua, on kirjailijan suhden LeFroyhin jäänyt arvailujen varaan. Tarina on kuitenkin kuin suoraan hänen omista kirjoista. Ah, romantiikkaa ja haaveiksi jääneitä unelmia.

KADONNEEN HUUMORIRUUVIN METSÄSTYS

Minä en ymmärrä komediaa. Tai ainakaan useimmiten en löydä sitä juttua, mille muut tuntuvat nauravan katketakseen. En jaksa katos 30 Rock, Boratin jätin kesken, Scrubs ei innosta, Brunoa en edes aloittanut... Osasyynä tähän ilmiöön lienee aivan tolkuttoman matala myötähäpeän kynnykseni. Siispä kun Steve Carell ja Tina Frey hinkkaavat toisiaan strippiluolassa, nuolevat tankoa ja dry hump:aavat korokkeella, meikäläinen pakenee ennemmin takkinsa suojaan kuin ulvoo naurusta.
Kävin siis katsomassa Date Night leffan. Siinä yllä mainitsemani suursuosiossa paistattelevat jenkkikoomikot näyttelevät avioparia, joka on enemmän tai vähemmän kaavoihin kangistunut. Sattuma astuu kuitenkin peliin, kun tuttava pariskunnan ero saa vipinää avioparin kinttuihin. Mennään hienosti syömään, nautitaan pienellä vilunkipelillä saadusta pöytävarauksesta ja joudutaankin keskelle taka-ajoa ja erinäisiä kohelluksia, kun paetaan yllättäen mukaan tulleita pahiksia. Siinä kaiken kohelluksen keskellä selvitellään sitten aviollista tilaa ja todetaan lopuksi että meidänhän on ihan hyvä näin.
Olen totaalisen väärä ihminen katsomaan näitä leffoja. Ei sillä ettenkö niitä katsoessani viihtyisi niin kuin niin monen muunkin yhdentekevän tekeleen ääressä. Minä en vain naura. No ehkä hihittelen, mutta raikuvaa naurua ei minusta irtoa. Parhaimmat naurut meikäläiseltä irtosi tässäkin tapauksessa pieleen menneitten otosten kohdalla, jolloin vesi virtasi silmistä ja vatsaa kouristi.
Date Night on tyhjänpäiväinen pätkä, joka ratsastaa pääparinsa maineella. Ei se kuitenkaan ketään loukkaa, se haluaa olla pikkusievästi viisas kertomalla, että pitkän avioliiton salaisuus on kyvyssä nauraa yhdessä, ja se unohtuu muutamassa tunnussa ellei nopeamminkin. Ei tällä päiväänsä pilaa mutta ei pelastakkaan. Tai ehkä joku pelastaa, enkä minä vain vieläkään tajua komediaa...

TIEDETTÄ KANSALLE

Olen scifinörtti ja rakastan fantasiaa. Eipä siis ihme että olen myös "vanha" trekkeri ja odotan suurella mielenkiinnolla jatkoa loistavalle elokuvalle viime vuodelta. Kaapista löytyy mm. 60-luvun uniformu sekä "beam me up" pinssi. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin Abrahamsin Star Trekista enemmän kuin huolissani. Pelkäsin että sarjan alkuperäinen idea on hukattu budjetin kasvaessa jonnekin rahakasojen alle. Onneksi olin väärässä.
Eilen myöhäisillassa näytettiin 1994 tehty Stargate, joka poiki kokonaisen sarjan. Sarjaa en koskaan ole katsonut mutta elokuvan kyllä. Kelvollista materiaalia kaukaisesta sivilisaatiosta ja vallan vaikutuksesta.
Scifissä minua on aina viehättänyt sen yksinkertainen sanoma ja rajattomat mahdollisuudet. Vaikka tiedän että Gene Roddenberryn utopia ei tule koskaan syntymään; maailma missä rahalla ei ole merkitysta ja jäljellä oleva ihmiskunta keskittyy rauhaan ja tutkimukseen, ei se estä siitä haaveilemasta.
Star Wars toi avaruusseikkalut suurelle yleisölle ja Stephen King teki siitä kauhua. Itseäni ainakin Lawnmower man hirvitti. Lapsuudessa tosin suurimman vaikutuksen teki Spielbergin Kolmannen asteen yhteys.
Scifi on siis viimeaikoina vääntynyt enenevissä määrin toimintapainotteisesti. Toivon koko sydämestäni että tämän kaltainen trendi ei kuitenkaan liiaksi söisi sen alkuperäisiä arvoja. Wikipediaa lainatakseni: Science fiction, lyhyemmin scifi, sci-fi tai SF, on yleisnimitys tieteistarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan tai ihmisiin. Perinteisiä scifi-aiheita ovat avaruus, tulevaisuus, aikamatkat ja oudot keksinnöt. Science fiction voi olla hyvin kuvitteellista tai lähellä todellisuutta.

