Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising. Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.
