AIKA AIKANSA KUTAKIN...

... sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Kuten edellisessä kirjoituksessa jo totesin, muutoksen tuulet ovat tosiasia. Blogini tulee muuttumaan ja keskittymään tulevaisuudessa pääasiassa Future Film Distribution:n elokuviin. Firmasta saa lisätietoa mm. täältä. Itse olen muutoksesta enemmän kuin innoissani. Aijon pysyä kuitenkin rehellisenä kirjoittaessani mielipiteitä elokuvista, joita ehdin katsoa. Lisäksi tulen kertomaan enenevissä määrin uutisia tulevista elokuva- ja DVD ensi-illoista sekä vihjaamaan mehevistä huhuista elokuvan maailmassa.
Esimakua tulevasta voin heittää jo aikaisemminkin trailerin muodossa esittelemäni Expendables leffan sneak preview:llä ja kommentoimalla näkemääni. Ensi-iltaan elokuva tulee 13.8 kautta maan.
Vaikka pelkäsin, että elokuva sortuu liikaan vakavuuteen ja sitä myöden campiin, sitä se ei luojan kiitos tee. Tämä pätkä vie testosteronin aivan uusiin sfääreihin, vyöryttää kankaalle kunnon turpakäräjät ja dialogi koostuu toinen toistaan nasevammista one linereista.
Voin kuvitella, että naisia tämä elokuva ei houkuta, paitsi meitä, jotka nauttivat kunnon mäiskeestä ja ärhäkkäästä otteesta.
Tältä on turha suurta draamaa tai sisältöä odottaa, vaikka keskeltä löytyykin kohtaus tunteikkaasta Mickey Rourkesta. The Wrestler -elokuvan tähti, jos kuka voi tästä kaartista uskottavasti moisen tehdä.
Parasta elokuvassa on sen kokeneiden tähtien huumori, kyky nauraa ja heittää herjaa, eikä ottaa itseään ja projektiaan liian vakavasti. Tämä takaa, että kokonaisuus toimii, viihdekerroin on korkealla ja tarina rullaa.
Kyllähän se Syltty on todistanut jo useaan otteeseen, että herra haltsaa tämän tyylin elokuvat. Kaikki siis tarkastamaan kuinka otetaan miehestä mittaa!

TAAS PUHALTAVAT MUUTOKSEN TUULET

Helteet ovat pitäneet huolen, että elokuvien katselu on jäänyt poikkeuksellisesti ulkoilman jalkoihin. Täytynee samaan syssyyn todeta, että meikäläiselle riittäisi vähempikin lämpö...
Mitä tarkoitan muutoksen tuulilla on, että siirryn ensi maanantaista lähtien uusin työkuvioihin. Nähtäväksi jää mitä se tarkoittaa blogin pitämisen suhteen. Oleellisena osana toimenkuvaani tulee myös olemaan yhteistyö lehdistön edustajien kanssa ja tällöin saattaa omakohtaiset mielipiteet mennä ristiin heidän kanssaan ja aiheuttaa "ei toivottua" huomiota. En myöskään ole varma sen seikan eettisyydestä, että alkaisin yksinomaan promoamaan tulevan työnantajani elokuvia henkilökohtaisella kanavallani. Näin ollen jää nähtäväksi miten blogin käy.
Kovasti olen ajastani sen parissa nauttinut ja toivottavasti olen saanut jokusen muunkin elokuvahullun mukaan matkaan.
Keskiviikkoiselle työmatkalle on varattu mukaan elokuvat The Brothers ja Nine. Vaikka niihin liittyykin nyt myös henkilökohtainen yhteys, aijon kirjoittaa niistä vielä rehellisen mielipiteeni. Jatko ratkeaa sitten myöhemmin...

HÖMPÄSTÄ TOISEEN

Killers leffan pressi vaihtui Twilight saagan kolmanteen osaan Epäillys. Siellähän meikäläinen meni, muiden teinien joukossa.
Omalla kohdalla näiden kirjojen luku-into lopahti toisen osan jälkeen lähinnä hahmojen aiheuttaman pohjattoman ärsyyntymisen vuoksi. Jatkuvaa marisemista ja määkimistä. Ei vain jaksa. Liputan tästä huolimatta kökkökirjallisuudellekin, jos se vaan saa tietokoneaikakauden nuoret lukemisen ääreen. Elokuvina ne nyt mukaelevat jotenkin kutenkin kirjoja, lisäämällä niihin reilulla kädellä draamaa, joka kyllä kakkososassa lipsahti auttamattomasti pateettisuuden puolelle.
Epäilys eli Eclipse on hallitumpi kokonaisuus ja siitä on karissut tahaton komiikka. Tilalle on tuotu enemmän tarkoituksen mukaisempaa sanailua, mikä onnistuu lähinnä kilpailevien nuorukaisten ansiosta.
Bella ja Edward ovat edelleen lupautuneet toisilleen ja Bella odottaa muutuvansa vampyyriksi Edwardin vastusteluista huolimatta. Koko elokuvan ajan Bellan tielle tulee erinäisiä tilanteita, joiden kautta hän joutuu pohtimaan valitsemansa tiensä vaikutuksia itseensä ja läheisiinsä. Asiaa ei helpota rakkautensa tunnustanut Jacob, jota kohtaan Bella ei voi myöskään enää kieltää tunteitaan. Kaiken kukkuraksi edellisissä osissa esitelty Victoria on kehittänyt tappavan juonen, jolla saisi Bellan vihdoin hengiltä. Vielä tämän päälle Cullenien klaani joutuu miettimään tekojansa seurauksia Volturien kannalta ja mahdollisuuksiaan solmia liitto ihmisusien kanssa, niin että tieto siitä ei pääse leviämään.
Kyllähän tämän siis taas ihan katsoi, mutta eihän se nyt mitään sisällä liikkumaan saa. Koko saagan ongelma tuntuu olevan sen toivottoman ohuet hahmot ja yltiöromantiikka kuorutettuna uskonnollisilla viittauksilla, jotka vievät sen aina vain kauemmaksi samaistumismahdollisuuksista. Teineillehän tämä on suunnattu ja hyvä niin. Toki tätä Puumaa ihan visuaalisessa mielessä hivelee upeat nuoret miehet, mutta ei sillä jaksa koko elokuvaa purematta niellä.

AUTEUR

Kesähetket eli L'heure d'été on ohjaaja Olivier Assayasin kirjoittama ja ohjaama elokuva ja edustaa mielestäni klassisesti tämän päivän ranskan uutta aaltoa. Se on kaunis, siitä puuttuu tiivis draaman kaari ja se kumartaa hartaasti realismille.
Kolme sisarusta tulee viettämään perheineen äitinsä 75-vuotisjuhlia tämän vanhalle talolle, jonka äiti on perinyt iso sedältään, kuuluisalta taidemaalarilta. Talo on täynnä taideaarteita ja antiikkia. Vanhin poika on talon ja sen irtaimiston säilyttämisen kannalla, mutta äiti tuntee lapsensa eikä halua talosta ja tavaroista kenellekkään taakkaa. Perinnöstä puhuminen sivuutetaan kuitenkin itse juhlissa ja asia jää käsittelemättä. Asia tulee kuitenkin ajankohtaiseksi, kun äiti kuolee yllättäen. Perinnän jaossa vanhin veli alistuu nuorempien tahtoon ja talo irtaimistoneen lahjoitetaan museolle, myydään ja jaetaan perillisten kesken. Materia on katoavaista ja tunnearvot muuttuvat sukupolvien saatossa ja pian historia on enää vain muisto menneestä ajasta.
Aiheelta elokuva on mielenkiintoinen ja se on kerännyt kriitikoiden ylistystä ympäri maailman. Omalla kohdalla nautin dramaturgisemmista kokonaisuuksista ja tarinoista, joissa on selkeä kaari; alku, keskikohta ja loppu, sekä kohtauksia, jotka pysäyttävät.
Kesähetkien ydin eli sukupolvien erot, tarpeiden muuttuminen, mikä on loppujen lopuksi kannattavaa säilyttää ja milloin menneisyydestä tulee taakka, joka vaikeuttaa kasvua ja kehitystä, ovat kaikki oman elokuvansa arvoisia aiheita. Ymmärrän toki mistä kohkaaminen tämän elokuvan ympärillä johtuu, mutta meikäläisen se jätti harmillisen kylmäksi. Välillä mieleeni tuli myös se etten täysin ymmärrtänyt ohjaajan ajatuksenjuoksua ja joidenkin kohtausten funktioita. Koin, että en saanut kunnon tunneyhteyttä hahmoihin ja tapahtumia päätyi vain seuraamaan sivusta ilman että ne olisivat koskettaneet sen enempää. Kameran liikkeet tehostivat mielestäni tätä efektiä.
Ehkä Assayas on halunnut tehdä elokuvansa ennemminkin pohdinnalliseksi kuin liikuttavaksi teokseksi. Itseäni vain aiheet sinänsä olisivat houkuttaneet sukeltamaan syvemmälle sisarusten välisiin suhteisiin ja isosedän perinnön vaalimiseen liittyviin seikkoihin. Nyt jäljelle jäi vain kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan jääneet edes vaivaamaan vain aiheuttivat vain pienen olan kohautuksen. Tällöin elokuva mielestäni menee hiukan hukkaan.
Kauniita kuvia se on pullollaan ja saa haikailemaan ranskan maaseudulle siemailemaan punaviiniä ja mutustelemaan patonkia.

JUHANNUKSEN VIETTOON

Meikäläinen suuntaa maalle, missä ei televisiota saatika elokuvia tule katsoneeksi muutamaan päivään. Sen sijaan juhannuksen jälkeen on tiedossa muutamakin kiinnostava pressinäytös, jotka aijon tarkastaa.
Mielenkiintoisimpana Ranskan terävimpään ohjaajakärkeen sijoittuva Olivier Assayasin Kesähetket. Kriitikoiden ylistystä ympäri maailman kerännyt elokuva vaikuttaa vähintäänkin kutkuttavalta perhedraamalta.
Vähemmän terävämpään kastiin taitaa livahtaa Kathrine Heigl:n tähdittämät Killers. Vastaparina Ashton Kutcher. Jos ei muuta niin aivojen lepuuttelua ohuen juonen ja mitäänsanomattoman käsiksen parissa.
Ei siis muuta kuin mahtavaa Juhannusta kaikille. Ollaan varovaisia tekemisissämme ja palataan elokuvien maailmaan kaupunkiin takaisin asettumisen jälkeen. Jos vietät keskikesän juhlan television lähettyvillä, katso ainakin Karhu lauantaina aamupäivällä. Tokihan tuutista tulee lauantaina myös mm. Blues Brothers ja sunnuntaina Kuolema pukee häntä, mutta jos tarvitsee valita, suosittelen tätä.