TITAANIEN YHTEENTÖRMÄYS

Miksi elokuvan nimessä on nuo titaanit, vaikka itse elokuvassa ne mainitaan alussa ja sen jälkeen tapahtumat ovat jotain aivan muuta?
Oli miten oli, Clash of the Titans on hienon näköistä viihdettä. Sisältöä siltä on turha suuremmin odottaa. Itse ainakin suhtaudun nykyään näihin suuren budjetin turinoihin leppoisina ja viihdyttävinä paketteina, jotka jäävät pian katsomisen jälkeen mielestä. Samanniminen elokuva on tehty myös 1981.
Tämä kyseinen tekele kertoo Perseuksesta, Zeuksen ja ihmisen pojasta, jonka on määrä kukistaa jumalien ylivalta. Samalla Perseus joutuu ikuisessa kamppailussa olevien jumalveljesten Zeuksen ja Haadeksen valtataistelun väliin. Seuraa metallin kalskettaa, erinäisiä tehostehirviöitä ja kauniin naisen pelastaminen ja siinäpä se. Sekaan on tietenkin heitetty isoja tähtinäyttelijöitä ja kokonaisuus kääräistään vielä jatkoa seuraa- narulla yhteen ja kassakone kilisee.
Se vähä sisältö ja dramaturgia mitä tästä viihdepläjäyksestä löytyy, nostaa sen kyllä asteikolla G.I Joe kaltaisen vielä tyhjemmän rymistelyn ohi.
Meikäläinen ei tuomitse näitä elokuvia. Ei kaiken tarvitse aina olla niin syvällistä ja suurella sanomalla tehtyä. Tässä tapauksessa kokonaisuus on kuitenkin ihan toimivaa tavaraa, eikä ihan häpeästä saa huokailemaan. Sekin kun on jo osoitettu 2012 muodossa...
Clash of the Titans on esiteinipoikien äksöniä ja meidän muutamien vanhempien ikiteinien. Se on komeaa katseltavaa, sen tarina on vanha, näyttelijät suuria ja puitteet hienoja. Sen voi katsottuaan jättää elokuvateatteriin ja suunnata energiansa taas muuhun.

ON NIITÄ ONGELMIA IKÄÄNTYVILLÄKIN

Last change Harvey on pieni elokuva. Se ei kanna maailman murheita taakkanaan, eikä yritä muuttaa kenenkään ajatusmaailmaa ja hyvä niin. Se on myös ehdottomasti vanhemman väen elokuva. Elokuva niille, joilla on jo elettyä elämää takana, koska meille/heille sillä on enemmän sanottavaa ja annettavaa.
Dustin Hoffman on työlleen omistautunut mainosmusiikkisäveltäjä Harvey, joka on aina haaveillut jazzpianistin urasta. Jossakin elämän vaiheessa unelmat hippuivat ja niiden myötä elämä urautui niin että matkassa menivät myös avioliitto ja suhde omaan tyttäreen.
Kaikki tämä käy katsojalle selväksi, kun Harvey lentää tyttärensä häihin Lontooseen. Ikääntyvä mies tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja katoaa mieluummina paikalta, kun tytär kaiken kukkuraksi kertoo, että isäpuoli luovuttaa hänet alttarille.
Toisaalla on Kate. Ok työtä tekevä sinkku, ikääntyvä hänkin, jonka pääpaino elämässä on yksinäisen äidin elämän tasapainottaminen. Ei äiti oikeastaan tytärtään tarvitse mutta Kate mielummin käyttää äitään syynä oman elämänsä siirtämiselle sivuun kuin kohtaa tosiasiat.
Sekä Harveyta että Katea yhdistää sama elämän pelko, se pelko, joka jäytää meitä niin monia ihan oikeassakin elämässä. Ahdistus siitä, että jotain jää tekemättä ja kokematta ja alistuminen sille tunteelle ettei uskalla kuitenkaan vain mennä ja hypätä vaan mieluummin keksii syitä miksi niin ei voi tehdä.
Emma Thompson ja Dustin Hoffman saivat suorituksistaan Golden Globe ehdokkuudet. En ole tyystin varma mistä syystä. Ei sillä että kumpikaan olisi huono, ei missään tapauksessa. Enemmän tuli olo, että kumpikin sopii rooliinsa liian hyvin. Hahmoista puuttui tietty yllätyksellisyys. Pääparin kohtaamisesta ja yhdessäolosta puuttui myös räiskyvä kipinä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin koko jutun perimmäinen tarkoitus.
Last change Harvey ei ole siirappinen elokuva, vaan sen pääpaino on kahden yksinäisen kohtaamisessa ja siinä lämmössä ja ystävyydessä, josta on mahdollista kasvaa jotain enemmän, jos sille uskaltaa antautua. Se on elokuva mahdollisuuksista, kun niille antaa luvan ja sille että unohtaa kerrankin pidätellä itseään. Laittaa vaikka silmänsä kiinni ja hyppätä. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.

