JOULUN SATOA

Kuten sanoin, joulu on ehdottomasti elokuvien aikaa. Niitä tulee telkkarista, monille myös paketeista ja niitä tulee myös katsoa sohvalle käpertyneenä vällyjen välistä. Ainakin minun mielestäni.

Omalla kohdallani pukki toi toivomani Star Trek DVD:n. Vanhana trekkerinä pelkäsin että Hollywoodin kultasormi J.J. Abrahams menisi ja sorkkisi trekkerien kauhuksi koko konseptin alkuperäisideaa, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti lopputuloksesta ja halusin ehdottomasti elokuvan omaan kirjastoon. Kiitos pikku siskon katsoin leffan heti aattoyönä. Parhautta.
Toinen pukin tuoma elokuva olikin enemmän kuin iloinen yllätys. Järki ja Tunteet on yksi lempielokuvistani ja mielestäni Ang Leen Austein versio on yksi kirjailijan hienoimmista filmatisoinneista. Ah, Willoughpy...

Siskon lasten paketeista tuli mm. Ice Age 3, joka katsottiin koko porukalla joulupäivän ratoksi. Suomenkielinen versio jätti ehkä osan alkuperäisversion vitseistä jalkoihinsa mutta ei ole kieltäminen etteikö tämä porukka osaisi tehdä animaatioita, jotka vetoavat myös meihin isompiinkin katsojiin.
Uusien elokuvien arviointeja on odotettavissa uuden vuoden jälkeen. Siihen saakka käyn kertoilemassa muista näkemistäni, saamistani ja muistamistani elokuvista.

ASTETTA SYNKEMPI HOOD

Tässä taas yksi elokuva, jota odottaa suurella mielenkiinnolla 2010


Ridley Scott näyttää ainakin trailerin perusteella vieneen Robin Hoodin omalle alueelleen, tekemällä tarinasta synkemmän, väkivaltaisemman ja raaemman. Toivon kuitenkin että alkuperäisajatus rikkailta köyhille ryöväävästä jousitaiturista on pysynyt samana...

FILM NOIR ENNEN JA NYT

Tulin viikonlopun aikana katsoneeksi parikin leffaklassikkoa eri vuosikymmeniltä. Molemmat edustavat film noiria parhaimmillaan eri aikakausilta tosin.

Lauantai-iltana Teema näytti mahtavan Gildan. Se on film noiria parhaimmillaan eroottisella latauksella, ahdistuneilla hahmoilla ja synkillä kuvillaan.
Elokuva nosti ja tietyllä tasolla tuhosi Rita Hayworthin sillä sen jälkeen hän oli ikuisesti Gilda niin kankaalla kuin sen ulkopuolellakin.
Niin tai näin leffa on hieno klassikko katsottavaksi punaviiniä simaillen. Onhan siitä ammennettu useita pop kulttuurin viittauksia myöhemmillekin ajoille.

Junassa katsoin taas pitkästä aikaa yhden all time favoriteista. Brian Singerin The Usual Suspect on edelleen loistava leffa, eikä se turhaan voittanut käsikirjoituksen Oscaria. Tarina on käsittämättömän hieno ja jaksaa monen katsomiskerrankin jälkeen vielä innoittaa taitavuudellaan. Keiser Söze!

Jos jollakulla on nämä upeat klassikot katsomatta, kipin kapin DVD laareja penkomaan tai kirjastokortti viuhumaan. Ehdottomat must seet ja jouluhan on mitä parhainta hyvien elokuvien katsomisaikaa.

NAISTEN ELOKUVA...

Jos jollekulle on vielä epäselvää, lähestulkoon jumaloin Meryl Streepiä. Tästä syystä tietenkin oli pakko käydä katsomassa myös joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Pientä säätöä eli It's Comlicated. Elokuvan on ohjannut Nancy Meyers, jonka edellinenkin elokuva oli joulusensonkiin sopiva Holiday. Yllättävää kyllä (tai jos Meryliä ajatellaan niin ehkä ei sittenkään) pidin jo toisesta romanttisesta elokuvasta peräjälkeen. Ehkä joulu tai pakkanen on pehmittänyt pääni, mutta tämä aikuisten naisten elokuva kirvoitti useat myötähäpeän hihitykset ja hersyvät naurut.
Streep esittää kuuttakymppiä lähestyvää Janea, jolla on kolme lasta, menestyvä yritys, takana lähes parikymmenvuotinen avioliitto, joka tosin on hajonnut jo 10 vuotta sitten. Jane tulee toimeen exänsä kanssa sivistyneesti ja sietää jopa tämän kolmikymppistä uutta vaimoa, vaikka naisystäville onkin hyvä välillä asiasta marmattaa. Janen pasmat alkavat mennä kuitenkin pahemman kerran sekaisin, kun Alec Baldwinin hienosti esittämä ex alkaa haikailla entistä vaimoaan takaisin. Lisäksi talon laajennusta tekemään tullut arkkitehti Steve Martinin hahmossa saa Janen tunteet heräämään. Seurauksena on hauskoja tilanteita, sekaannuksia ja perinteistä koheltamista, mutta kaiken taustalla kuultaa kuitenkin vakava vire.
Erot ovat aina vaikeita, varsinkin pitkän liiton jälkeen ja yhdellä jos toisella katumus saattaa hiipiä mielen sopukoihin.
Meyers antaa konkarinäyttelijöille tilaa ja tekemisestä loistaa helppous. Pientä säätöä on oiva hyvän mielen elokuva, joka kuitenkin antaa myös pohdiskelun aiheita. Mieskatsojalle se tuskin tarjoaa suurempiä herätyksiä naismielen sopukoihin. Elokuva on nimenomaan kypsemmän ja kokeneemman katsojan leffa. Teinitkään tuskin siitä kummimmin saavat mitään irti, mutta parisuhteessa olijoille ja eron kokeneille se on viihdyttävää katsottavaa.
Eihän sille voi olla nauramatta, kun Meryl Streep ja Steve Martin pajauttelevat ennen valmistujaisbileitä puskan takana hervottomasti hihitellen.

MILLENIUM III

Olen ollut parin viimeisimmän elokuvatarkastuksen kanssa aivan toivoton tunari. Ensin menin katsomaan Hurjia hirviöitä puoli tuntia liian myöhään otettuani esitysajan ylös väärin ja Avatarta menin katsomaan väärään teatteriin. Onneksi kolmas kerta toden sanoi ja pääsin ajoissa ja oikeaan paikkaan tarkastamaan Stig Larsson trilogian viimeisen osan.

Pilvilinna, joka romahti on suoraa jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle ja alkaa siitä mihin edellinen siis jäi.
Lisbethiä viedään sairaalaan ja Mikael Blomkvist päättää puhdistaa naisen maineen lopullisesti. Tuloksena on valtiotason salaliitton paljastuminen, salamurhia, väkivaltaa ja oikeudenkäynti. Leffa on taattua jatkoa muutenkin ihan pätevälle pohjoismaiselle trillerille.
Tiedän monia, jotka nurisevat juonikuvion epäuskottavuudesta mutta mielestäni moinen marina on täysin turhaa. Katsojan pitää antaa mielensä olla vapaa realismin ja todellisen maailman rajoitteista. Sitä paitsi todellisuus on usein tarua ihmeellisempää. Miksi ei Ruotsissakin voisi olla valtiotason salaisuuksia niin kuin Yhdysvalloissakin. Olen myös edelleen sitä mieltä että moinen rajoitteellinen suhtautuminen on syy siihen, että Suomessa ei tehdä trillereitä.
Oli myös hauska huomata, että aina kun alkoi tulla fiilis että nyt mennään vähän liiallisuuksiin, tuntui kuin käsikirjoittaja olisi todennut samaa ja juoni muuttuu taas realistisemmaksi.
Hiukan pitkä Pilvilinna, joka romahti on. 2,5h:sta olisi voinut jokusen osasen jättää edittiin niin että juonikuvio ei olisi kärsinyt. Toisaalta viimeisen osan tarkoitus on koota kaikki esitetyt väittee ja palaset kasaan ja jättää katsojalle oivaltamisen reimu ja lopettaa koko tarina niin että ärsyttäviä kysymyksiä ei jää ilmoihin leijumaan. Siinä elokuva onnistuu erittäin hyvin.
Noomi Rapace on kyllä kertakaikkisen hyvä sulkeutuneena ja kovia kokeneena Lisbethinä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan mihin tämän erikoisen näköisen naisen tie tulee viemään. Olisiko tässä seuraavaa tähtiainesta aina jenkkeihin saakka vai haluaako hän jäädä tekemään töitä Euroopassa.