TIETOJA RAPAKON TAKAA

Ajattelin jatkossakin kirjoitella tänne aina, kun kuulen erinäisiä mielestäni mielenkiintoisia uutisia niin television kuin elokuvankin maailmasta.
Päällimmäisenä täytyy hihitellä, koska huhun mukaan Neill Blomkamp on vahvimpana ehdokkaana Hobitin ohjaajaksi. Elokuvavainuni osui siis oikeaan :)
Men in Black 3 kuvaukset alkavat syksyllä. Elokuvan ensi-ilta on kaavailtu elokuuhun 2012. Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin mukana leffassa tullaan näkemään ainakin Michelle Rodriguez ja Josh Brolin. Saa nähdä mitä tästä tulee. Ohjaajana edelleen Barry Sonnenfeld.
Myös Pirates of The Caribbean 4 kuvaukset ovat käynnistyneet Hawajilla. Brucheimerin taikasormet ovat taas taikinassa, kun vaivataan kasaa jotain jättimäistä. Tällä kertaa pääpaino on Jack Sparrowssa kuten pitääkin ja Keira Knightyn ja Orlando Bloomin hahmot ovat saaneet antaa tilaa mm. Penelope Cruzille. Julkaisu joskus kesällä 2011.
Muita suurenluokan elokuvasuunnitelmia sarjakuvahamoihin perustuen ovat Marvelin Ironman 3, Thor, The First Avenger: Captain America ja The Avengers. Marvelin ja Disneyn ensimmäinen yhteistyö taas näyttäisi olevan Dr. Stangen hahmo.
Hutusta vakavampaan draamaan todennäköisesti päästään, kun veteraani Eastwood tekee elokuvan J. Edgar Hooverista, joka tunnetaan myös FBI:n isänä. Pääosaan on kiinnitetty Leonardo DiCaprio, joka tekee debyyttinsä unelmatehtaan konkarin kanssa.
Television puolella omalla kohdallani riemun kiljahduksia sai aikaan tieto True Blood:n neljännestä tuotantokaudesta. Suomessa on päästy vasta kakkoskauden alkuun ja sekin on jäähyllä mustavalkoisen nahkakuulan takia. Jenkeissä mennään jo kolmoskaudella, joten perässä tullaan kuten tavallista.

JUHANNUSVIIKON POIMINTA

Television elokuvatarjonta on tulevalla viikolla vähintäänkin mitäänsanomaton. Yksi pomppaa kuitenkin omalla kohdalla muiden turhakkeiden joukosta, nimittäin vuodelta 1988 oleva ranskalainen L'ours eli Karhu.
Muistan kuin eilisen päivän, kun menimme koko perheen voimin elokuvateatteriin katsomaan tätä silloin kohuttua ja puhuttua eläin-elokuvaa. Eläinsuojelijat olivat ristiriitaisia mielipiteissään elokuvasta ja kansa kohisi tyystin erilaisesta ja raadollisesta teoksesta, jossa pääosassa on iso uroskarhu ja karhunpentu, joka jää orvoksi metsästäjien ammuttua tämän emon. Ihmisiä ei elokuvassa juuri näy metsästäjiä lukuunottamatta.
Elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen kymmenvuotiaaseen ja muistan kuinka vanhempani joutuivat hyssyttelemään minua, kun tunteet ottivat vallan seuratessani luonnon ja ihmisen raakuutta. Itkin vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin. En koe traumatisoituneeni vaan päinvastoin. Jo silloin minussa vahvistui empaita luonto ja sen moninaisuutta kohtaan ja varmuus siitä että ihminen on useimmiten väärässä.
Jos siis et juhannusviikolla muuta telkkarista katso, katso tämä. Ja jos et katso, tallenna se digiboxille, jos vain mahdollista. Karhu on hieno elokuva luonnosta ja ihmisyydestä. Se puhuttelee varmasti vielä tänäkin päivänä.

CRUISE & DIAZ

Olen tässä jo muutaman päivän yrittänyt miettiä ja jäsennellä mielipidettäni unelmatehtaan uusimmasta actionpläjäyksestä.
Knight & Day on muka nokkela tarina agentista, joka on lavastettu pahikseksi ja sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan olevasta naisesta, joka joutuu sotkun keskelle.
Diaz on poikamainen June, joka on matkalla siskonsa häihin, kun hän törmää kentällä komeaan Milleriin, jota esittää siis Cruise. Suita sait ja valtion toimesta kone onkin tyhjä lukuunottamatta muutamia agentteja, joiden on määrä ottaa Miller kiinni ja tietenkin Junea, joka "laitetaan" koneeseen, jotta Millerin suunnitelmat menisivät mönkään. Tästä alkaa seikkailu, jossa Miller yrittää pitää hengissä nuoren Simonin, joka on sattumalta keksinyt aivan uuden ja vaihtoehtoisen energiamuodon, Junen, joka vain sattuu päätymään mukaan ja tietenkin paljastamaan vielä salajuonen lonkerot ja puhdistamaan oman nimensä. Sitten viuhdotaan menemään ympäri maailmaa välillä huumattuna ja välillä aseiden ja pommien räiskyessä ja lauotaan laineja.
Isoin ongelma elokuvassa on sen teflon pinta. Se on liian tuotettu ja siloiteltu. Siitä puuttuu kaikki rosoisuus ja sitä myöden myös tartunta pinta. Valkokangas vyöryttää eteen poukkoilevan tarinan ja pääparin, jonka kemiat eivät oikein tunnu kohtaavan. Lisäksi tuntui, että suurin osa käsikirjoituksen nokkeluuksista valuu hukkaan tai häviää kaiken muun huuhaan alle. Vitsit aukeavat liian myöhään tai eivät ollenkaan.
Kyllähän elokuvalla hetkensä on ja välillä meno yltyy hyvinkin hauskaksi. Kokonaisuus kuitenkin ontuu pahasti. Knight and Day on viihde-elokuva, mutta jonka viihde ei valitettavasti oikein kanna. Se ei onnistu täysin olemaan uskottava agenttielokuva, eikä oikein toimintaelokuvakaan. Se jää lillumaan jonnekin välimaastoon ja veikkaampa, että sen jäljet eivät tule kantamaan kovinkaan kauas.

KAUNISTA JA HAIKEAA

Juhlien jälkeisenä päivänä ovat tunteet usein pinnassa ja mieli herkkänä. Tällaisina päivinä Nick Cassaveteksen ohjaama elokuva The Notebook joko toimii tai sitten ei. Omalla kohdalla toimi.
Vanha mies alkaa lukea vanhalle naiselle kirjaa. Olemme vanhainkodissa ja käy haikean selväksi, että nainen kärsii pitkälle edenneestä dementiasta. Mies haluaa kuitenkin auttaa naista muistamaan ja lukee tälle ääneen rakkaustarinaa, joka herättää muistoja ja tunteita kummassakin.
Eletään 30-lukua ja Noah on sahalla työskentelevä nuori mies, jolla ei ole tiedossa kummoistakaan tulevaisuutta saatikka rahaa sillä hetkellä. Allie on etuoikeutetusta perheestä, jolla on suunnitelmat koko tulevaisuuden varalle ja rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Sattumalta nuoret tapaavat ja Noah tietää löytäneensä suuren rakkauden. Pian myös Allie on vakuuttunut, että heidät on tarkoitettu yhteen ja pari viettää jokaisen valveillaolohetken toistensa seurassa. Noah antaa Allielle vapauden tunteen ja Allie avaa sielunsa ja sydämensä Noahille. Luokkaerot ja Allien vanhemmat kuitenkin erottavat nuoret rakastavaiset, mutta kumpikaan ei ole valmis luovuttamaan ennen kuin yksinkertaisesti aika tuntuu asettuvan heitä vastaan.
Vuosia myöhemmin Noah näkee Allien sattumalta, mutta murtaa sydämensä näkemästään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja tuo Noahin ja Allien jälleen yhteen ja vanhat tunteet tulevat esiin vuosien tukahduttamisen jälkeen.
The Notebook on lämmin ja haikea tarina rakkaudesta, joka kestää loppuun saakka. Se on antautumista ja uskoa. Se on varmuutta siitä, että toinen ihminen voi olla toiselle koti.
Muutamaa ylilyöntiä lukuunottamatta se onnistuu välttämään ne pahimmat siirapit. Kaksi aikaa ja paikkaa kulkee simultaanisesti ilman ongelmia ja seurantavaikeuksia. Vaikka tiesin ensimmäisestä kohtauksesta, mihin kaikki johtaa, ei se kuitenkaan haitannut kauniin ja melankolisen tarinan seuraamista.
Suosittelen The Notebook elokuvaa herkkiin hetkiin ja romantiikan kaipuuseen. Sen loppu on sopivan raadollinen mutta silti kaunis, eikä sodi viipyilevää ja hiukan kaunisteltua tarinaa vastaan.

MIELENKIINNON KOHDE

Tämä tuskin tulee edes levitykseen Suomeen, mutta lähtökohtaisesti elokuva kiinnostaa minua suuresti.
Acts of Violence on ensikertalaiselokuvantekijän Il Lim:n kirjoittama, ohjaama ja tuottama. Lisäksi hän näyttelee myös pääosaa. Vielä kaiken tämän päälle, mies jakelee leffaa ilman suuren studion tukea.
Useimmiten, ainakin lähtökohtaisesti, tämä kuulostaa tuhoon tuomitulta, kun yksi mies vastaa kaikesta. Silti hän on onnistunut saamaan mukaan kulttimainettaa nauttivan Hellboy Ron Perlmanin, joka totesi Il Lim:lle, että ensikertalainen muutti hänen elämänsä jo kerran (viitaten Guillermo del Toroon). Perlmanin lisäksi elokuvassa näyttelee Il Lim:n vaimoa Stanley Kubrickin löytämä Leelee Sobieski eli kovilla ammutaan, jos minulta kysytään.
Elokuvan iskulauseena toimii sanonta: What makes a man kill? Tässä tapauksessa se on vaimon raiskaus. Kuulostaa jossain määrin ehkä kuluneelta, mutta toivon, että komeat martal arts kohtaukset eivät syö elokuvan juonta, ja että vaimon kokemat traumat saadaan sisällön kannalta oikeasti toimimaan. Julisteen perusteelle se on jo joitakin palkintoja pokannut. Nähtäväksi jää miten elokuvan ja sen takana olevan miehen käy.

MUUTOS

Sisareni ilmoitti, että tekstejä ei ole voinut kommentoida, ellei ole ollut kirjautuneena lukijana. Nyt tämä suuri vääryys on korjattu. Jos siis olet anonyymi lukija tai kerran eksynyt meikäläisen pohdintoja tarkastamaan, tervetuloa kommentoimaan, vaikka kerta jäisi ainoaksi. Nyt se on mahdollista.

OPUKSIA YKSILLE, HEPREAA TOISILLE

Leffakirjat, ne on jännittäviä asioita.
Miksi asia tuli nyt mieleen, on että siskon mies sai kerrassaan hienon kirjan valmistujaislahjaksi: 500 essential cult movies by Jennifer Eiss.
Selasin opuksen läpi ja mukaan mahtuu leffaklassikoita kuin myös viimeiseltä vuosituhanneltakin olevia tekeleitä. Alussa on aina genrettäin Top 10, joita seuraa best of the rest leffat. Jokunen listan elokuvista kummastutti ja jokunen mielestäni puuttui. Tämän kaltaiset kirjathan ovat kuitenkin aina subjektiivinen kokonaisuus. Se mikä kirjasta tekee ennen kaikkea mielenkiintoisen on että siitä on turha etsiä useimpia block buster leffoja. Sen sijaan joukkoon mahtuu The Blob kaltaisia pulp kokonaisuuksia hence the name Cult :) Mahtava kirja, jonka haluan myös omaan hyllyyni.
Omaa hyllyä koristaa jo jokunen elokuva-aiheinen kokoelmateos, jotka olen saanut niin ikään valmistujaislahjaksi kuin myös joulunakin omakseni. Mukana mm. Peter Von Bachin kotimaisen elokuvan historia sekä maailman elokuvahistorian opus.
Suosittelen selailemaan tai hankkimaan omaksi edes jonkun elokuvakirjan. Niistä saa mukavaa inspiraatiota ja kiinnostusta laajentaa omaa mukavuusaluettaan ja innostusta katsoa elokuvia, joista ei ehkä muuten olisi edes kuullut.

ÄÄRIPÄÄT KUNNIAAN

Siinä missä rakastan Järki ja Tunteet kaltaisia upeasti ohjattuja klassikoita, olen myyty Million Dollar Baby kaltaisten huikeiden kerronta-elokuvien edessä, en voi muuta, kun hihkua kuin lapsi lelukaupassa kunnon actionpläjäysten parissa. Varsinkin, jos ne on toteutettu kunnialla, ilman ylimääräistä diipadaapaa. Siispä en häpeä myöntää, että tykkäsin A-team pätkästä todella paljon.
A-team perustuu 80-luvulla menestyneeseen toimintasarjaan, joka on adaptoitu parituntiseksi poikien (ja minun) elokuvaksi. A-team on neljän ranger -koulutetun sotilaan yksikkö, joka hoitaa ne vaikeimmat ja likaisimmat tehtävät keskittymällä tarkkaan suunnitteluun ennemmin kuin sokeaan väkivaltaan. Joukkoa johtaa eversti Hannibal Smith ja vanavedessä tulevat The Face, Baracus ja Murdoch.
Amerikkalaiset ovat vetäytymässä Irakista, kun tiimi ottaa hoitaakseen viimeisen tehtävän hankkia valtiolle takaisin 100$ seteleiden painolaatat, jotka Saddamin kätyrit olivat vieneet operaatio Aavikkomyrskyn aikana. Tehtävän päättyessä huomaa joukko tulleensa petetyksi, heidät vangitaan ja kaikki passitetaan sotaoikeuden kautta eri vankiloihin eripuolille maata. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo selvää, että kalterit eivät näitä kavereita pidättele ja pian onkin pay back time!
Se mikä omalla kohdalla tässä nimenomaisessa toimintaelokuvassa toimi, on se tosiasia, että se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Se ei kikkaile liikaa animaatioräjähdyksillä, se ei sorru ylikorostettuun juonikuvioon, sen hahmot ovat yksinkertaisia ja homma etenee kuin armeijan maasturi.
Casting on aivan mahtava. Rakastan Liam Neesonia ja enemmän kuin kerran District 9:sta tuttu Sharlton Coplay varastaa shown mainiona ja eksentrisenä Murdochina. Siinä vaiheessa, kun mies tekee Braveheart imitaationsa, olin pudota nauraen penkiltä. Bravo!
A-team on hauska toimintakokonaisuus, rehellisesti viihdettä ja kunnon veijaripätkä. Kun pääosanesittäjät ovat sotilaita, ei elokuvaa kannatakkaan lähteä viemään syvempiin vesiin saatika kuormittaa sitä liialla dramaturgialla. Se on uskollinen alkuperäisidealle ja poikinee jatko-osan. Toivoa sopii, että silloinkaan ei lähdetä turhan tahmeisiin ja suurisuuntaisiin kuvioihin vaan pysytään hiekkalaatikko hommissa. Kelpo toimintaa, kelpo menoa.

JULIAN SIHTEERIT

Kuten täälläkin on tullut moneen kertaan todettua, romanttiset elokuvat, komedialla tai ilman, ovat vaikea laji toteuttaa ilman niitä ilmiselviä suden kuoppia.
Letters to Juliet ei aivan solahdaa niihin kauheimpiin tekeleisiin, mutta sortuu kyllä harmittavaan teennäisyyteen ja amerikkalaiseen sokerikuorutteeseen.
Mamma Mian Amanda Seyfried esittää New Yorkerille työskentelevää faktojen tarkastajaa Sophieta. Hänellä on komea kihlattu (jota esittää ilmeisesti uraansa Hollywood buustia hakeva superherkku Gael Garcia Bernal), joka suhtautuu jopa turhan intohimoisesti oman ravintolansa avaamiseen. Yhdessä pari lähtee ennakoivalle kuherruskuukaudelle Italiaan romanttiseen Veronan kaupunkiin, josta Romeo ja Juliakin ovat lähtöisin.
Pian käy ilmi, että sulheselle on tärkeämpää kiertää sopivia viinitarhoja ja tavata tavarantoimittajia kuin viettää aikaa morsiammensa kanssa. Tylsistyneenä kirjoittamisesta haaveileva Sophie päätyy avustamaan Julian sihteerejä eli joukkoa naisia, jotka vastailevat Julialle jätettyihin kirjeisiin. Sattumalta Sophie löytää 50 vuotta vanhan kirjeen, johon hän päättää vastata. Pian kaupunkiin ilmestyy kirjeen kirjoittanut Claire pojan poikansa Charlien kanssa vastauksesta intoutuneena. Yhdessä kolmikko alkaa etsiä Clairen nuoruuden rakastettua Charlien äänekkäistä vastusteluista huolimatta, jonka tämä oli vanhempiensa vastustelujen takia hylännyt 50 vuotta sitten.
Elokuvan alku on oikein jouhevaa kerrontaa ja tarina etenee kauniissa maisemissa kutkuttavaa tahtia. Siinä vaiheessa, kun päästään nuorten orastaviin tunteisiin, alkaa tarina nytkähdellä ja yskiä. Jotenkin homma menettää otettaan ja haikea romantiikkaa alkaa muuttua tahmeaksi.
Vanessa Redgraven esittämä Claire ja tämän kadonnut Lorenzo ovat se elokuvan kantava voima. Jännite Sophien ja pojan poika Charlien välillä ei tavoita samaa tehoa vaan tuntuu pökkelöiselle ja tylsälle. Harmi. Ikäihmisten elämän nälkää ja Italian kauniita maisemia jaksaa kyllä katsoa, mutta loppuosan aiheuttama mahalasku jää valitettavasti kummittelemaan mieleen. Alun meno ei pelasta lopun tyssäystä.
Kuten alussa totesin, ei tämä missään nimessä huonoimmasta päästä ole. Silti elokuva jää kauaksi esimerkiksi samoilla ihanilla maisemilla ryyditetyn A Good Year:in taakse, jossa on myös syvällisempi sanoma, joka tässä taas hukataan turhaan nuorison kosiskeluun.

SYITÄ JA SEURAUKSIA

Miksi en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa, on ollut pääsykoe rumba.
Tavoitteeni oli päästä osalliseksi suomalaista elokuvateollisuutta oppimalla enemmän ja kehittämällä itseäni uskottavana elokuvantekijänä. Subjektiivinen kaarti päätti kuitenkin toisin ja tässä taas ollaan.
Onnen potkut ja onnistumiset. Ne eivät oikein kuulu meikäläisen elämään. Taistelu, itku ja hammasten kiristys, ne tuntuvat olevan lähempänä totuutta...
Oli miten oli, elokuvat eivät katoa mihinkään, vaikka usko omaan tulevaisuuteen kokisikin ison kolauksen. Löytyisiköhän tästä tekeleestä jotakin, mikä auttaisi?

VÄÄRÄSSÄ LIIGASSA

Mistä näitä suomennoksia tulee? She's out of my league = Aivan liian hottia? Que?
Joka tapauksessa tulipa tämäkin pätkä tarkastettua, eikä päällimmäiseksi jäänyt edes vanhentunut maku. Nauroin muutamaankin otteeseen ääneen ja sain syöksyä kirjaimellisesti penkkirivien väliin myötähäpeästä, mikä lienee tämän genren elokuvien tarkoituskin.
Kirk on vähän vässykkä eli Muudeli eli man puddle. Se nuori mies, jolla ei ole treenattua vartaloa, ei trendikästä duunia ja jonka kaverit ovat vähintäänkin omien elämiensä sankareita ja jonka perhe on täynnä urpoja. Koska miehellä ei liikaa vientiä ole, on hän vakuuttunut, että hapan ja pinnallinen ex on se elämän nainen. Kunnes kuvaan astuu Molly. Täydelliset hiukset, häikäisevä hymy ja tämä kaunotar tykkää vielä jääkiekosta. Kaiken kukkuraksi, Molly haluaa ulos Kirk:n kanssa. "There is something wrong with the Universe" toteaa Kirkin kaverit, mutta joka tapauksessa suhde etenee erinäisten kommellusten kautta. Suhde selviää jopa Kirkin perheenkin tapaamisesta, kunnes tulee aika tositoimien, jolloin Kirkin olematon itsetunto ottaa ylivallan.
Jay Baruchel on tämän hetken geeg:en esikuva. Hontelolla ja erikoisen näköisellä näyttelijällä on vientiä unelmatehtaalla, kun halutaan elokuvaan se fiksun ja sympaattisen oloinen kaveri, joka ei täytä toivekundin mittoja. Tämänkin roolin herra handlaa juurikin oikealla otteella. Mollya näyttelevä Alice Eve nähdään myös SATC 2:ssa, joten nousevaa tähteä taidetaan tuijotella. Hänenkin kohdallaa palikat ovat kasassa.
She's out of my league on kevyt komedia, jossa piilee ripaus totuutta. Itsetunto on pidemmän päälle seksikkäämpää kuin pelkkä komeus ja sitä täydellistä hymyäkin voi haavoittaa. Ei tässä nyt mitään draaman syvintä olemusta olla tuottamassa tai herättämässä katsojien syvimpiä tunteita. Leffan on kuitenkin mukavan "tavallinen". Se ei pursua A-luokan starpoja, pieni budjetti pitää huolen, että ylilyönneiltä vältytään ja muutenkin homma toimii perusturvallisella otteella. Ehkä käsikirjoitus pitää sisällään asteen verran ronskimpaa dialogia kuin vastaavissa tekeleissä, mikä on mielestäni virkistävää. Vaikka parissa kohtauksessa päästään perus alapää- ja eritehuumoriinkin, on nämäkin vitsit jotenkin hallussa. Omaksi yllätyksekseni tykkäsin.

HARMIN PAIKKA JA EHKÄ ENEMMÄNKIN...

Guillermo del Toro irtisanoutuu Hobbit elokuvista.
Huhutaan että jatkuvat tuotannolliset lykkäykset johtuvat studiojätti MGM:n taloudellisista vaikeuksista, joiden vuoksi del Toro joutuu jättämään projektin. Lisäksi verkossa puhutaan, että studion vaatimus tehdä tästäkin elokuvasta 3D versio, olisi ollut ohjaajalle viimeinen pisara.
Olen todella harmissani! Ja uskon että Peter Jackson on samassa mielentilassa. Asiasta lisää mm. täältä: http://the-hobbit-movie.com/2010/05/31/guillermo-del-toro-quits-the-hobbit-movies/

Del Toro on yksi lempiohjaajistani. Kuten Burtonkin, miehellä on hyvin selkeä oma visuaalinen ilme ja ote teoksissaan, jotka vetoavat meikäläiseen. Kauhulla odotan, kuka näihin valtaviin saappaisiin lähtee seisomaan. Kun Jacksonista on kyse, luottamukseni on ehkä kuitenkin asian tiimoilta vahvempi. Miten olisi vaikka Neill Blomkamp (District 9)?

WHAT IF...

Tuttavan kautta törmäsin näinkin hauskaan saittiin:

http://www.listal.com/list/if-movies-follow-their-original

Omalla kohdalla lista kirvoitti useammatkin naurut. Tämän kaltaiset triviat tekevät katselukokemuksesta jälleen aivan omanlaisensa. Muutoin monessa kohdassa olen sitä mieltä että alkuperäinen ei välttämättä ole parempi, mutta Hancock:n kohdalla Clooney olisi mielestäni tuonut kökköön elokuvaan roimasti karismaa. Mielipiteitä? Iskeekö listan joku kohta erityisesti omaan nauruhermoon tai olisitko toivonut että aluperäisessä castingissä olisi pysytty?

NELJÄ NAISTA JA NE KLEDJUT...

Koska harrastan täällä myös tunnustuksia, olkoon tämäkin sellainen. Brooklyn's Finest sai jäädä aikatauluongelmien vuoksi ja eilen sitten tarkastin tämän uusimman Sinkkuelämää pätkän. Eli kevyet huttuelokuvat saivat jatkoa. Mikäs siinä. Ulkoilma ei paljon kesän viboja saa liikkelle niin mieltä voi ja saa keventää turhanpäiväisillä elokuvilla. Toki putken olisi voinut lopettaa vaikka eiliseen Funny Games leffaan. Täytyy kuitenkin todeta, että kaksi kertaa elokuvan katsoneena, kolmas kerta saa jäädä. Kyseinen pätkä menee heittämällä ahdistavimpien elokuvien kategoriaan Solonzin Happiness:n kanssa.
Mutta se Sex and the City 2. Noh turha sitä on kiertää taikka kaartaa, että tämäkin ruho on aika luurangoksi kaluttu. Sinkkuus on saanut jäädä ja tilalle on tullut perhe- ja avioelämän ongelmat ja porukan ainoan villikon vanheneminen. Eikä siinä mitään, niinhän sitä käy oikeassakin elämässä. Homma ei vain oikein saa ilmaa.
Carrie, Samantha, Charlotte ja Miranda elävät yltäkylläistä elämäänsä New Yorkissa. Carrie ei meinaa tottua ajatukseen avioliitosta ja suhteen muuttumisesta, Charlotte tuskailee pitkään haaveilemansa perheen kanssa, Mirandalla on ongelmia työpaikalla ja Samantha, no hän yrittää taistella vanhenemista vastaan. Sitten lähdetäänkin Arabiemiraatteihin luxuslomalla, jotta saadaan asioihin hiukan etäisyyttä ja perspektiiviä.
Toisin sanoen peruspalikat ovat täysin samat kuin ne olivat olleet jo pitkään itse sarjassakin. Ja kyllähän käsikirjoitus pitää sisällään ihan arkipäiväänkin sovellettavissa olevia totuuksia. Pohja niistä vain katoaa kaiken sen kimalluksen, kenkien ja muun krumeluurin alle.
Elokuvan sisältö kokonaisuudessaankin tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Siitä on kadonnut iso osa sarjan alkuperäistä viehätystä, ronskia huumoria ja oivia huomioita sukupuolten eroista. Tilalle on tullut väkisin väännettyä draamaa ja puulta maistuvaa tilannekomiikkaa. Kyllähän se välillä naurattaa mutta myös tylsistyttää. Siinä vaiheessa heitetään kehiin yleensä komeita kuteita ja huikaisevia maisemia. Ja mikä surullisinta, sarjan herkullisimmasta hahmosta Samanthasta on kadonnut suurin osa ytyä. Aikaisemmat niin monet naurut kirvoittaneet seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavia, mikä kyllä harmitti.
Tunnustan olevani Sex and the City -fani. Silti toivon että kolmatta elokuvaa ei enää tehtäisi. Näin tästä mahtavasta sarjasta ja vähemmän mahtavista elokuvista jäisi edes joku arvokkuus jäljelle. Kyllähän tämänkin tyttöporukalla ja fag-frendien kanssa katsoo. Ei muuta kun rensselit niskaan, leffateatteriin ja sen jälkeen skumppaa juomaan. Enemmän uskon jäävän mieleen esivalmisteluista kuin itse elokuvasta.

KATSE TAAKSEPÄIN

Poden taas hetkellistä notkahdusta uutuuksien suhteen mutta elokuvien katseluahan se ei haittaa. Nyt on ollut hyvä hetki pyrähtää taas ajassa taaksepäin jo edellisen postauksenkin innoittamana. Viime päivien elokuvasaldo on ollut vähentäänkin hämmentävä vilkaisu lähimenneisyyteen sellaisten elokuvien ryydittämänä kuin: Mannequin (-87), joka alkaa olla camp-klassikko. Sen pääosissa nähdään Kim Catrall ja Andrew McCarthy. Siinä tiivistyy kutakuinkin kaikki vähänkään nolo 80's klisee mitä vain kuvitella saattaa. Leffan tunnarina ihanan siirappinen syntikkaballadi Nothings gonna stop us now. Oikea sadepäivien helmi etten sanoisi ja löytyy kokonaisuudessaa youtubesta.
Seuraava nostalgiapaukku oli Clueless (-95), jossa taas tiivistyy kaikki mikä oli jotain 90-luvulla. Itse olin elokuvan ilmestymisen aikoihin 17-vuotias ja juuri otollisessa iässä. Osui ja upposi, myönnän :D Hetken aikaa kaikki vähänkään hyvän näköiset kundit olivat baldwineita ja joku mimmi oli ihan monét. Ei voi muuta kuin nauraa, sekä itselleen että elokuvalle.
Eilen otin askeleen lähemmäs 2000-lukua The First Wife Club:n (-96) muodossa. Tämäkin elokuva on edelleen herkullista hyvän tuulen viihdettä. Superkolmikko Hawn, Keaton ja Middler pitävät huolen, että homma pysyy hulppeana ja hauskana loppuun saakka. Muistan kuin eilisen päivän Ivana Trump:n legendaarisen lausahduksen aiheuttaman kohun: Don't get mad, get everything!
Ja miksi pysäyttää hyvää putki? Eilen hyppäsin suoraan viime vuoteen ja kertasin ihanan Julia&Julie leffan. Tämä mahtava positiivisuuden tiivistymä jätti toisenkin katsonta kerran jälkeen olon kevyen hilpeäksi ja päällimmäiseksi tunteen, että kyllä asioilla on tapana järjestyä. Ei laisinkaan huono meriitti elokuvalle, sanoisin.
Tänään olisi tarkoitus mennäkin sitten aivan toiseen ääripäähän ja tarkastaa ahdistavan oloinen Brooklyn's Finest... Se onkin sitten toinen asia antaako aikataulu periksi. Mietityttää myös miksi lopettaa positiivisten leffojen katselu ja siirtyä suoraan synkkääkin synkempään raadollisuuteen? Palataan asiaan.

NUORTEN POPULAARIKULTTUURIN HELMIÄ

Televisiosta tuli juuri Pretty in Pink. Mikä matka omaan nuoruuteen ja siihen hauraaseen ensirakkauden tunteeseen ja omiin epävarmuuksiin. Tämä elokuva on teinityttöjen klassikko ja aijon ehdottomasti näyttää sen myös sisarentyttärelleni, kun pussailu elokuvissa ei ole enää vain "yök".
Tämäkin leffa on legendaarisen John Hugesin kynästä, jonka elämää ja uraa kunnioitettiin Oscar gaalassakin tänä vuonna miehen kuoltua viime elokuussa. Tämä herra on vastuussa saman genren loistavista nuorisokuvauksista kuten The Breakfast Club, Ferris Bueller's day off, Some kind of Wonderful ja Sixteen Candles. Kaikki ehdottomia virstan pylväitä omassa elokuvahistoriassani, kuten varmasti myös monen muunkin.
Vaikka syntikka score tuntuisi kököltä, vaatteet aiheuttaisivat hysteerisiä hihityksen purkauksia ja hiustyylit saisivatkin pyörittämään päätään, kaikki nämä elokuvat pitävät iättömällä tavalla sisällään nuoruuden sanoman, aikuistumisen vaikeudet ja sen tunteiden määrän, kun rakastuu palavasti ensimmäisiä kertoja. Hahmot ovat vieläkin tunnistettavissa suurimmassa osassa luokkahuoneita ja teemat ovat edelleen samat lukioiden käytävillä ja kotibileissä.
Toivon että näistä populaarikulttuurin ihanista helmistä pidetään kiinni ja ne eivät koskaan unohdu. Or like Ferris would say: Life moves pretty fast. You don't stop and look around once in a while, you could miss it!

PARI POLLARIA

Näitä kyttäkaksikko pätkiä tuntuu tulevan tasaisin väliajoin. Välillä ne onnistuvat ja välillä eivät. Esimerkiksi Bad Boys on vetävää toimintaviihdettä ja Rush Hour:kin jaksoi ensimmäisellä elokuvallaan ja epätavallisella duollansa viehättää.
Nyt tätä samaa peltoa kyntää hiipuvan uransa kanssa kamppaileva Bruce Willis sekä jälleen yksi musta moottoriturpa Tracy Morgan. He ovat työpari Monroe ja Hodgens. Toinen on kova ja kyyninen ja toinen pehmo ja puhelias. Ei tarvitse arvata kahta kertaa kumpi on kumpi. Sitten päästäänkin kuuntelemaan Tracy Morganin stand up -puhetta, jota ryydittää väliin heitetyt viileät kommentit Willisin suunnalta.
Juoni on perinteisen tyhjänpäiväinen kulissi kaikelle sille suun soittamiselle ja ammuskelulle mitä tästä nyt irti vain kyetään kiskomaan. Joudutaan hyllylle huonosti menneen pokan jäljiltä, yritetään lepytellä ex-vaimoa ja selvitellä toisen mustasukkaisuutta samalla kun ajaudutaan keskelle meksikolaisjengin yritystä kaapata koko rannikon huumekauppa itselle. Hohhoijaa...
En tiedä onko taas kyse puuttuvasta huumoriruuvistani vai mistä, mutta ei jaksanut naurattaa. Lähinnä kyllästytti, kun jokainen koukku on niin ennalta-arvattava, huulen heitto on yhtä puuduttavaa kuin vitsitkin, jotka eivät naurata. Ainoa kohtaus, joka valoi hetkellisesti uskoa, että edessä saattaisi ollakin viihdyttävä katsomiskokemus sijoittui elokuvan alkuun, kun Morgan demonstroi liudan klassikko kohtauksia ja repliikkejä eri elokuvista. Siihen se sitten jäikin.
Kai tällä yritetään nosta ilmeisen lahjakas koomikko Morgan suuremman yleisön tietoisuuteen ja Willis nyt vain yrittää rimpuilla vanhenemisen kurimuksessa. Ei taida olla sitten kuitenkaan kyse sellaisesta lahjakkuudesta ja karismasta kuten esim. Eastwoodilla, että mies kykenisi muuntamaan actionin ja väkivallan täyteisen uransa uskottavaan draamanäyttelemiseen, vaikka merkkejä tästä olisi Kuudennen aistin kohdalla ollutkin. Cop Out on tyhjänpäiväinen kalkkuna eikä mielestäni sovellu kuin huonoon krapulaan jos siihenkään... Just in my opinion.

LEGENDAN ALKU

Kelit ja aikataulut verottivat eilistä koneella istumista, vaikka uusin Robin Hood on ehdottomasti mietiskelyn ja mielipiteen ansainnut. Sanomattakin on siis selvää, että olin positiivisesti yllättynyt.
Ridley Scottin Hood palaa tarinan alkulähteille ja aikaan ennen legendan syntyä. Russell Crowe on Robin Longstride, tavallinen sotilas matkalla kotiin oltuaan 10 vuotta ristiretkellä Rickhard Leijonamielen joukoissa. Paluumatkalla tapahtuu kuitenkin se kaikkein pahin ja Robin kumppaneineen päättää palata mahdollisimman nopeasti takaisin. Samaan aikaan juonittelu Englannin valtaamiseksi on Ranskan kuninkaan osalta täydessä vauhdissa ja Leijonamielen veli Juhana on pelkkä vallanhimoinen nahjus. Kuningatar äiti ja pääkansleri yrittävät parhaansa mukaan pitää valtakunnan kasassa. Näihin epävakaisiin oloihin palaa Robin tarkoituksenaan lunnastaa tekemänsä lupaus kuolevalle miehelle Sir Loxleylle. Tämä lupaus johdattaa hänet Nottinghamiin ja omien juuriensa lähteelle, lapsuuteen, jonka hän oli jo unohtanut, keskelle murenevaa valtakuntaa. Robin on perinyt isänsä arvovallan ja karisman ja päättää ottaa vastuulleen Loxleyn lesken Marionin, tämän vanhan isän sekä ympäröivän kylän. Peitetarinan turvin hän nousee yllättäen ratkaisijaksi valtakunnan tilanteesta ja käntää samalla kuninkaan itseään vastaan.
Ensimmäinen asia mistä nautin kyseisessä elokuvassa suunnattomasti, oli Lady Marionin hahmo, jota näyttelee jälleen kerran loisteliaasti Cate Blanchett. Kerrankin naishahmo, joka on rohkea, vahva ja itsenäinen loppuun saakka, eikä alennu kertaakaan miehen varjoon tai jalkoihin nyyhkimään. Iso nautinnollinen plussa.
Toinen yllättäjä oli väkivallan "siisteys". Vaikka taisteluja käydäänkin Scottimaiseen tapaan paljon ja niiden koreografiat on huippuunsa hiottu, ne istuvat tilanteisiin ja ajankuvaan paremmin kuin valtavat veriroiskeet ja rusahtelevat kallot. Kun suurin osa yhteenotoista keskittyy jousiin, ei niiden kanssa olisi sopinut kyseiset tehosteet ja hyvä niin.
Kolmanneksi pidin kokonaisuuden realisoimisesta. Vaikka muutama asia onkin ristiriidassa jo kerrottuihin ja filmatisoituihin tarinoihin, tämä käsikirjoitus sointuu mielestäni mainiosti esipuheeksi tälle legendalle. Itseäni ei haitannut kummemmin muutamien henkilöhahmojen jääminen toivottoman ohuiksi. Pidin sitä lähes itsestään selvyytenä, että jostakin on ollut pakko karsia, koska jo nyt elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia. Kertaakaan ei kylläkään tullut olo että tapahtumien kulussa olisi liikaa ilmaa. Scott on ottanut tarinan pääpainoksi Robinin, hänen moraalinsa sekä suhteensa Marioniin. Näin tarina ei pääse paisumaan liiaksi. Tämän lisäksi draama luodaan jännitteellä Robinin paljastumisesta, vaikka katsoja tietääkin että pahin on jo tapahtunut. Kaikella on kuitenkin syynsä.
Puolisoni kanssa kiistelimme siitä, että onko tämän kaltaisten elokuvien tekeminen elokuvantekijöille helpompaa kuin tarttua haastellisempiin aiheisiin tai yrittää keksiä jo moneen kertaan kerrotulle tarinalle jokin uusi kulma. Varmasti näinkin, mutta itse en näe sitä heikkoutena. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja näkemystä tehdä uskottava aloitus tarinalle, jonka kaikki tuntevat ja vielä niin, että katsojat sen ostavat ja hyväksyvät.
Minä pidin Robin Hoodista todella paljon. Se ei ole spektaakkeli tai pysäyttävä elokuva mutta se on toimiva kokonaisuus, hienosti toteutettu, hallitusti ohjattu ja loistavasti näytelty. Jos jotain negatiivista tulisi todeta, score oli laittoman huonoa ja musiikki muutenkin veltto mutta ei se liikaa menoa haitannut. Suosittelen!

KESÄN SYY JA PERSIAN PRINSSI

Jopa vannoutuneen leffa-ahmatin on vaikea pysyä vain sisällä ja keskittyä olennaiseen, kun ulkona on kesä. Toki mökillä voi katsoa mitä tuutista on tarjolla ja viikonloppuisin se ei ollut paljoa se. Ei ainakaan siinä määrin, että siitä viitsisi kirjoittaa. Toki Crocodile Dundee tuli aikoinaan katsottua usempaan otteeseen mutta nyt sauna ja järvi houkuttelivat enemmän. Keleistä huolimatta kävin eilen tarkastamassa kassamagneettikurko Bruckheimerin uusimman tuotoksen Prince of Persia. Max Paynen kaltaisten peleihin perustuvien kökkötekeleiden jälkeen en ole liiemmin uskottavuus- tai edes viihdenarvoa näille tuotoksilla laittanut, mutta yllättyypä silloin välillä positiivisestikin.
Jake Gyllenhall on orpo Dastan, jonka Persian kuningas adoptoi perheeseensä nähdessään tämän urheuden ja hyvän sydämen jo lapsena. Pojasta kasvaa mies, jolla on kaksi kuninkaallista veljeä ja kuninkaan veli setänään. Yhdessä miehet hyökkäävät pyhään kaupunkiin kuninkaan kielloista huolimatta ja sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jota tarinan pääpahis on suunnitellut jo pitkään. Sitten paetaan kauniin ja itsepäisen prinsessan kanssa, selvitetään petosta ja yritetään pelastaa maailmaa vallan ja ahneuden aiheuttamalta varmalta tuholta. Koko komeuden ytimessä kaikuu sanat veljesrakkauden ja perheen puolesta.
Kuten totesin, tämä ei ollut ollenkaan niin kökkö kuin olisi voinut olla. Tarina oli sopivasti riisuttu, eikä sitä ollut täytetty liialla turinoinnilla. Matkassa pysyi mukana, eikä katsoja joudu kärsimään ylettömistä kakomisreflekseistä liiallisen pateettisuuden edessä. Vauhtia riittää ja suvantokohtia ei pääse syntymään. Peruspaketti on kasassa ja ydinsanoma on ihan soma. Pirates of the Caribbeanin ansiosta suosioon noussut ohjaaja Mike Newell pitää juonen liikkeellä ja seikkailun sulavana.
Eihän näiltä mitään elämää suurempaa kannata odottaa, ainakaan minun mielestäni. Silloin tämän kaltaisen viihdepläjäykset ovat toimivimmillaan.
Jake Gyllenhall on sopivan tuntematon kasvo massoille mutta kuitenkin sen verran tunnettu, että kiinostavuutta riittää. Kyllähän miehestä on varmasti muuhunkin kun silmäilemään koiranpentukatseellaan ja esittämään huimia akrobatiatemppuja. Ehkäpä syy tähän rooliin onkin juuri siinä, että aikaisemmin häntä on nähty enemmän draamallisissa rooleissa pienemmän budjetin toteutuksissa kuten The Brothers. Brittinäyttelijätär Gemma Arterton on hekumallisen kaunis arabimaskissaan ja tummennetulla hipiällään.
Prince of Persia on näppärää ajanvietettä sateisiin kesäpäiviin ja pimeisiin syysiltoihin. Tänään illalla vielä uusi Hood syyniin, josta raporttia seuraa huomenna.

MATKA MIELEN MUTKIIN

En ole koskaan kauheammin välittänyt Leaonrado DiCapriosta. En herran lahjoja vähättele, mutta mies ei vain saa minua vakuuttuneeksi.
Nyt on kuitenkin niin, että tässä tulee sen verran tiukan oloista tavaraa, että joutunen luopumaan henkilökohtaisita antipatioistani. Tämä on nähtävä sitten kun se tänne suvaitsee saapua...
Ohjaaja Christopher Nolan on vastuussa jo yhdestä hienoimmista fraktaalitarinoista mitä elokuva maailmassa on. Memento tulisi kaikkien katsoa jossakin vaiheessa, vaikka pelkän hienon käsikirjoituksen vuoksi.
Toivotaan että Inception jatkaa samalla huimalla tarinankerronta tiellä. Ainakin trailerin perusteella sopii odottaa asteen verran vinompaa elokuvakokemusta.

LAULUN LUIKAUTUKSET JA MUUTA TOSI TV:TÄ

Koska elokuvarintamalla on nyt hiukan hiljaista, sananen televisiosta ja sitä viime vuosia hallinneesta ohjelma-annista.
En ole koskaan käsittänyt tosi-TV:tä. Tai korjaan, käsitän kyllä, katso en. Ei pysty. Myötähäpeä ja totaalinen tirkistelyn halun puuttuminen vaikuttanevat tähän tosiasiaan hyvinkin paljon. En siis ole koskaan katsonut BB:ia, en Kuorosotia, en X-factoria, Talenttia tai muita vastaavia.
On kuitenkin jotain tätä ilmiötä sivuavaa, mitä seuraan mielelläni. Nimittäin American Idols:ia. Kotimaisia laulukilpailuja ei tule katsottua, lähinnä koska lahjakkuudet tai oikeastaan niiden puuttuminen, eivät saa innostumaan, mutta rapakon takan on jo toinen ääni kellossa. Tällä hetkellä tehdään tämän megalomaanisen formaatin 9 tuotantokautta, joka esitetään viikon viiveellä myös Suomessa ja jestamandeera sitä lahjakkuuden ja musikaalisuuden määrää. Ei voi muuta kuin ihailla. Sanokaa minun sanoneeni, että Leestä ja Chrystalista kuullaan vielä ja todennäköisesti myös Caseystä.
Myönnän myös seuraavani jonkin verran näitä malli- ja kokki ohjelmia. Tosin pääasiassa sen alkuperäisformaatin innoittamana. Sekä Kokki-, vaatesuunnittelu-, kuin mallikokelasformaateissa ainoastaan tökkii se kissa-, äijäily ja muu tappelu, jolla pyritään tietenkiin lisäämään draamaa ja ruokkimaan katsojien päivittelyn tarvetta. Omalla kohdalla pakenen mieluiten muualle ja tulen seuraamaan ohjelmien loppuosia, missä näytetään hienoja kuvia/ kuvauksia, upeita vaateluomuksia tai valmistuvia gourmé aterioita.
Oma veikkaukseni tulevista formaateista, jotka rantautuvat Suomeen, on "Arvioi mun illallinen", joka on sekin lähtöisin Briteistä ja Ruotsissa jo ohjelmistossa. Näytetään muuten LIV:llä. Toki tämänkin ohjelman paras anti ainakin ruotsalaisessa versiossa on sen hulvaton ja sarkastinen kommentaattori. Mikäli samaan pyritään Suomessa, on juontajalla paljon annettavaa ohjelman onnistumisen puitteissa...

