Kesähetket eli L'heure d'été on ohjaaja Olivier Assayasin kirjoittama ja ohjaama elokuva ja edustaa mielestäni klassisesti tämän päivän ranskan uutta aaltoa. Se on kaunis, siitä puuttuu tiivis draaman kaari ja se kumartaa hartaasti realismille. Kolme sisarusta tulee viettämään perheineen äitinsä 75-vuotisjuhlia tämän vanhalle talolle, jonka äiti on perinyt iso sedältään, kuuluisalta taidemaalarilta. Talo on täynnä taideaarteita ja antiikkia. Vanhin poika on talon ja sen irtaimiston säilyttämisen kannalla, mutta äiti tuntee lapsensa eikä halua talosta ja tavaroista kenellekkään taakkaa. Perinnöstä puhuminen sivuutetaan kuitenkin itse juhlissa ja asia jää käsittelemättä. Asia tulee kuitenkin ajankohtaiseksi, kun äiti kuolee yllättäen. Perinnän jaossa vanhin veli alistuu nuorempien tahtoon ja talo irtaimistoneen lahjoitetaan museolle, myydään ja jaetaan perillisten kesken. Materia on katoavaista ja tunnearvot muuttuvat sukupolvien saatossa ja pian historia on enää vain muisto menneestä ajasta. Aiheelta elokuva on mielenkiintoinen ja se on kerännyt kriitikoiden ylistystä ympäri maailman. Omalla kohdalla nautin dramaturgisemmista kokonaisuuksista ja tarinoista, joissa on selkeä kaari; alku, keskikohta ja loppu, sekä kohtauksia, jotka pysäyttävät. Kesähetkien ydin eli sukupolvien erot, tarpeiden muuttuminen, mikä on loppujen lopuksi kannattavaa säilyttää ja milloin menneisyydestä tulee taakka, joka vaikeuttaa kasvua ja kehitystä, ovat kaikki oman elokuvansa arvoisia aiheita. Ymmärrän toki mistä kohkaaminen tämän elokuvan ympärillä johtuu, mutta meikäläisen se jätti harmillisen kylmäksi. Välillä mieleeni tuli myös se etten täysin ymmärrtänyt ohjaajan ajatuksenjuoksua ja joidenkin kohtausten funktioita. Koin, että en saanut kunnon tunneyhteyttä hahmoihin ja tapahtumia päätyi vain seuraamaan sivusta ilman että ne olisivat koskettaneet sen enempää.Kameran liikkeet tehostivat mielestäni tätä efektiä. Ehkä Assayas on halunnut tehdä elokuvansa ennemminkin pohdinnalliseksi kuin liikuttavaksi teokseksi. Itseäni vain aiheet sinänsä olisivat houkuttaneet sukeltamaan syvemmälle sisarusten välisiin suhteisiin ja isosedän perinnön vaalimiseen liittyviin seikkoihin. Nyt jäljelle jäi vain kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan jääneet edes vaivaamaan vain aiheuttivat vain pienen olan kohautuksen. Tällöin elokuva mielestäni menee hiukan hukkaan. Kauniita kuvia se on pullollaan ja saa haikailemaan ranskan maaseudulle siemailemaan punaviiniä ja mutustelemaan patonkia.
Meikäläinen suuntaa maalle, missä ei televisiota saatika elokuvia tule katsoneeksi muutamaan päivään. Sen sijaan juhannuksen jälkeen on tiedossa muutamakin kiinnostava pressinäytös, jotka aijon tarkastaa. Mielenkiintoisimpana Ranskan terävimpään ohjaajakärkeen sijoittuva Olivier Assayasin Kesähetket. Kriitikoiden ylistystä ympäri maailman kerännyt elokuva vaikuttaa vähintäänkin kutkuttavalta perhedraamalta. Vähemmän terävämpään kastiin taitaa livahtaa Kathrine Heigl:n tähdittämät Killers. Vastaparina Ashton Kutcher. Jos ei muuta niin aivojen lepuuttelua ohuen juonen ja mitäänsanomattoman käsiksen parissa. Ei siis muuta kuin mahtavaa Juhannusta kaikille. Ollaan varovaisia tekemisissämme ja palataan elokuvien maailmaan kaupunkiin takaisin asettumisen jälkeen.Jos vietät keskikesän juhlan television lähettyvillä, katso ainakin Karhu lauantaina aamupäivällä. Tokihan tuutista tulee lauantaina myös mm. Blues Brothers ja sunnuntaina Kuolema pukee häntä, mutta jos tarvitsee valita, suosittelen tätä.
