Alkuun heti todettakoon ja ihan muistutuksenkin nimissä: minä olen pehmo. Tästä syystä sain pyyhkiä taas kyyneliä, kun seurasin kankaalta Miley Ciruksen kasvukipuja. The Last Song on disneymäisen sievä ja turvallinen mutta kyllä se tarjoaa muutamia yllätyksiäkin. Se on Nicholas Sparksin romaaniin pohjautuva elokuva rakkaudesta ja sydänsuruista.
Studion kultahanhi Cirus esittää kapinoivaa teiniä, joka muuttaa pikkuveljensä kanssa isän luoksi kesäksi, vasten tahtoaan. Seuraa se perinteinen boy meets a girl -kuvio, mutta kuten totesin, mukaan on kirjoitettu kivasti ihan tämän päivän vaikeuksiakin ja sitä pientä todellisuutta, että elämä ei ole aina hattaraa ja vaaleanpunaisia laseja.
The Last Song on oikein hyvää elokuvaviihdettä 12 ikävuodesta ylöspäin. Tokikin se nuoremmillekin käy, mutta itse pääsin juuri viime viikonloppuna todistamaan kuinka 10-vuotiaalle siskontytölle pussailukohtaukset ovat vielä nolostelemistilanteita, ja niitä tässä pätkässä riittää. Tästä syystä suosittelen hiukan vanhemmille, joita jo pojat ja pussailukin kiinnostaa.
Omalla kohdalla elokuva ei aiheuttanut yökkäämisrefleksiä yltiöoptimismillaan tai myötähäpeää amerikkalaisuudellaan. Maisemat ovat kauniita, päänäyttelijän kuuniaksi ja eduksi täytyy todeta, että hän ei täytä näitä perinteisiä kauneusihanteita, vaikka söpö onkin ja tämä on vain plussaa. Käsikirjoituksessa olisi voitu toki mennä paljon paljon syvemmällekin, kun kyseessä on läheisen kuolema, syyllisyys, trauma ja eristäytyneisyys, mutta nyt aiheita raapaistiin pintakosketukselle. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä, kun kyseessä on massoille suunnattu elokuva Disneyn tapaan. Näin ollen en voi siitä valittaakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti