AUTEUR

Kesähetket eli L'heure d'été on ohjaaja Olivier Assayasin kirjoittama ja ohjaama elokuva ja edustaa mielestäni klassisesti tämän päivän ranskan uutta aaltoa. Se on kaunis, siitä puuttuu tiivis draaman kaari ja se kumartaa hartaasti realismille.
Kolme sisarusta tulee viettämään perheineen äitinsä 75-vuotisjuhlia tämän vanhalle talolle, jonka äiti on perinyt iso sedältään, kuuluisalta taidemaalarilta. Talo on täynnä taideaarteita ja antiikkia. Vanhin poika on talon ja sen irtaimiston säilyttämisen kannalla, mutta äiti tuntee lapsensa eikä halua talosta ja tavaroista kenellekkään taakkaa. Perinnöstä puhuminen sivuutetaan kuitenkin itse juhlissa ja asia jää käsittelemättä. Asia tulee kuitenkin ajankohtaiseksi, kun äiti kuolee yllättäen. Perinnän jaossa vanhin veli alistuu nuorempien tahtoon ja talo irtaimistoneen lahjoitetaan museolle, myydään ja jaetaan perillisten kesken. Materia on katoavaista ja tunnearvot muuttuvat sukupolvien saatossa ja pian historia on enää vain muisto menneestä ajasta.
Aiheelta elokuva on mielenkiintoinen ja se on kerännyt kriitikoiden ylistystä ympäri maailman. Omalla kohdalla nautin dramaturgisemmista kokonaisuuksista ja tarinoista, joissa on selkeä kaari; alku, keskikohta ja loppu, sekä kohtauksia, jotka pysäyttävät.
Kesähetkien ydin eli sukupolvien erot, tarpeiden muuttuminen, mikä on loppujen lopuksi kannattavaa säilyttää ja milloin menneisyydestä tulee taakka, joka vaikeuttaa kasvua ja kehitystä, ovat kaikki oman elokuvansa arvoisia aiheita. Ymmärrän toki mistä kohkaaminen tämän elokuvan ympärillä johtuu, mutta meikäläisen se jätti harmillisen kylmäksi. Välillä mieleeni tuli myös se etten täysin ymmärrtänyt ohjaajan ajatuksenjuoksua ja joidenkin kohtausten funktioita. Koin, että en saanut kunnon tunneyhteyttä hahmoihin ja tapahtumia päätyi vain seuraamaan sivusta ilman että ne olisivat koskettaneet sen enempää. Kameran liikkeet tehostivat mielestäni tätä efektiä.
Ehkä Assayas on halunnut tehdä elokuvansa ennemminkin pohdinnalliseksi kuin liikuttavaksi teokseksi. Itseäni vain aiheet sinänsä olisivat houkuttaneet sukeltamaan syvemmälle sisarusten välisiin suhteisiin ja isosedän perinnön vaalimiseen liittyviin seikkoihin. Nyt jäljelle jäi vain kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan jääneet edes vaivaamaan vain aiheuttivat vain pienen olan kohautuksen. Tällöin elokuva mielestäni menee hiukan hukkaan.
Kauniita kuvia se on pullollaan ja saa haikailemaan ranskan maaseudulle siemailemaan punaviiniä ja mutustelemaan patonkia.