Ajattelin jatkossakin kirjoitella tänne aina, kun kuulen erinäisiä mielestäni mielenkiintoisia uutisia niin television kuin elokuvankin maailmasta. Päällimmäisenä täytyy hihitellä, koska huhun mukaan Neill Blomkamp on vahvimpana ehdokkaana Hobitin ohjaajaksi. Elokuvavainuni osui siis oikeaan :) Men in Black 3 kuvaukset alkavat syksyllä. Elokuvan ensi-ilta on kaavailtu elokuuhun 2012. Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin mukana leffassa tullaan näkemään ainakin Michelle Rodriguez ja Josh Brolin. Saa nähdä mitä tästä tulee. Ohjaajana edelleen Barry Sonnenfeld. Myös Pirates of The Caribbean 4 kuvaukset ovat käynnistyneet Hawajilla. Brucheimerin taikasormet ovat taas taikinassa, kun vaivataan kasaa jotain jättimäistä. Tällä kertaa pääpaino on Jack Sparrowssa kuten pitääkin ja Keira Knightyn ja Orlando Bloomin hahmot ovat saaneet antaa tilaa mm. Penelope Cruzille. Julkaisu joskus kesällä 2011. Muita suurenluokan elokuvasuunnitelmia sarjakuvahamoihin perustuen ovat Marvelin Ironman 3, Thor, The First Avenger: Captain America ja The Avengers. Marvelin ja Disneyn ensimmäinen yhteistyö taas näyttäisi olevan Dr. Stangen hahmo. Hutusta vakavampaan draamaan todennäköisesti päästään, kun veteraani Eastwood tekee elokuvan J. Edgar Hooverista, joka tunnetaan myös FBI:n isänä. Pääosaan on kiinnitetty Leonardo DiCaprio, joka tekee debyyttinsä unelmatehtaan konkarin kanssa. Television puolella omalla kohdallani riemun kiljahduksia sai aikaan tieto True Blood:n neljännestä tuotantokaudesta. Suomessa on päästy vasta kakkoskauden alkuun ja sekin on jäähyllä mustavalkoisen nahkakuulan takia. Jenkeissä mennään jo kolmoskaudella, joten perässä tullaan kuten tavallista.
Television elokuvatarjonta on tulevalla viikolla vähintäänkin mitäänsanomaton. Yksi pomppaa kuitenkin omalla kohdalla muiden turhakkeiden joukosta, nimittäin vuodelta 1988 oleva ranskalainen L'ours eli Karhu. Muistan kuin eilisen päivän, kun menimme koko perheen voimin elokuvateatteriin katsomaan tätä silloin kohuttua ja puhuttua eläin-elokuvaa. Eläinsuojelijat olivat ristiriitaisia mielipiteissään elokuvasta ja kansa kohisi tyystin erilaisesta ja raadollisesta teoksesta, jossa pääosassa on iso uroskarhu ja karhunpentu, joka jää orvoksi metsästäjien ammuttua tämän emon. Ihmisiä ei elokuvassa juuri näy metsästäjiä lukuunottamatta. Elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen kymmenvuotiaaseen ja muistan kuinka vanhempani joutuivat hyssyttelemään minua, kun tunteet ottivat vallan seuratessani luonnon ja ihmisen raakuutta. Itkin vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin. En koe traumatisoituneeni vaan päinvastoin. Jo silloin minussa vahvistui empaita luonto ja sen moninaisuutta kohtaan ja varmuus siitä että ihminen on useimmiten väärässä. Jos siis et juhannusviikolla muuta telkkarista katso, katso tämä. Ja jos et katso, tallenna se digiboxille, jos vain mahdollista. Karhu on hieno elokuva luonnosta ja ihmisyydestä. Se puhuttelee varmasti vielä tänäkin päivänä.
Olen tässä jo muutaman päivän yrittänyt miettiä ja jäsennellä mielipidettäni unelmatehtaan uusimmasta actionpläjäyksestä. Knight & Day on muka nokkela tarina agentista, joka on lavastettu pahikseksi ja sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan olevasta naisesta, joka joutuu sotkun keskelle. Diaz on poikamainen June, joka on matkalla siskonsa häihin, kun hän törmää kentällä komeaan Milleriin, jota esittää siis Cruise. Suita sait ja valtion toimesta kone onkin tyhjä lukuunottamatta muutamia agentteja, joiden on määrä ottaa Miller kiinni ja tietenkin Junea, joka "laitetaan" koneeseen, jotta Millerin suunnitelmat menisivät mönkään. Tästä alkaa seikkailu, jossa Miller yrittää pitää hengissä nuoren Simonin, joka on sattumalta keksinyt aivan uuden ja vaihtoehtoisen energiamuodon, Junen, joka vain sattuu päätymään mukaan ja tietenkin paljastamaan vielä salajuonen lonkerot ja puhdistamaan oman nimensä. Sitten viuhdotaan menemään ympäri maailmaa välillä huumattuna ja välillä aseiden ja pommien räiskyessä ja lauotaan laineja. Isoin ongelma elokuvassa on sen teflon pinta. Se on liian tuotettu ja siloiteltu. Siitä puuttuu kaikki rosoisuus ja sitä myöden myös tartunta pinta. Valkokangas vyöryttää eteen poukkoilevan tarinan ja pääparin, jonka kemiat eivät oikein tunnu kohtaavan. Lisäksi tuntui, että suurin osa käsikirjoituksen nokkeluuksista valuu hukkaan tai häviää kaiken muun huuhaan alle. Vitsit aukeavat liian myöhään tai eivät ollenkaan. Kyllähän elokuvalla hetkensä on ja välillä meno yltyy hyvinkin hauskaksi. Kokonaisuus kuitenkin ontuu pahasti.Knight and Day on viihde-elokuva, mutta jonka viihde ei valitettavasti oikein kanna. Se ei onnistu täysin olemaan uskottava agenttielokuva, eikä oikein toimintaelokuvakaan. Se jää lillumaan jonnekin välimaastoon ja veikkaampa, että sen jäljet eivät tule kantamaan kovinkaan kauas.
Juhlien jälkeisenä päivänä ovat tunteet usein pinnassa ja mieli herkkänä. Tällaisina päivinä Nick Cassaveteksen ohjaama elokuva The Notebook joko toimii tai sitten ei. Omalla kohdalla toimi. Vanha mies alkaa lukea vanhalle naiselle kirjaa. Olemme vanhainkodissa ja käy haikean selväksi, että nainen kärsii pitkälle edenneestä dementiasta. Mies haluaa kuitenkin auttaa naista muistamaan ja lukee tälle ääneen rakkaustarinaa, joka herättää muistoja ja tunteita kummassakin. Eletään 30-lukua ja Noah on sahalla työskentelevä nuori mies, jolla ei ole tiedossa kummoistakaan tulevaisuutta saatikka rahaa sillä hetkellä. Allie on etuoikeutetusta perheestä, jolla on suunnitelmat koko tulevaisuuden varalle ja rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Sattumalta nuoret tapaavat ja Noah tietää löytäneensä suuren rakkauden. Pian myös Allie on vakuuttunut, että heidät on tarkoitettu yhteen ja pari viettää jokaisen valveillaolohetken toistensa seurassa. Noah antaa Allielle vapauden tunteen ja Allie avaa sielunsa ja sydämensä Noahille. Luokkaerot ja Allien vanhemmat kuitenkin erottavat nuoret rakastavaiset, mutta kumpikaan ei ole valmis luovuttamaan ennen kuin yksinkertaisesti aika tuntuu asettuvan heitä vastaan. Vuosia myöhemmin Noah näkee Allien sattumalta, mutta murtaa sydämensä näkemästään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja tuo Noahin ja Allien jälleen yhteen ja vanhat tunteet tulevat esiin vuosien tukahduttamisen jälkeen. The Notebook on lämmin ja haikea tarina rakkaudesta, joka kestää loppuun saakka. Se on antautumista ja uskoa. Se on varmuutta siitä, että toinen ihminen voi olla toiselle koti. Muutamaa ylilyöntiä lukuunottamatta se onnistuu välttämään ne pahimmat siirapit. Kaksi aikaa ja paikkaa kulkee simultaanisesti ilman ongelmia ja seurantavaikeuksia.Vaikka tiesin ensimmäisestä kohtauksesta, mihin kaikki johtaa, ei se kuitenkaan haitannut kauniin ja melankolisen tarinan seuraamista. Suosittelen The Notebook elokuvaa herkkiin hetkiin ja romantiikan kaipuuseen. Sen loppu on sopivan raadollinen mutta silti kaunis, eikä sodi viipyilevää ja hiukan kaunisteltua tarinaa vastaan.
Tämä tuskin tulee edes levitykseen Suomeen, mutta lähtökohtaisesti elokuva kiinnostaa minua suuresti. Acts of Violence on ensikertalaiselokuvantekijän Il Lim:n kirjoittama, ohjaama ja tuottama. Lisäksi hän näyttelee myös pääosaa. Vielä kaiken tämän päälle, mies jakelee leffaa ilman suuren studion tukea. Useimmiten, ainakin lähtökohtaisesti, tämä kuulostaa tuhoon tuomitulta, kun yksi mies vastaa kaikesta. Silti hän on onnistunut saamaan mukaan kulttimainettaa nauttivan Hellboy Ron Perlmanin, joka totesi Il Lim:lle, että ensikertalainen muutti hänen elämänsä jo kerran (viitaten Guillermo del Toroon). Perlmanin lisäksi elokuvassa näyttelee Il Lim:n vaimoa Stanley Kubrickin löytämä Leelee Sobieski eli kovilla ammutaan, jos minulta kysytään. Elokuvan iskulauseena toimii sanonta: What makes a man kill? Tässä tapauksessa se on vaimon raiskaus. Kuulostaa jossain määrin ehkä kuluneelta, mutta toivon, että komeat martal arts kohtaukset eivät syö elokuvan juonta, ja että vaimon kokemat traumat saadaan sisällön kannalta oikeasti toimimaan. Julisteen perusteelle se on jo joitakin palkintoja pokannut. Nähtäväksi jää miten elokuvan ja sen takana olevan miehen käy.
Sisareni ilmoitti, että tekstejä ei ole voinut kommentoida, ellei ole ollut kirjautuneena lukijana. Nyt tämä suuri vääryys on korjattu. Jos siis olet anonyymi lukija tai kerran eksynyt meikäläisen pohdintoja tarkastamaan, tervetuloa kommentoimaan, vaikka kerta jäisi ainoaksi. Nyt se on mahdollista.
Leffakirjat, ne on jännittäviä asioita. Miksi asia tuli nyt mieleen, on että siskon mies sai kerrassaan hienon kirjan valmistujaislahjaksi: 500 essential cult movies by Jennifer Eiss. Selasin opuksen läpi ja mukaan mahtuu leffaklassikoita kuin myös viimeiseltä vuosituhanneltakin olevia tekeleitä. Alussa on aina genrettäin Top 10, joita seuraa best of the rest leffat. Jokunen listan elokuvista kummastutti ja jokunen mielestäni puuttui. Tämän kaltaiset kirjathan ovat kuitenkin aina subjektiivinen kokonaisuus. Se mikä kirjasta tekee ennen kaikkea mielenkiintoisen on että siitä on turha etsiä useimpia block buster leffoja. Sen sijaan joukkoon mahtuu The Blob kaltaisia pulp kokonaisuuksia hence the name Cult :) Mahtava kirja, jonka haluan myös omaan hyllyyni. Omaa hyllyä koristaa jo jokunen elokuva-aiheinen kokoelmateos, jotka olen saanut niin ikään valmistujaislahjaksi kuin myös joulunakin omakseni. Mukana mm. Peter Von Bachin kotimaisen elokuvan historia sekä maailman elokuvahistorian opus. Suosittelen selailemaan tai hankkimaan omaksi edes jonkun elokuvakirjan. Niistä saa mukavaa inspiraatiota ja kiinnostusta laajentaa omaa mukavuusaluettaan ja innostusta katsoa elokuvia, joista ei ehkä muuten olisi edes kuullut.
Siinä missä rakastan Järki ja Tunteet kaltaisia upeasti ohjattuja klassikoita, olen myyty Million Dollar Baby kaltaisten huikeiden kerronta-elokuvien edessä, en voi muuta, kun hihkua kuin lapsi lelukaupassa kunnon actionpläjäysten parissa. Varsinkin, jos ne on toteutettu kunnialla, ilman ylimääräistä diipadaapaa. Siispä en häpeä myöntää, että tykkäsin A-team pätkästä todella paljon. A-team perustuu 80-luvulla menestyneeseen toimintasarjaan, joka on adaptoitu parituntiseksi poikien (ja minun) elokuvaksi. A-team on neljän ranger -koulutetun sotilaan yksikkö, joka hoitaa ne vaikeimmat ja likaisimmat tehtävät keskittymällä tarkkaan suunnitteluun ennemmin kuin sokeaan väkivaltaan. Joukkoa johtaa eversti Hannibal Smith ja vanavedessä tulevat The Face, Baracus ja Murdoch. Amerikkalaiset ovat vetäytymässä Irakista, kun tiimi ottaa hoitaakseen viimeisen tehtävän hankkia valtiolle takaisin 100$ seteleiden painolaatat, jotka Saddamin kätyrit olivat vieneet operaatio Aavikkomyrskyn aikana. Tehtävän päättyessä huomaa joukko tulleensa petetyksi, heidät vangitaan ja kaikki passitetaan sotaoikeuden kautta eri vankiloihin eripuolille maata. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo selvää, että kalterit eivät näitä kavereita pidättele ja pian onkin pay back time! Se mikä omalla kohdalla tässä nimenomaisessa toimintaelokuvassa toimi, on se tosiasia, että se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Se ei kikkaile liikaa animaatioräjähdyksillä, se ei sorru ylikorostettuun juonikuvioon, sen hahmot ovat yksinkertaisia ja homma etenee kuin armeijan maasturi. Casting on aivan mahtava. Rakastan Liam Neesonia ja enemmän kuin kerran District 9:sta tuttu Sharlton Coplay varastaa shown mainiona ja eksentrisenä Murdochina. Siinä vaiheessa, kun mies tekee Braveheart imitaationsa, olin pudota nauraen penkiltä. Bravo! A-team on hauska toimintakokonaisuus, rehellisesti viihdettä ja kunnon veijaripätkä. Kun pääosanesittäjät ovat sotilaita, ei elokuvaa kannatakkaan lähteä viemään syvempiin vesiin saatika kuormittaa sitä liialla dramaturgialla. Se on uskollinen alkuperäisidealle ja poikinee jatko-osan. Toivoa sopii, että silloinkaan ei lähdetä turhan tahmeisiin ja suurisuuntaisiin kuvioihin vaan pysytään hiekkalaatikko hommissa. Kelpo toimintaa, kelpo menoa.
