Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising. Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.
Mielenkiinnolla luen näitä kirjoituksiasi, koska sen verran eri lähtökohdista katselet leffoja. Nyt on pakko vaihteeksi kommentoida.
VastaaPoistaVaikka toisin tunnutkin väittävän, elokuva on kauttaaltaan taidetta, kuuluu taiteeseen. Taide voi heijastaa monia erilaisia mielipiteitä ja monia erilaisia näkemyksiä maailmaan. Jos haluaa taiteelta pelkkää tarinankerrontaa, ei vika ole teoksessa (jos se ei sitä tarjoa) vaan omissa lähtökohdissa. Samalla se on noin 95 prosentin taiteesta roskakoppaan heittämistä.
Jos uskaliaisuus ja visuaalinen loistokkuus on banaalia mielestäsi, niin mikä ei mahda olla? Niiden vastakohdat? Omaan itseensä käpristyminen ja tuttu, sama turvallisuus? Visuaalinen tylsyys? Vai viittaatko siihen, että visuaalinen loistokkuus olisi ylisanoina jotenkin kulunut?
Jos ihmettelet sitä että taiteilija haluaa ilmaista itseään myös pelkotiloineen, ilmeisesti et ymmärrä vaikkapa maalausta Huuto tai ekspressionismia yleensäkään. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että saan enemmän lohtua ja turvaa niinkin ahdistuneista elokuvista kuin viittaamasi Lars von Trier tekee. Pinnalta katsoen niissä voi olla jotain synkkää, mutta helpotus syntyykin siitä, että katsoja oivaltaa jonkun toisenkin ihmisen nähneen samoja asioita kuin itse ja uskaltavan sanoa ne ääneen. Tai että maailmassa vielä on eri tavalla ajattelevia persoonia eikä yksi-ilmeisiä tylsimyksiä. Von Trier ei ole unohtanut katsojaa, von Trieriä ei ole vain kiinnostanut miellyttää katsojaa ja tämä on huomattavasti eri asia. Samaa voidaan sanoa vaikka Michael Hanekesta, Wong Kar-Waista tai David Cronenbergistä, kaikki vakaita nykyohjaajia ja oman tiensä kulkijoita. Jo se yksin on ihailtavaa.
Viestini voi kuulostaa nyt karkeammalta tai hyökkäävämmältä kuin se tosissaan on tai tarkoitan, mutta minusta vika on enemmän katsojassa, joka jakaa jostain syystä näkemänsä teokset joko taiteeseen tai viihteeseen ja aina automaattisesti taide on negatiivinen määre. Enkä tarkoita tällä sitä, etteikö olisi teoksia joiden merkitys on painunut niin syvästi tekijän omaan takapuoleen, ettei sitä saa sieltä ulos edes vatsahuuhtelulla. Kyllä teosta kohtaan pitäisi silti olla avomielinen, on sen tehnyt kuka vain ja on sen tarkoitus sitten silittää päälakea tai avata se.
Eikä kaupallisessa elokuvassa siis ole sinänsä mitään vikaa. Kovasti vain kummastuttaa, että sitä tarvitsee puolustella. Onhan se kaupallista elokuvaa ja katsojamäärät sekä dvd-myynnit ovat kumminkin suuremmalla varmuudella valmiiksi taattuja ja lipputulot saatuja, samoin suosio kansan keskuudessa.
Hieno mielipide!
VastaaPoistaEn mitenkään halua yksioikoisesti dissata ns. taide-elokuvia tai puollustella omaa näkökantaani kaupallisen elokuvan puolesta. Kai sitä on vain niin tottunut "baskeripäihin", jotka pitävät imbesillinä, jos ei ole automaattisesti hurraamassa jokaisen tämän tyylin taidepläjäyksen puolesta, että sitä kokee tarvetta perustella mielipiteitään :)
Mainitsemasi ohjaajat ovat tehneet loistavia elokuvia ja liittäisin heidän joukkoonsa mielelläni myös esim Todd Solondzin ja Terry Gilliamin, jotka ovat myös mielestäni voimakkaasti oman tiensä kulkijoita. Mikä kuitenkin erottaa heidän teoksena esim. Valhalla Risingista, oli omasta mielestäni voimakas yksinpuhelu.
Toki elokuva voi olla ahdistava ja synkkä. En missään nimessä ole sitä mieltä, että kaiken tulisi olla kevyttä ja kivaa. Ei. Mikä tästä nimenomaisesta elokuvasta omalla kohdallani kuitenkin puuttui täysin oli vuoropuhelu. Solondzin Happiness on mielestäni yksi synkimmistä ja ahdistavimmista elokuvista, mutta se puhuttelee katsojaa siinä missä Valhalla Rising tuntui olevan monologi, joka jätti katsojan ulkopuolelleen. Silloin mielestäni elokuva teoksena menettää merkityksensä ja epäonnistuu. Se ei houkuta katsojaa syövereihinsä, vaan karkoittaa mielenkiinnon.
Huuto on upea maalaus, joka herättää mielikuvia ensinäkemältään. Tämä kyseinen elokuva omalla kohdallani epäonnistui täysin voittamaan mielenkiintoni, herättämään mitään tunteita, paitsi turhautumista, saatikka pohtimaan sen viestejä. Tällöin se mielestäni menettää perimmäisen tarkoituksensa. Ja tämä tekee taiteesta tai tässä tapauksessa elokuvasta banaalia, kun se karkoittaa katsojan ja saa toivomaan, että olisi mielummin jäänyt kotiin kuin tullut katsomaan jonkun ohjaajan ahdistunutta yksinpuhelua.
En siis ole edelleenkään vakuuttunut tämän tyyppisten taide-elokuvien tarpeellisuudesta katsojan kannalta. Se jos ohjaaja on teoksensa jälkeen kuin terapian läpi käynyt, kai senkin voi jonkilaisena plussana nähdä.
Perustelusi ovat oikein pätevät, ei toki kaikkeen sisälle pääse. Solondz on kyllä mainio ohjaaja, Gilliam myös, vaikka onkin vähän tahtiaan löysännyt. Joskin jos joku jostain syystä pääsee ohjaajan visioon, vaikka kuinka luotaantyöntävään, niin hyvä hänen kannaltaan.
VastaaPoistaItse sen sijaan olisin kovasti ihmeissäni, jos löytäisin näitä mainitsemiasi baskeripäitä jostain... Vaikkakin minusta olisi aika kummallista, että joku kehuisi jotain, vaikka ei oikeasti pitäisi siitä. Väitän itse varmaan useimpien mielestä tällaisena "baskeripäänä", että kyllä olen suurimmasta osasta pitämiäni elokuvia ihan myös oikeasti pitänyt enkä ole vielä tähänkään päivään mennessä kohdannut yhtäkään ihmistä, joka ei vastaavalla tavalla olisi rehellisesti pitänyt tai ollut pitämättä jostain, on sitten enemmän kotonaan valtavirta- tai taide-elokuvassa.
Mutta joo, joka tapauksessa, kiitos vastauksesta.
Voisin vielä pohtia asiaa paljon enemmänkin. On aina niin mukava kun on muitakin, jotka kokevat elokuvan niin voimakkaasti :)
VastaaPoistaToivottavasti jaksat lueskella kirjoituksiani, vaikka kirjoitankin myös valtavirta-elokuvista ja otan mielelläni vastaan kommenteja jatkossakin.