KICK ASS KICKED SOME ASS

Kyllä nauratti.
Kick Ass lunnasti omat odotukseni tai oikeastaan ylitti ne. Vaikka sitä hiukan epäilinkin, oli elokuvassa sisältöä ja uskallusta enemmän kuin monessa muussa sarjakuvapläjäyksessä.
David on ihan tavallinen nuori, hiukan nörtti, hyväsydäminen ja terveellä oikeudentajulla varustettu kaveri. Hormoonit hyrräävät mutta juttu tyttöjen kanssa ei oikein luista.
Äidin kuoleman jälkeen David alkaa haaveilla jostakin mikä antaisi hänelle enemmän sisältöä elämään ja tarpeellisuuden tunnetta, ehkä nostaisi jopa itsetuntoa ja osakkeita tyttöjenkin silmissä.
Vaikka ensimmäinen yritys toimia supersankarina meneekin totaalisen pieleen, hän ei anna periksi, vaan ryhtyy yksinäiseksi taistelijaksi sarjakuvien innoittamana. Pian kuvitelma alkaa muuttua kuitenkin liiankin todeksi ja on tehtävä päätös viedäkkö homma loppuun saakka vai luikkiakko karkuun.
Toisaalla on isä ja tytär. Isää ajaa kostonhimo ja tuska, jonka lietsomana tytöstä on kasvanut isän koston jatke. Tämä pari voisi olla elokuvan tragedia, mutta hurtti huumori ja ronski kielenkäyttö pitää homman kasassa.
Davidin saama huomio Kick Ass -sankarina pistää isän ja tyttären kostosuunnitelmiin vauhtia ja he päättävät auttaa Kick Ass:iä pyrkimyksissään. Sitten otetaan yhteen paikallisen huumeparonin kanssa ja oikein kunnolla. Pian naivilta nuorukaiselta tippuu suomut silmiltä niin että tuntuu ja meno on melkoista.
Monessa muussa elokuvassa voisi lapsen kielenkäyttö ja turpaan mättö karahtaa kiville ja lujaa, mutta tässä se menee läpi kuin väärä raha ja elokuvateatterista lampsii riemukkaalla ja viihdytetyllä mielellä ulos. Toki voin kuvitella äiti-ihmiset, jotka saavat moista katsellessa sätkyn, mutta kuten olen moneen otteeseen todennut, realismi tulisi joissakin tapauksissa hylätä hyvissä ajoin ennen teatteriin menoa.
Kick Ass on toimiva paketti. Se naureskelee puperteettiromantiikalle ja kostaja-aikeille. Siinä on yltäkylläinen värimaailma, joka huolehtii musiikin ohella, että tunnelma ei missään vaiheessa mene liian kurttuotsaiseksi. Kuolemankin jälkeen pidetään kokonaisuus muutamalla nasevalla sutkautuksella viihteenä, joka välttää sortumasta päälakien silittelyyn. Casting on oiva ja näyttelijät vetävät roolinsa uskottavasti viimeiseen saakka.
Ne teistä ja meistä, jotka osaavat ottaa vakavatkin aiheet huumorilla, eivätkä löydä ihan heti sisältään sitä heristelevää kukkahattutätiä, tämä on teidän ja meidän elokuva. Let's kick some serious ass!

EPOOKKIA PARHAIMMILLAAN

Katsoin jälleen kerran ihaillen Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth -The Golden Age elokuvaa, jossa Cate Blanchett vetää uransa hienoimpia suorituksia. Tai no suoraan sanottuna, onko hän tehnyt muita kuin upeita rooleja, vaikka jotkut hänen elokuvistaan olisivatkin enemmän kuin kökköjä (Indiana Jones ja Kristallikallon kirous... *huokaus*)
Pukudraamat ja epookit ovat lajityyppinä alttiita erinäisille ongelmille. Jännitysten luominen saattaa uupua raskaiden verhojen alle, draamasta tulee pelkkää kahisevaa silkkiä, kun yritetään värittää turhiakin tarinoita ja roolit jäävät jäykiksi pönötyksiksi. Mukaan mahtuu kuitenkin myös loistavia teoksia, kuten Shakespeare in Love näiden kahden loistokkaan elokuvan lisäksi.
Olen jo jonkin aikaa kaivannut Elizabeth duolle jatkoa, jossa kuvattaisiin uskottavasti historian ajan naiskuvaa. Aikaa jolloin nainen oli miehensä varjo ja hänen arvonsa laskettiin isänsä omaisuuden ja miehensä aseman mukaan.
Elizabeth elokuvissa yhdistyy upealla tavalla historia, draama, ajankuva sekä käsittämättömän hieno visuaalinen kokonaisuus. Varsinkin jatko-osa on täynnä symboliikkaa, alleviivaamatonta kritiikkiä ja lähes maalauksellisia kuvia. Lisäksi elokuvasta löytyy ehkä yksi hienoimmista loppumonologeista elokuvahistoriassa: They call me a virgin queen. I stay unmarried, lord to myself. ...I am me.
Huomenna on tarkoitus kertoilla taas omaa mielipidettä aivan toisen suunnan elokuva-annista, kun vihdoinkin pääsen tarkastamaan jo aikaisemmin esittelemäni Kick Ass pätkän. Huurraa ja aivot narikkaan!

NYT TUTISUTTAA

Viidakkorumpu on tästä jo toitottanut aikaa sitten, mutta silloin en vielä reagoinut, lähinnä hörähdin. Nyt trailerin nähtyäni on sanottava että OMG! Joko tästä tulee järkyttävää camp:iä tai loistavaa toimintaa. Pakko tämä on joka tapauksessa nähdä!




Syltyn ohjaus- ja kirjoittajan taitoja ei pidä aliarvioida. Mies on tällä saralla tehnyt toki ohilyöntejä mutta myös onnistuneita kunnareita. Rocky ja Copland ovat loistavia osoituksia mihin tämä m ies parhaimmillaan pystyy. Toivon siis todella, että tämäkin tekele on sieltä paremmasta päästä.

RAUTAMIES 2

Sanomattakin on selvää, että tätä on odotettu ja nyt odotus on palkittu. Jälkifiilistelyn suhteen onkin sitten ollut tekemistä. Omat tunteet kyseisen jatko-osan suhteen ovat olleet enemmän kuin ristiriitaiset ja lopulta minun on pakko myöntää, että en tykännyt läheskään siinä määrin kuin ykkösosasta.
Tony Stark on tullut pukuineen ulos kaapista ja kansa tykkää. Sodat ovat vähentyneet ja konfliktit siirtyneet syrjään. Valtiovalta ei vain tykkää, kun kaikki nojaa yhteen mieheen. Siispä mennään raastupaan, jossa valtion pussiin pelaava limanuljaska haluaa tekniikan salat itselleen. Tony ei vaan taivu, vaan pistää senaattoreita halvalla ja saa ihmiset puolelleen.
Toisaalla kuolee mies, mies, jolla on kana kynittävämä Starkin yhtiön kanssa. Ennen kuolemaansa hän valaa välkyn mutta läpeensä vihaisen poikansa viemään koston päätökseen ja turpakäräjiä voidaan alkaa valmistella. Kokoajan käy myös selväksi, että Tonyn aika käy vähiin, koska se mikä pitää hänet hengissä, vie häntä myös ennenaikaiseen hautaan. On siis kiire nimetä uusi toimitusjohtaja ja pistää pillejä pikavauhtia pussiin. Koska eletään sarjakuvamaailmassa, aina on olemassa kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu...
Ironman 2 on liian täynnä tavaraa. Eletään kuin viimeistä päivää, haikaillaan ihmissuhdetta, käydään sisällissotaa oman maan päättäjiä vastaan, taistellaan sitä antagonistia vastaan, käydään varustelukilpailua limaista asetehtailijaa vastaan, väännetään kättä salaperäisen agenttijärjestön kanssa, kinastellaan parhaan ystävän kanssa ja kaiken kruunaa isäsuhteen puiminen ja kunnioituksen jälleenlöytö. Suoraan sanottuna jotakin olisi voinut jättää poiskin.
Ei Ironman 2 missään nimessä huono sarjisleffa ole, se ei vain yllä ensimmäisen erinomaisuuteen ja suurimpana syynä yllämainittu runsauden pula.
Parhaimmillaan se on edelleen nasevassa dialogissa ja actionkohtauksen kuvauksessa. RDJ on edelleen puhdasta kultaa itsetietoisena mutta hyväsydämisenä Starkina ja tällä kertaa oivaksi vastapariksi on otettu toinen pohjamudista nostettu karsimapommi Mickey Rourke, jossa on paukkuja jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä kaksikko on dynaaminen duo!
Ironman 2 on hyvä viihdeleffa, siinä on enemmän ajatusta ja johdonmukaisuutta kuin monessa lajitoverissaan, mutta turhan täyteen se on ammuttu. Vaikka se ei suosikkeihin ylläkkään, kyllä sekin tulee DVD-hyllyäni koristamaan.

KAKUN KUORUTE

Yle Teemalta alkoi eilen 6 -osainen dokumenttisarja elokuvamusiikista. Jokainen osa keskittyy aina elokuvasisällön mukaiseen teemaan, kuten rakkaus-, jännitys- tai huumori-elokuvaan.
Ei liene epäselvää, että minulle musiikilla on iso merkitys. Opiskeluaikojen hienoimpiin kursseihin kuului nimenomaan elokuvamusiikin kurssi, jossa käytiin läpi sen merkitystä elokuvan juonen ja kohtausten latauksen toiminnan kannalta. On jopa spekuloitu, että suuri Hitchcock ei olisi ollut lähellekkään sitä mitä hän, tai lähinnä hänen elokuvansa ovat, ilman Bernard Herrmannia. Kyllähän Psykon musiikki on ainutta laatuaan, vaikka elokuvaa ei olisikkaan nähnyt. Vai kuinka moni ei tunnista sitä riipivää korkeaa viulun vinkauttelua, kun Norman iskee puukollaan?
Elokuvahistoria on täynnä toinen toistaan upeampia score-sävellyksiä. Omiin suosikkeihin kuuluu jo täälläkin vilahtaneen John Williamsin lisäksi Danny Elfman (mm. Burtonin elokuvien musiikki) ja Hans Zimmer (mm. Dark Knight ja Pirates -leffat), jos mietitään Hollywood osaston säveltäjiä. Kuten dokumenttisarjassa käy ilmi ja elokuvan harrastajatkin varmasti ovat samaa mieltä, indie-elokuvissa harrastetaan myös musiikillisia vapauksia aivan erilailla kuin suurissa studiotuotannoissa. Tästä syystä niiden musiikkina käytetään useimmiten esimerkiksi pop-musiikkia ja niiden scorella ei välttämättä luoda niin vahvoja vaikutteita kuin "isoissa" elokuvissa. Viimeaikaisista indie-leffoista musiikillisessa mielessä minulle nousee ensimmäisenä mieleen mahtava 500 Days of Summer.
Suosittelen lämpimästi seuraamaan keskiviikkoisin Teeman dokumenttisarjaa. Onneksi on myös Yle Areena, mikäli joku niistä jää väliin. Lupaan, että jos ei aikaisemmin ole musiikkiin kiinnittänyt kummemmin huomiota, tämän kaltaiset dokkarit saavat arvostamaan sen merkitystä elokuvissa ehkä uudella tapaa.