Kuten täälläkin on tullut moneen kertaan todettua, romanttiset elokuvat, komedialla tai ilman, ovat vaikea laji toteuttaa ilman niitä ilmiselviä suden kuoppia. Letters to Juliet ei aivan solahdaa niihin kauheimpiin tekeleisiin, mutta sortuu kyllä harmittavaan teennäisyyteen ja amerikkalaiseen sokerikuorutteeseen. Mamma Mian Amanda Seyfried esittää New Yorkerille työskentelevää faktojen tarkastajaa Sophieta. Hänellä on komea kihlattu (jota esittää ilmeisesti uraansa Hollywood buustia hakeva superherkku Gael Garcia Bernal), joka suhtautuu jopa turhan intohimoisesti oman ravintolansa avaamiseen. Yhdessä pari lähtee ennakoivalle kuherruskuukaudelle Italiaan romanttiseen Veronan kaupunkiin, josta Romeo ja Juliakin ovat lähtöisin. Pian käy ilmi, että sulheselle on tärkeämpää kiertää sopivia viinitarhoja ja tavata tavarantoimittajia kuin viettää aikaa morsiammensa kanssa. Tylsistyneenä kirjoittamisesta haaveileva Sophie päätyy avustamaan Julian sihteerejä eli joukkoa naisia, jotka vastailevat Julialle jätettyihin kirjeisiin. Sattumalta Sophie löytää 50 vuotta vanhan kirjeen, johon hän päättää vastata. Pian kaupunkiin ilmestyy kirjeen kirjoittanut Claire pojan poikansa Charlien kanssa vastauksesta intoutuneena. Yhdessä kolmikko alkaa etsiä Clairen nuoruuden rakastettua Charlien äänekkäistä vastusteluista huolimatta, jonka tämä oli vanhempiensa vastustelujen takia hylännyt 50 vuotta sitten. Elokuvan alku on oikein jouhevaa kerrontaa ja tarina etenee kauniissa maisemissa kutkuttavaa tahtia. Siinä vaiheessa, kun päästään nuorten orastaviin tunteisiin, alkaa tarina nytkähdellä ja yskiä. Jotenkin homma menettää otettaan ja haikea romantiikkaa alkaa muuttua tahmeaksi. Vanessa Redgraven esittämä Claire ja tämän kadonnut Lorenzo ovat se elokuvan kantava voima. Jännite Sophien ja pojan poika Charlien välillä ei tavoita samaa tehoa vaan tuntuu pökkelöiselle ja tylsälle. Harmi. Ikäihmisten elämän nälkää ja Italian kauniita maisemia jaksaa kyllä katsoa, mutta loppuosan aiheuttama mahalasku jää valitettavasti kummittelemaan mieleen. Alun meno ei pelasta lopun tyssäystä. Kuten alussa totesin, ei tämä missään nimessä huonoimmasta päästä ole. Silti elokuva jää kauaksi esimerkiksi samoilla ihanilla maisemilla ryyditetyn A Good Year:in taakse, jossa on myös syvällisempi sanoma, joka tässä taas hukataan turhaan nuorison kosiskeluun.
Miksi en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa, on ollut pääsykoe rumba. Tavoitteeni oli päästä osalliseksi suomalaista elokuvateollisuutta oppimalla enemmän ja kehittämällä itseäni uskottavana elokuvantekijänä. Subjektiivinen kaarti päätti kuitenkin toisin ja tässä taas ollaan. Onnen potkut ja onnistumiset. Ne eivät oikein kuulu meikäläisen elämään. Taistelu, itku ja hammasten kiristys, ne tuntuvat olevan lähempänä totuutta... Oli miten oli, elokuvat eivät katoa mihinkään, vaikka usko omaan tulevaisuuteen kokisikin ison kolauksen. Löytyisiköhän tästä tekeleestä jotakin, mikä auttaisi?