PAREMPAA ROMCOMIA

Toinen viikonlopun elokuvista yllätti positiivisesti. Romanttinen komedia Odottamaton ehdotus eli The Proposal oli nyt sitä astetta parempaa hattaraa.
Sandra Bullock on näköjään omimmillaan näinä itsenäisinä naisina, jotka tuntuvat kuitenkin rakkauden ja miesten suhteen olevat totaalisen hukassa.
Kyseisessä pätkässä Bullock on piin kova kustannuspäällikkö, jota alaiset pelkäävät ja oma assisstenttikin, jota esittää Ryan Reynolds, inhoaa. Naista uhkaa yllättäen karkoitus Kanadaan ja tilanne saadaan tietenkin korjattua avioliitolla, joka solmitaan kenenkäs muun kuin assisstentin kanssa. Orvon bisnesnaisen sydän alkaa kuitenkin osoittaa sykkimisen merkkejä, kun edessä on matka idylliseen Alaskaan tulevien appivanhempien ja sulhasen kotiin. Loppu on toki ennalta arvattava, mutta se ei vähennä kokonaisuuden toimivuutta.
Mieleen tuli jossakin määrin vielä vähän parempi romanttinen komedia vuodelta -90. Loistavassa Green Card leffassa oli pääosassa Andie MacDowell ja Gerard Depardieu ja juonikuvio oli siltä osin sama eli oleskeluluvan takia piti esittää auvoista avioparia, vaikka tunteet olivat jotain ihan muuta.
Pääpari on Odottamattomassa ehdotuksessa uskottava, vaikka ikäero paistaakin hiukan läpi. Toisaalta puumailuhan on kovasti pop ja mikäs siinä. Sandra on vetävä mirmeli ja Ryan salskea ja kuitenkin sopivasti tavallinen hurmuri.
Leffa toimii hyvänä chick flickinä, ensitreffielokuvana tai sunnuntai-iltojen raukeaan löffäilyyn.

JOHN DILLINGER

Michael Mann on tehnyt hyviä elokuvia. Heat on legenda, Collateral palautti hetkeksi uskon Tom Cruiseen ja Miami Vice toimi kaikkien yllätykseksi erinoimaisesti.
Miehen uusin 30-luvun gangsterilegenda John Dillingeriin perustuva Public Enemies oli aikamoinen pettymys täytyy myöntää. Isoin ongelma omalla kohdallani oli Mannin leimalliseksi ominaisuudeksi muodostunut kameratyöskentely. Käsivaralla kuvattu dogmamainen ote ei vain istunut tähän visuaalisesti viimeisteltyyn epookkitarinaan rikollisen inhimillisestä olemuksesta, toveruuden syvimmästä olemuksesta ja rakkaudesta. Päin vastoin oma katsomiskokemukseni kärsi ja illuusio tarinaan murtui heiluvasta kuvasta ja vaappuvista lähiksistä.
Toinen ongelma oli protagonistin ja antagonistin, jotka tässä elokuvassa olivat klassisimmillaan, välinen jännite tai lähinnä sen puute. Näyttelijöinä loistavat Depp ja Bale eivät voineet sitä luoda, kun ei sitä oikeastaan dramaturgisesti edes ollut olemassa. Molempien miesten tarinat kulkivat jotenkin omia polkujaan eivätkä edes menneet samoilla viivoilla saatikka tukeneet toisiaan. Kummankin henkilön tarinaa olisi voinut seurata yksikseen, mutta yhdistettynä se ei vain toiminut. Jotta elokuva olisi saanut syvyyttä ja katsoja olisi voinut kokea enemmän sitä katsoessaan, Mannin olisi mielestäni pitänyt keskittyä joko Dillingerin rakkauteen Billietä kohtaan tai pelkästään hänen rikolliseen uraansa ja siihen sisältyneeseen toveruuteen ja inhimillisyyteen.
Kun käsikirjoitukseen oli kirjoitettu suuri rakkaus, rikollisura ja sen eteneminen vääjäämättömään loppuunsa sekä kissa-hiiri leikki FBI:n kanssa tai lähinnä sen yritys, tuloksena oli puiseva parituntinen, joka tuntui vain raapaisevan pintaa eikä edennyt sen pidemmälle... Harmitti.