TÄNÄÄN SE TAPAHTUI

Minä en mennyt elokuviin!
Syitä on monia, mutta ehkä päällimmäisenä koen sen, että elokuva, jota olin menossa katsomaan, ei ole sieltä iloisemmasta päästä. Tällä hetkellä tuntuu meinaan taas siltä, että paikalla olisi leffa, joka ei saa itkemään tai masentumaan.
Tässä siis myös kiteytettynä syitä, miksi jotkut uppoavat enemmän ja jotkut vähemmän. Se on niiiiin omasta tunnetilasta myös kiinni. Ainakin minulla, joka katsoo leffoja aina tunteella, ei järjellä.
Pohdin kuitenkin viikonloppuna viimeaikaista elokuvasaldoa ja jouduin toteamaan, että ns. osuneesta ja uponneesta leffasta on kulunut liian kauan aikaa. Viimeinen hyvä leffa on ollut Polanskin Ghoswriter ja viimeinen leffa, joka on jäänyt oikeasti mieleen kummittelemaan oli The Road.
Oli miten oli, minä haluan säilyttää iloni ja intohimoni elokuvaa kohtaan, enkä mene väkisin teatterin jos tunne on, että tänään ei kannata.
Tässä vielä jotakin mitä odottaa taas suurella mielenkiinnolla, koska joka tapauksessa rakastan elokuvaa ja haluan kuulla miten nämä kymmenen suurta siitä ajattelevat...

POMMINPURKAJIEN MATKASSA

Hurt Locker on katsottu ja ymmärrän mistä Oscar on sille annettu. Se vetoaa amerikkalaiseen kansallistunteeseen ja sitä voi hyväksyvästi nyökytellen katsella myös Irakin sodan vastustajat.
Itse en tälle tekeleelle syttynyt ja syy on vain ja ainostaan ahdistuskynnyksen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin. Katson mielelläni mm. väkivaltaisia toimintaelokuvia mutta sotaelokuvat genrenä saavat aikaan niin voimakkaan ahdistuksen niiden realistisuuden takia, että jätän ne melkein varmuudella katsomatta. Goodmorning Vietnam on varmaankin ainoita sotaa viistäviä elokuvia, joita olen voinut katsoa loppuun saakka.
Irakin sodan pomminpurkuyksikön johtaja kaatuu ja tilalle tulee uusi tiiminjohtaja, joka osoittautuu pian vähentäänkin arveluttavaksi sotilaaksi. Kersantti James on adrenaliininarkkari, joka tuntuu viis veisaavan tiiminsä turvallisuudesta. Pian kuitenkin käy ilmi, että mies on myös äärimmäisen hyvä sotilas ja parhaimpia työssään. Yksilöiden paineet tiimin sisällä meinaavat kuitenkin käydä ylivoimaisiksi ja nakertaa koko ryhmän toimintaa. Sodassa on voitava luottaa vierustoveriinsa mutta loppujen lopuksi jokainen on vastuussa vain itsestään.
Hurt Lockerista tekee ehkä asteen verran poikkeuksellisen se, että se ei yritä keksiä syitä sodalle tai kritisoida sitä muutenkaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan yhden yksikön toimintaan. Se luo jännitystä pitkillä ja piinavilla otoksilla ja saa katsojan uppoamaan sotilaiden arkeen. Sen draaman kaari muodostuu siitä yksikertaisesta toteamuksesta, että sota voi olla kuin huume. Se syö todellisuuspohjan tavalliselta arjelta ilman adrenaliinin kohinaa korvissa ja ilman jokapäiväistä selviämistä. Pian elämässä ei ole mitään muuta kuin seuraava kerta, aivan kuin kenellä tahansa narkomaanilla.
Hurt Locker on surullista seurattavaa ja se tuo sodan lähelle. Henkilökohtaisesti liputan Bigalown Oscaria tästä elokuvasta, vaikka se ei omiin suosikkeihin kuulukkaan. Ensinnäkin jo se että nainen voitti vihdoinkin himoitun pystin ja toiseksi vielä sotaelokuvalla.
Haluaisin uskoa, että naisena Bigalow on saanut tuotua elokuvaan nimenomaan sen hienovaraisen herkkyyden, joka ei sorru kuitenkaan melankoliaan tai muuhun tunnehöttöön. Hurt Locker ei ole missään nimessä sievä tai siloiteltu, onhan Bigalow jo aikoinaan Break Point:lla osoittanut hallitsevansa toiminnan teesit. Elokuva ei kuitenkaan mässäile sodan brutaaliudella vaan se antaa tilaa henkilöille sen keskellä.
Elokuvan castin on toimiva, mukaan on lähtenyt muutama tunnistettava yllätysnimikin varmasti sen takia, että herrat ovat tunnistaneet käsikirjoituksen toimivuuden. Missän nimessä en Hurt Lockeria dissaa, vaikka itse en siitä pitänytkään. Oma tunteeni kun on vain ja ainoastaa subjektiivinen totuus, joka perustuu omiin mieltymyksiini. Se ei kuitenkaan sumenna käsitystäni hyvistä ja toimivista elokuvista, mitä Hurt Locker kyllä on.

TEINIKIVAA

Alkuun heti todettakoon ja ihan muistutuksenkin nimissä: minä olen pehmo. Tästä syystä sain pyyhkiä taas kyyneliä, kun seurasin kankaalta Miley Ciruksen kasvukipuja.
The Last Song on disneymäisen sievä ja turvallinen mutta kyllä se tarjoaa muutamia yllätyksiäkin. Se on Nicholas Sparksin romaaniin pohjautuva elokuva rakkaudesta ja sydänsuruista.
Studion kultahanhi Cirus esittää kapinoivaa teiniä, joka muuttaa pikkuveljensä kanssa isän luoksi kesäksi, vasten tahtoaan. Seuraa se perinteinen boy meets a girl -kuvio, mutta kuten totesin, mukaan on kirjoitettu kivasti ihan tämän päivän vaikeuksiakin ja sitä pientä todellisuutta, että elämä ei ole aina hattaraa ja vaaleanpunaisia laseja.
The Last Song on oikein hyvää elokuvaviihdettä 12 ikävuodesta ylöspäin. Tokikin se nuoremmillekin käy, mutta itse pääsin juuri viime viikonloppuna todistamaan kuinka 10-vuotiaalle siskontytölle pussailukohtaukset ovat vielä nolostelemistilanteita, ja niitä tässä pätkässä riittää. Tästä syystä suosittelen hiukan vanhemmille, joita jo pojat ja pussailukin kiinnostaa.
Omalla kohdalla elokuva ei aiheuttanut yökkäämisrefleksiä yltiöoptimismillaan tai myötähäpeää amerikkalaisuudellaan. Maisemat ovat kauniita, päänäyttelijän kuuniaksi ja eduksi täytyy todeta, että hän ei täytä näitä perinteisiä kauneusihanteita, vaikka söpö onkin ja tämä on vain plussaa. Käsikirjoituksessa olisi voitu toki mennä paljon paljon syvemmällekin, kun kyseessä on läheisen kuolema, syyllisyys, trauma ja eristäytyneisyys, mutta nyt aiheita raapaistiin pintakosketukselle. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä, kun kyseessä on massoille suunnattu elokuva Disneyn tapaan. Näin ollen en voi siitä valittaakkaan.

"I SEE ART AS AN ACT OF VIOLENCE"

Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising.
Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.

KARKAUSVUOSI

Kuten on täälläkin tullut todettua moneen kertaan, romanttinen komedia on vaikea elokuvan ala. Niissä harvoin onnistutaan ja usein mennään metsään niin että freimit ryskyy.
Leap Year ei ole olleenkaan sieltä kauheimmasta päästä. Se oli oikeastaan omasta mielestäni yllättävänkin hyvä. Ehkä suurin syy kokonaisuuden toimivuuteen romanttisen komedian vaikeassa lajissa on ohjaaja Anand Tuckerin käden jälki. Se on varma, ei sorru ylitsevuotavaan sokeriin ja pitää leffan linjassaan. Ei mikään ihme, kun herran ohjaamiin teoksiin kuuluu mm. loistava Hillary & Jackie, joka on elämänkerta elokuva sellisti Jaquelin Du Pré:sta vuodelta -99.
Karkausvuoden pääosassa on Anna, joka on kontrollifriikki pilkun viilaaja. Kaikki on ihanasti, on hyvä työ, ystäviä ja ihana lääkärimies, joka antaa Annan hallita ja määrätä elämän rytmin. Mies ei vain kosi, ei edes 4 yhteisen vuoden jälkeen. Niinpä Anna ottaa ohjat jälleen kerran omiin käsiinsä ja lähtee Irlantiin miehen lääkärikonferensiin kosiakseen tätä 29.2.
Heti matkan alkumetreillä homma alkaa luisua Annan otteesta, niin kuin itse Universumi olisi Annan suunnitelmia vastaan. Tietenkin mukaan tulee myös toinen mies. Kyyninen ja itsevarma Declan. Hänen kanssaan Annalla menee sukset ristiin saman tien, mutta mies suostuu joka tapauksessa kyyditsemään Annan ajoissa Dubliniin, jotta tämän suunnitelma saadaan toteutettua. Loppu on tietenkin arvattavissa mutta silti ohjaaja ja käsikirjoittaja saa yllätetyksi katsojan muutamallakin kierrepallolla.
Elokuvaan on mukavasti saatu kirjoitettua parisuhde tematiikkaa ilman että asiat on liian osoittelevia. Onnistunut suhde tarvitsee muutakin kuin ulkoisia asioita toimiakseen ja näkemyseroissa ja rehellisessä sanailussa on pidemmän päälle enemmän tunnepohjaa kuin kuivassa kohteliaisuudessa. Pääpari Amy Adamsin ja Matthew Gooden kemia toimii juuri sopivasti ja koko juttu on uskottava.
Uskallan suositella Karkausvuotta niille katsojille, jotka eivät ota elokuvaa liian vakavasti, koska romanttisen komedian suhteen vakavuus tulisi ylensääkin jättää teatterin ulkopuolelle. Leffa on hyvää viihdettä, se on oivallisesti ohjattu, hyvin kirjoitettu ja uskottavasti näytelty. Ei lainkaan huono meriitti tämän tyypin elokuvalle.