TULIAISIA

Paluu Suomeen ja arkeen ei sujunut ihan niin lupsakkaasti kuin toivoin. Tuomisena reissusta on ärhäkkä flunssa, joka kulminoitui eilen 38 asteen kuumeeseen. Sen jäljiltä olo on vähintäänkin heppoinen. Onneksi on vuokraamot.
Olen ollut varmaan yli 10 vuotta Makuunin asiakas ja tänään harkitsen vakavasti vaihtamista Filmtowniin. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia näiden kahden ketjun eroista.
Omalla kohdalla verenpaine nousi, kun tärkeän oloinen naisihminen ilmoitti että "tähän tulisi sitten 3€ myöhästymismaksuja". Tuskaisena ja tautisena ihmettelin että mistäs moinen, johon mirmeli totesi, että täältä näkyy että olet kerran tuonut DVD:n vasta yhdentoista jälkeen ja kerran 20.30... Tässä vaiheessa jo meinasi kiehahtaa. Olen vuositolkulla kantanut heidän kassaansa rahaa ja minulle aletaan ärhennellä kahdesta palautuksesta klo19 jälkeen. Anteeksi mitä? Totesin että toisesta palautuksesta minulle huomautettiin mutta koskaan ei kukaan ole maininnut erillisestä myöhästymismaksusta.
Ymmärrän, jos vuokrauksen palauttaa selkeästi seuraavana päivänä tai jos panttaa himassa top5 elokuvaa, jonka moni muukin haluaisi nähdä mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse kummastakaan. Harmistuneena "asiakaspalvelija" totesi että tästä eteenpäin palautusaikaa tulee sitten noudattaa ja sanoi laittavansa minulle mukaan vuokraussäännöt. Olisi niin tehnyt mieleni alkaa äristä mutta tauti vei voiton ja tuumasin että ei tarvitse, en minä ole idiootti...
Mukaan lähti Kerran vielä Harvey, koska en jaksa aivojumppaa. Mielipide siitä seuraa myöhemmin. Nähtäväksi myös jää jatkuuko asiakkuus Makuunissa vai vaihdanko Filmtowniin... Harmi kun tuo Makuuni on niin lähellä.

SOUND OF MUSICIN MAA

Terveisiä Itävallasta.
Irtiotto arjesta on aina pääsiäisenä paikallaan ja matkaseuraksi kotoa lähti tietenkin viime vuonna Hong Kongista hommattu miniDVD-soitin. Elektroniikkatorilta 70€:lla hommattu vehje on osoittautunut kaiken arvonsa veroiseksi ja vielä enemmän. Matka kuin matka luistaa huomattavasti mukavammin kun on elokuvia, joita katsella.
Sen mitä käsilaukkuun sain kirjan, pikkupyyhkeen, käsidesin ja muun roinan lisäksi ympättyä oli Moulin Rogue, Järki ja Tunteet, Billy Elliot sekä Amelié. Kaveripariskunta oli elokuvista yhtälailla mielissään, saksankielisen maan vähemmän imartelevia etuja kun on, että kaikki, ja siis a-i-v-a-n kaikki on dubattu. On siis ollut illalla päivän huhtomisen jälkeen mukava kölliä ja katsella tuomiani elokuvia niiden alkuperäisellä kielellä ja suomalaisilla teksteillä.
Wienistä löytyy kuulemma muutama elokuvateatteri, joissa esitetään leffat tekstitettyinä. Alakerran videouokraamosta saa tietenkin myös elokuvat niiden alkuperäisellä kielellä. Englanninkielinen tekstitys todennäkäisesti kuitenkin puuttuu. Toki ystäväni ovat tutustuneet myös itävaltalaiseen elokuva-antiin ja tykkäsivät kovasti täkäläisistä kauhuelokuvista Tot 1 ja 2. Ykkösosan tapahtumat sijoittuivat Ebenseehen ja kakkonen taasen kotikaupunkiin Wieniin. Kauhu genrenä ei ole minua varten mutta hauskaa, että jotkut tykkää.
Kotiin palattua minua odottaa ainakin Clash of the Titans. Nyt tyydyn ihan ilomielin suosikki nelikkoon, joka mukavasti päättää reissupäivän. Palaamisiin.