TIE

Olo on edelleen vaikuttunut, häkeltynyt, ahdistunut, surumielinen ja pohdiskeleva. Niin voimakas kokemus The Road oli.
Elokuva perustuu Pulitzer palkittuun Cormac McCarthyn (kirjoittanut myös No Country For Old Men alkuperäisromaanin) romaaniin, joka kertoo tarinan isästä ja pojasta maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. En ole kirjaa lukenut, mutta elokuva on kuulemma uskollinen alkuperäistarinalle ja kunnioittaa sitä loppuun saakka.
Tarina ei selitä mitä maailmalle tapahtui, eikä sen tarvitse sitä tehdä. Aurinkoa ei ole, maa järisee silloin tällöin, liekkimeri ja räjähdykset täyttävät välillä taivaan, kaikki kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruoan mukana alkaa kadota myös inhimillisyys.
Isä ja poika, ilman nimiä, kulkevat etelään, kohti rannikkoa, uskoen löytävänsä suojaa, ruokaa ja lämpöä.
Matka on raskas ja täynnä epätoivoa. Kannibalismi on monelle ainoa tapa selviytyä, kun usko elämään, tulevaan ja jumalaan alkaa kadota. Isä rakastaa ja haluaa suojella lastaan ja näyttää pojalleen kuinka aseella pitää ampua itseään suuhun, jotta kuolema on varma siinä missä varmistaa että pojan on lämmin.

Se mikä on hämmästyttävää, että kaikesta epätoivosta huolimatta tarinassa on inhimillisyyden valo. Se loistaa koko elokuvan ajan pojan muodossa, joka kaikesta kokemastaan ja näkemästään huolimatta, ei menetä uskoaan ihmisiin. Koko elokuvan sävyt ovat harmaita ja "pestyjä" mutta mitä pidemmälle se etenee, sen kirkkaammiksi värit ja valot muuttuvat ja vaikka loppu on haike, ei se jätä katsojaa toivottomuuden valtaan.
Oli tie miellainen tahansa, aina on mahdollisuus selvitä.

Viggo Mortensen oli aluksi hylkäämässä isän roolia. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt sillä mies on kertakaikkisen loistava. Jos ei tästä irtoa Oscar ehdokkuutta niin ei sitten mistään.
Kodi Smith-McPhee tekee ensiesiintymisensä poikana, eikä jää upean Viggon jalkoihin, vaan vakuuttaa katsojan viattomana poikana ja saa meidät uskomaan parempaan.
Sen lisäksi että tarina piti sisällään niin raakaa realismia ja tutkielmaa ihmisen toiminnasta epätoivon hetkinä, olen edelleen lähes sanaton sen vaikutuksesta, niin voimakas kokemus se minulle oli. Elokuva esittää yksinkertaisia kysymyksiä antamatta kuitenkaan yksinkertaisia vastauksia vaan jättää lopputuloksen katsojan omaan harkintaan. Kuka luovuttaa ja miksi, kuka muuttuu ja kuka häviää... Totaalinen must see!

