Michael Mann on tehnyt hyviä elokuvia. Heat on legenda, Collateral palautti hetkeksi uskon Tom Cruiseen ja Miami Vice toimi kaikkien yllätykseksi erinoimaisesti. Miehen uusin 30-luvun gangsterilegenda John Dillingeriin perustuva Public Enemies oli aikamoinen pettymys täytyy myöntää. Isoin ongelma omalla kohdallani oli Mannin leimalliseksi ominaisuudeksi muodostunut kameratyöskentely. Käsivaralla kuvattu dogmamainen ote ei vain istunut tähän visuaalisesti viimeisteltyyn epookkitarinaan rikollisen inhimillisestä olemuksesta, toveruuden syvimmästä olemuksesta ja rakkaudesta. Päin vastoin oma katsomiskokemukseni kärsi ja illuusio tarinaan murtui heiluvasta kuvasta ja vaappuvista lähiksistä.
Toinen ongelma oli protagonistin ja antagonistin, jotka tässä elokuvassa olivat klassisimmillaan, välinen jännite tai lähinnä sen puute. Näyttelijöinä loistavat Depp ja Bale eivät voineet sitä luoda, kun ei sitä oikeastaan dramaturgisesti edes ollut olemassa. Molempien miesten tarinat kulkivat jotenkin omia polkujaan eivätkä edes menneet samoilla viivoilla saatikka tukeneet toisiaan. Kummankin henkilön tarinaa olisi voinut seurata yksikseen, mutta yhdistettynä se ei vain toiminut. Jotta elokuva olisi saanut syvyyttä ja katsoja olisi voinut kokea enemmän sitä katsoessaan, Mannin olisi mielestäni pitänyt keskittyä joko Dillingerin rakkauteen Billietä kohtaan tai pelkästään hänen rikolliseen uraansa ja siihen sisältyneeseen toveruuteen ja inhimillisyyteen.
Kun käsikirjoitukseen oli kirjoitettu suuri rakkaus, rikollisura ja sen eteneminen vääjäämättömään loppuunsa sekä kissa-hiiri leikki FBI:n kanssa tai lähinnä sen yritys, tuloksena oli puiseva parituntinen, joka tuntui vain raapaisevan pintaa eikä edennyt sen pidemmälle... Harmitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti