POMMINPURKAJIEN MATKASSA

Hurt Locker on katsottu ja ymmärrän mistä Oscar on sille annettu. Se vetoaa amerikkalaiseen kansallistunteeseen ja sitä voi hyväksyvästi nyökytellen katsella myös Irakin sodan vastustajat.
Itse en tälle tekeleelle syttynyt ja syy on vain ja ainostaan ahdistuskynnyksen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin. Katson mielelläni mm. väkivaltaisia toimintaelokuvia mutta sotaelokuvat genrenä saavat aikaan niin voimakkaan ahdistuksen niiden realistisuuden takia, että jätän ne melkein varmuudella katsomatta. Goodmorning Vietnam on varmaankin ainoita sotaa viistäviä elokuvia, joita olen voinut katsoa loppuun saakka.
Irakin sodan pomminpurkuyksikön johtaja kaatuu ja tilalle tulee uusi tiiminjohtaja, joka osoittautuu pian vähentäänkin arveluttavaksi sotilaaksi. Kersantti James on adrenaliininarkkari, joka tuntuu viis veisaavan tiiminsä turvallisuudesta. Pian kuitenkin käy ilmi, että mies on myös äärimmäisen hyvä sotilas ja parhaimpia työssään. Yksilöiden paineet tiimin sisällä meinaavat kuitenkin käydä ylivoimaisiksi ja nakertaa koko ryhmän toimintaa. Sodassa on voitava luottaa vierustoveriinsa mutta loppujen lopuksi jokainen on vastuussa vain itsestään.
Hurt Lockerista tekee ehkä asteen verran poikkeuksellisen se, että se ei yritä keksiä syitä sodalle tai kritisoida sitä muutenkaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan yhden yksikön toimintaan. Se luo jännitystä pitkillä ja piinavilla otoksilla ja saa katsojan uppoamaan sotilaiden arkeen. Sen draaman kaari muodostuu siitä yksikertaisesta toteamuksesta, että sota voi olla kuin huume. Se syö todellisuuspohjan tavalliselta arjelta ilman adrenaliinin kohinaa korvissa ja ilman jokapäiväistä selviämistä. Pian elämässä ei ole mitään muuta kuin seuraava kerta, aivan kuin kenellä tahansa narkomaanilla.
Hurt Locker on surullista seurattavaa ja se tuo sodan lähelle. Henkilökohtaisesti liputan Bigalown Oscaria tästä elokuvasta, vaikka se ei omiin suosikkeihin kuulukkaan. Ensinnäkin jo se että nainen voitti vihdoinkin himoitun pystin ja toiseksi vielä sotaelokuvalla.
Haluaisin uskoa, että naisena Bigalow on saanut tuotua elokuvaan nimenomaan sen hienovaraisen herkkyyden, joka ei sorru kuitenkaan melankoliaan tai muuhun tunnehöttöön. Hurt Locker ei ole missään nimessä sievä tai siloiteltu, onhan Bigalow jo aikoinaan Break Point:lla osoittanut hallitsevansa toiminnan teesit. Elokuva ei kuitenkaan mässäile sodan brutaaliudella vaan se antaa tilaa henkilöille sen keskellä.
Elokuvan castin on toimiva, mukaan on lähtenyt muutama tunnistettava yllätysnimikin varmasti sen takia, että herrat ovat tunnistaneet käsikirjoituksen toimivuuden. Missän nimessä en Hurt Lockeria dissaa, vaikka itse en siitä pitänytkään. Oma tunteeni kun on vain ja ainoastaa subjektiivinen totuus, joka perustuu omiin mieltymyksiini. Se ei kuitenkaan sumenna käsitystäni hyvistä ja toimivista elokuvista, mitä Hurt Locker kyllä on.