ENNAKKOILMOITUS

Tulossa on iso läjä elokuvamielipiteitä sellaisista teoksista kuin: The Road, Hassut hurjat hirviöt, Avatar, Vuohia tuijottavat miehet, Ninja Assassin, Pilvilinna, joka romahti sekä Pientä säätöä. Kaikki ylläolevat kiinnostavat ja pitävät sisällään erilaisia odotuksia.
The Road pääosassa on Viggo Mortensen, jonka roolitöitä olen aina arvostanut ja onhan miehessä itsessäänkin aimo annos silmänruokaa. Lisäksi post apokalyptinen tarina vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Hassut hurjat hirviöt on Spike Jonzen uusin ja herran edellisten töiden perusteella tämä suosittuun lasten kirjaan perustuva elokuva on toivottavasti yhtä hauska ja vinksahtanut kuin Being John Malkovich ja Adaptation.
Avatar on James Cameronin kunnianhimoinen yritys yhdistää animaatiota ja oikeita näyttelijöitä, fantasiaa ja toimintaa. Itse käyn katsomassa perinteisen 2D version. 3D faniksi en ole ryhtynyt. Minua lasit lähinnä häiritsevät ja sävyjen haalistuminen haittaa. Varsinkin Avataren tyyppisessä visuaalisessa elokuvassa, haluan nauttia koko elokuvan kapasiteetista.
Vuohia tuijottavat miehet iski jo nimellään, trailerista puhumattakaan. Tämä ei voi olla muuta kuin hyvä...
Ninja Assassins on jokaisen pienen ja vähän isommankin pojan (ja tässä tapauksessa myös tytön) märkä uni. Visuaalista taistelua, heittotähtiä ja mitä ihmeellisimpiä aseita, kun hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan. Tarinalle en viitsi edes laittaa painoarvoa, mutta toivon mukaan sekin yllättäisi.
Pientä säätöä on yhden lempinäyttelijöistäni Meryl Streep:n uusin kevyt komedia. Odotan innolla onnistuuko tämä tulkinnan ja syvyyden grand lady saamaan huttutavaraankin tarvittavaa napakkuutta vai meneekö mönkään tällä kertaa.
Viimeisenä Stig Larsson trilogian viimeinen osa, joka on suoraan jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle. Nähtäväksi jää mitä Lisbetille käy, yrittääkö veli jatkaa siitä mihin isä jäi vai kokeeko isä ihmeparantumisen ja hoitaa homman loppuun.
Mahtava joulunalusaika tiedossa elokuvankin saralla :)

RENNY HARLIN

Katsoin vihdoinkin the Covenant elokuvan, kun se kerran televisiossa esitettiin. Kaiken kaikkiaan Harlinin jälki on hyvin vaihtelevaa.
Olen edelleen sitä mieltä että The Long Kiss Goodnight on hyvä toimintaelokuva. Lisäksi liputan aina lähtökohdalle, jossa rikotaan totuttuja rotu- ja sukupuolirooleja. Ottaen huomioon, että kyseinen elokuva tehtiin vuonna -96, oli aikamoinen riski laittaa pääosaan valkoinen nainen ja musta mies, varsinkin amerikkalaista yleisöä ajatellen. Silloin myös naistoimintasankarit olivat vähemmän käytetty sankarilähtökohta ja mielestäni kumpikin tilanne toimii kyseisessä elokuvassa mainiosti.

Renny muita elokuvia on tullut katsottua mm. Clifthanger, joka on hyvä toimintaelokuva, eikä vähiten kiitos siitä kuulu loistavalle John Lithgowille. Ja olihan kyseine pätkä Sylvester Stallonen paluu elokuva.
Kurkunleikkaajien saari on edelleen järkyttävän huono eikä siitä oikestaan voi sanoa sen kummempaa. Hauska pikku seikka on, kun miettii kuinka suosittuja Pirates of the Carabian elokuvat ovat olleet, josko Harlin oli piraatti ajatuksellaan vain aikaansa edellä...
Deep Blue Sea on ihan ok tappajahai mukaelma ja Cleaner hidastempoinen, mutta sekin ihan mukiin menevä.
Mutta siis se Covenant. Nooh, eihän sekään nyt mikään kurja tekele ollut, mutta ei se kummemmin sykähdyttänyt, pelottanut taikka viehättänytkään. Kyllä meikäläiselle toimii The Craft vuodelta -96 paljon paremmin, jossa oli pääosassa nykyään television puolella enemmän vaikuttava Robin Tunney. Tässä tyttönoitien häijyilyssä oli huomattavasti enemmän potkua, jännitteitä ja reipasta teinitoimintaa, mitä ei voi sanoa Rennyn noitapojista.
Nähtäväksi jää mitä Herra Harlin tekee seuraavaksi. Saako Mannerheim tarvittavat rahat kasaan ja minkälaisen vastaanoton saa Georgia, joka on huomattavasti vakavampaa Harlinia mitä on mieheltä totuttu aikaisemmin näkemään.