JANE AUSTEN

Sanomattakin on selvää, että harva nainen voi vastustaa Jane Austinia, joko kirjoina tai elokuvina. Vaikka lukemista harrastankin, myönnän auliisti että kirjat ovat jääneet hyllyyn. Elokuvat sensijaan, ne on tullut katsottua moneen kertaan ja joukossa on yksi ylitse muiden nimittäin Ang Leen Järki ja Tunteet. Ainoastaan filmatisointi kirjasta Leikkiä ja Totta on näkemättä.
Monesta kirjasta on tehty ensin BBC versio, jonka amerikkalaiset ovat myöhemmin adaptoineet. Sanomattakin on selvä että pidän brittiversioista enemmän. Esimerkiksi Gwyneth Paltrow sopii toki Emman rooliin (vuodelta -96) mutta jollakin tasolla brittiläiset ovat mielestäni onnistuneet vangitsemaan 1800-luvun etikettien hallitseman ilmapiirin paremmin kuin amerikkalaiset. Tai onko tämä nyt yllättävää kun miettii brittiläistä ja amerikkalaista tapakulttuuria noin yleensä.
Surkeimpana esimerkkinä 5 vuoden takainen elokuvasointi Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa ihanan Elizabethin roolin teki puiseva ja ikuisessa mutrussa pönöttävä Keira Knightley. Toki itse elokuvan omistan, mutta huonoimmasta päästä Austin tulkintoja se on. Liian amerikkalainen ja iloinen...
Suosittelen Austeneita ehdottomasti myös miehille, ainakin siinä vaiheessa, jos haluaa tehdä naiseen vaikutuksen. Haastakaa kiireinen leikkaus ja nopeat dialogit ja uppoutukaa subtekstien ja hallittujen tunteiden maailmaan missä jokaisella on joku, jolle tämän sydän sykkii.

Minun Top 5 Austenia

1. Järki ja Tunteet (vuodelta -95)
2. Ylpeys ja ennakkoluulo (sarja vuodelta -95)
3. Emma ( TV-elokuva vuodelta -96)
4. Northanger Abbey ( TV-elokuva -07)
5. Viisasteleva sydän (TV -elokuva -95)

Rakastan myös Becoming Jane elokuvaa, joka perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään. Koska Austenin sisar Cassandra poltti suurimman osan tämän henkilökohtaisista kirjeista tämän kuoltua, on kirjailijan suhden LeFroyhin jäänyt arvailujen varaan. Tarina on kuitenkin kuin suoraan hänen omista kirjoista. Ah, romantiikkaa ja haaveiksi jääneitä unelmia.

KADONNEEN HUUMORIRUUVIN METSÄSTYS

Minä en ymmärrä komediaa. Tai ainakaan useimmiten en löydä sitä juttua, mille muut tuntuvat nauravan katketakseen. En jaksa katos 30 Rock, Boratin jätin kesken, Scrubs ei innosta, Brunoa en edes aloittanut... Osasyynä tähän ilmiöön lienee aivan tolkuttoman matala myötähäpeän kynnykseni. Siispä kun Steve Carell ja Tina Frey hinkkaavat toisiaan strippiluolassa, nuolevat tankoa ja dry hump:aavat korokkeella, meikäläinen pakenee ennemmin takkinsa suojaan kuin ulvoo naurusta.
Kävin siis katsomassa Date Night leffan. Siinä yllä mainitsemani suursuosiossa paistattelevat jenkkikoomikot näyttelevät avioparia, joka on enemmän tai vähemmän kaavoihin kangistunut. Sattuma astuu kuitenkin peliin, kun tuttava pariskunnan ero saa vipinää avioparin kinttuihin. Mennään hienosti syömään, nautitaan pienellä vilunkipelillä saadusta pöytävarauksesta ja joudutaankin keskelle taka-ajoa ja erinäisiä kohelluksia, kun paetaan yllättäen mukaan tulleita pahiksia. Siinä kaiken kohelluksen keskellä selvitellään sitten aviollista tilaa ja todetaan lopuksi että meidänhän on ihan hyvä näin.
Olen totaalisen väärä ihminen katsomaan näitä leffoja. Ei sillä ettenkö niitä katsoessani viihtyisi niin kuin niin monen muunkin yhdentekevän tekeleen ääressä. Minä en vain naura. No ehkä hihittelen, mutta raikuvaa naurua ei minusta irtoa. Parhaimmat naurut meikäläiseltä irtosi tässäkin tapauksessa pieleen menneitten otosten kohdalla, jolloin vesi virtasi silmistä ja vatsaa kouristi.
Date Night on tyhjänpäiväinen pätkä, joka ratsastaa pääparinsa maineella. Ei se kuitenkaan ketään loukkaa, se haluaa olla pikkusievästi viisas kertomalla, että pitkän avioliiton salaisuus on kyvyssä nauraa yhdessä, ja se unohtuu muutamassa tunnussa ellei nopeamminkin. Ei tällä päiväänsä pilaa mutta ei pelastakkaan. Tai ehkä joku pelastaa, enkä minä vain vieläkään tajua komediaa...

TIEDETTÄ KANSALLE

Olen scifinörtti ja rakastan fantasiaa. Eipä siis ihme että olen myös "vanha" trekkeri ja odotan suurella mielenkiinnolla jatkoa loistavalle elokuvalle viime vuodelta. Kaapista löytyy mm. 60-luvun uniformu sekä "beam me up" pinssi. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin Abrahamsin Star Trekista enemmän kuin huolissani. Pelkäsin että sarjan alkuperäinen idea on hukattu budjetin kasvaessa jonnekin rahakasojen alle. Onneksi olin väärässä.
Eilen myöhäisillassa näytettiin 1994 tehty Stargate, joka poiki kokonaisen sarjan. Sarjaa en koskaan ole katsonut mutta elokuvan kyllä. Kelvollista materiaalia kaukaisesta sivilisaatiosta ja vallan vaikutuksesta.
Scifissä minua on aina viehättänyt sen yksinkertainen sanoma ja rajattomat mahdollisuudet. Vaikka tiedän että Gene Roddenberryn utopia ei tule koskaan syntymään; maailma missä rahalla ei ole merkitysta ja jäljellä oleva ihmiskunta keskittyy rauhaan ja tutkimukseen, ei se estä siitä haaveilemasta.
Star Wars toi avaruusseikkalut suurelle yleisölle ja Stephen King teki siitä kauhua. Itseäni ainakin Lawnmower man hirvitti. Lapsuudessa tosin suurimman vaikutuksen teki Spielbergin Kolmannen asteen yhteys.
Scifi on siis viimeaikoina vääntynyt enenevissä määrin toimintapainotteisesti. Toivon koko sydämestäni että tämän kaltainen trendi ei kuitenkaan liiaksi söisi sen alkuperäisiä arvoja. Wikipediaa lainatakseni: Science fiction, lyhyemmin scifi, sci-fi tai SF, on yleisnimitys tieteistarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan tai ihmisiin. Perinteisiä scifi-aiheita ovat avaruus, tulevaisuus, aikamatkat ja oudot keksinnöt. Science fiction voi olla hyvin kuvitteellista tai lähellä todellisuutta.

TITAANIEN YHTEENTÖRMÄYS

Miksi elokuvan nimessä on nuo titaanit, vaikka itse elokuvassa ne mainitaan alussa ja sen jälkeen tapahtumat ovat jotain aivan muuta?
Oli miten oli, Clash of the Titans on hienon näköistä viihdettä. Sisältöä siltä on turha suuremmin odottaa. Itse ainakin suhtaudun nykyään näihin suuren budjetin turinoihin leppoisina ja viihdyttävinä paketteina, jotka jäävät pian katsomisen jälkeen mielestä. Samanniminen elokuva on tehty myös 1981.
Tämä kyseinen tekele kertoo Perseuksesta, Zeuksen ja ihmisen pojasta, jonka on määrä kukistaa jumalien ylivalta. Samalla Perseus joutuu ikuisessa kamppailussa olevien jumalveljesten Zeuksen ja Haadeksen valtataistelun väliin. Seuraa metallin kalskettaa, erinäisiä tehostehirviöitä ja kauniin naisen pelastaminen ja siinäpä se. Sekaan on tietenkin heitetty isoja tähtinäyttelijöitä ja kokonaisuus kääräistään vielä jatkoa seuraa- narulla yhteen ja kassakone kilisee.
Se vähä sisältö ja dramaturgia mitä tästä viihdepläjäyksestä löytyy, nostaa sen kyllä asteikolla G.I Joe kaltaisen vielä tyhjemmän rymistelyn ohi.
Meikäläinen ei tuomitse näitä elokuvia. Ei kaiken tarvitse aina olla niin syvällistä ja suurella sanomalla tehtyä. Tässä tapauksessa kokonaisuus on kuitenkin ihan toimivaa tavaraa, eikä ihan häpeästä saa huokailemaan. Sekin kun on jo osoitettu 2012 muodossa...
Clash of the Titans on esiteinipoikien äksöniä ja meidän muutamien vanhempien ikiteinien. Se on komeaa katseltavaa, sen tarina on vanha, näyttelijät suuria ja puitteet hienoja. Sen voi katsottuaan jättää elokuvateatteriin ja suunnata energiansa taas muuhun.

ON NIITÄ ONGELMIA IKÄÄNTYVILLÄKIN

Last change Harvey on pieni elokuva. Se ei kanna maailman murheita taakkanaan, eikä yritä muuttaa kenenkään ajatusmaailmaa ja hyvä niin. Se on myös ehdottomasti vanhemman väen elokuva. Elokuva niille, joilla on jo elettyä elämää takana, koska meille/heille sillä on enemmän sanottavaa ja annettavaa.
Dustin Hoffman on työlleen omistautunut mainosmusiikkisäveltäjä Harvey, joka on aina haaveillut jazzpianistin urasta. Jossakin elämän vaiheessa unelmat hippuivat ja niiden myötä elämä urautui niin että matkassa menivät myös avioliitto ja suhde omaan tyttäreen.
Kaikki tämä käy katsojalle selväksi, kun Harvey lentää tyttärensä häihin Lontooseen. Ikääntyvä mies tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja katoaa mieluummina paikalta, kun tytär kaiken kukkuraksi kertoo, että isäpuoli luovuttaa hänet alttarille.
Toisaalla on Kate. Ok työtä tekevä sinkku, ikääntyvä hänkin, jonka pääpaino elämässä on yksinäisen äidin elämän tasapainottaminen. Ei äiti oikeastaan tytärtään tarvitse mutta Kate mielummin käyttää äitään syynä oman elämänsä siirtämiselle sivuun kuin kohtaa tosiasiat.
Sekä Harveyta että Katea yhdistää sama elämän pelko, se pelko, joka jäytää meitä niin monia ihan oikeassakin elämässä. Ahdistus siitä, että jotain jää tekemättä ja kokematta ja alistuminen sille tunteelle ettei uskalla kuitenkaan vain mennä ja hypätä vaan mieluummin keksii syitä miksi niin ei voi tehdä.
Emma Thompson ja Dustin Hoffman saivat suorituksistaan Golden Globe ehdokkuudet. En ole tyystin varma mistä syystä. Ei sillä että kumpikaan olisi huono, ei missään tapauksessa. Enemmän tuli olo, että kumpikin sopii rooliinsa liian hyvin. Hahmoista puuttui tietty yllätyksellisyys. Pääparin kohtaamisesta ja yhdessäolosta puuttui myös räiskyvä kipinä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin koko jutun perimmäinen tarkoitus.
Last change Harvey ei ole siirappinen elokuva, vaan sen pääpaino on kahden yksinäisen kohtaamisessa ja siinä lämmössä ja ystävyydessä, josta on mahdollista kasvaa jotain enemmän, jos sille uskaltaa antautua. Se on elokuva mahdollisuuksista, kun niille antaa luvan ja sille että unohtaa kerrankin pidätellä itseään. Laittaa vaikka silmänsä kiinni ja hyppätä. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.