Mistä näitä suomennoksia tulee? She's out of my league = Aivan liian hottia? Que? Joka tapauksessa tulipa tämäkin pätkä tarkastettua, eikä päällimmäiseksi jäänyt edes vanhentunut maku. Nauroin muutamaankin otteeseen ääneen ja sain syöksyä kirjaimellisesti penkkirivien väliin myötähäpeästä, mikä lienee tämän genren elokuvien tarkoituskin. Kirk on vähän vässykkä eli Muudeli eli man puddle. Se nuori mies, jolla ei ole treenattua vartaloa, ei trendikästä duunia ja jonka kaverit ovat vähintäänkin omien elämiensä sankareita ja jonka perhe on täynnä urpoja. Koska miehellä ei liikaa vientiä ole, on hän vakuuttunut, että hapan ja pinnallinen ex on se elämän nainen. Kunnes kuvaan astuu Molly. Täydelliset hiukset, häikäisevä hymy ja tämä kaunotar tykkää vielä jääkiekosta. Kaiken kukkuraksi, Molly haluaa ulos Kirk:n kanssa. "There is something wrong with the Universe" toteaa Kirkin kaverit, mutta joka tapauksessa suhde etenee erinäisten kommellusten kautta. Suhde selviää jopa Kirkin perheenkin tapaamisesta, kunnes tulee aika tositoimien, jolloin Kirkin olematon itsetunto ottaa ylivallan. Jay Baruchel on tämän hetken geeg:en esikuva. Hontelolla ja erikoisen näköisellä näyttelijällä on vientiä unelmatehtaalla, kun halutaan elokuvaan se fiksun ja sympaattisen oloinen kaveri, joka ei täytä toivekundin mittoja. Tämänkin roolin herra handlaa juurikin oikealla otteella. Mollya näyttelevä Alice Eve nähdään myös SATC 2:ssa, joten nousevaa tähteä taidetaan tuijotella. Hänenkin kohdallaa palikat ovat kasassa. She's out of my league on kevyt komedia, jossa piilee ripaus totuutta. Itsetunto on pidemmän päälle seksikkäämpää kuin pelkkä komeus ja sitä täydellistä hymyäkin voi haavoittaa. Ei tässä nyt mitään draaman syvintä olemusta olla tuottamassa tai herättämässä katsojien syvimpiä tunteita. Leffan on kuitenkin mukavan "tavallinen". Se ei pursua A-luokan starpoja, pieni budjetti pitää huolen, että ylilyönneiltä vältytään ja muutenkin homma toimii perusturvallisella otteella. Ehkä käsikirjoitus pitää sisällään asteen verran ronskimpaa dialogia kuin vastaavissa tekeleissä, mikä on mielestäni virkistävää. Vaikka parissa kohtauksessa päästään perus alapää- ja eritehuumoriinkin, on nämäkin vitsit jotenkin hallussa.Omaksi yllätyksekseni tykkäsin.
Guillermo del Toro irtisanoutuu Hobbit elokuvista. Huhutaan että jatkuvat tuotannolliset lykkäykset johtuvat studiojätti MGM:n taloudellisista vaikeuksista, joiden vuoksi del Toro joutuu jättämään projektin. Lisäksi verkossa puhutaan, että studion vaatimus tehdä tästäkin elokuvasta 3D versio, olisi ollut ohjaajalle viimeinen pisara. Olen todella harmissani! Ja uskon että Peter Jackson on samassa mielentilassa. Asiasta lisää mm. täältä: http://the-hobbit-movie.com/2010/05/31/guillermo-del-toro-quits-the-hobbit-movies/
Del Toro on yksi lempiohjaajistani. Kuten Burtonkin, miehellä on hyvin selkeä oma visuaalinen ilme ja ote teoksissaan, jotka vetoavat meikäläiseen. Kauhulla odotan, kuka näihin valtaviin saappaisiin lähtee seisomaan. Kun Jacksonista on kyse, luottamukseni on ehkä kuitenkin asian tiimoilta vahvempi. Miten olisi vaikka Neill Blomkamp (District 9)?
Kesähetket eli L'heure d'été on ohjaaja Olivier Assayasin kirjoittama ja ohjaama elokuva ja edustaa mielestäni klassisesti tämän päivän ranskan uutta aaltoa. Se on kaunis, siitä puuttuu tiivis draaman kaari ja se kumartaa hartaasti realismille.
