HYVÄN MIELEN VIIKONLOPPU

Vaikka televisiosta tuli erinäinen määrä ihan kelpo elokuvia, päädyin katselemaan jotain muuta. Kaikkia kolmea viikonlopun leffaa yhdisti sama hyvän mielen vire. Mahdollisuus siitä että elämä ei sittenkään ole niin sietämätöntä.

Jostain käsittämättömästä syystä olen onnistunut välttelemään tähän päivään saakka alternative kaksikko Kaufman ja Goundryn klassikoksi noussutta Eternal Sunshine of the Soptless Mind eli Tahraton mieli (-04). Tai ei ne syyt nyt ehkä niin käsittämättömiä ole olleet. Kaufman on vastuussa yhdestä lempielokuvistani Being John Malkovich, ja kun Tahrattoman mielen pääosassa on ei niin suosikkeihin kuuluva Jim Carrey, tuntui yhtälö aina joksenkin vaikealta. Lisäksi säästin elokuvaa. Kyllä. Säästin, koska tahdoin uskoa Jim Carreystä huolimatta, että se on hyvä. Tämän takia ehkä myös osaltaan hiukan kammoksuin tilannetta etten siitä pitäisikään... No nyt asia on vihdoin korjattu ja kyllä, se on loistava. Tahrattoman mielen isoin voitto on sen loistava käsikirjoitus ja ei niin osoitteleva pointti. Muistot ovat niitä jotka muovaavat meistä keitä me olemme. Valinnat ja niitä seuraavat tapahtumat ovat tarkoitettu tapahtuviksi, eikä niitä voi paeta tai muuttaa. Ne on vain kestettävä. Kerrassaan suuren luokan nannaa psykologianarkkarille! Ja kyllähän se Carrey osaa näytellä Kate Winsletistä puhumattakaan. Kumpa äijä vaan älyäisi olla tekemättä leffoja, jotka perustuvat ainoastaan naamanvääntelyn mahdollisuuksiin (tämän leffan lisäksi miehen parhaimmistoa on mielestäni The Truman Show). Tahraton mieli on juuri niin hyvä kuin sen kerrotaan olevan.

Seuraava hyvän mielen leffa oli A Good Year (-06), joka on Ridley Scottin sivupolku muuten niin toiminta- ja väkivalta painoitteisella tiellä. Olen katsonut leffan jo aikaisemminkin, mutta edelleen se viehättää. Ohjaajan luottonäyttelijäksi noussut Russel Crowe on kusipäinen sijoituspankkiiri, joka perii yllättäen kuolleen setänsä villan Etelä-Ranskasta. Seuraa monista elokuvaista tutuksi tullut tarina tyhjän elämän täyttämisestä, mutta myös Ridley tekee sen hienovaraisesti ilman yltiöopettavaista otetta. Lisäksi ohjaaja antaa mahtavalle lokaatiolle tilaa luoda tunnelmaa, joka vie kirjaimellisesti mennessään. Jos ei tämän leffan jälkeen tee mieli lähteä ensimmäisellä koneella Provenceen juomaan punaviiniä ja syömään juustoja auringon laskussa, niin ei sitten mikään.

Kolmas ja viimeinen leffa viikonlopulta oli Kankkuselokuva The Hangover. Sanon suoraan että meikäläiseltä puuttuu jokin huumoriruuvi päästä. En innostu Boratista tai Brunosta. Myötähäpeään ja tolkuttomiin mokailuihin pohjautuvat pätkät saavat päinvastoin huonolle tuulelle, kun en osaa niille nauraa. Tämä leffa ei sitä suoranaisesti kuitenkaan tehnyt. Kyllähän sitä nyt hienoinen epäuskon leima vaivasi, mutta sitä en kiellä etteikö muutama kohtaus olisi kirvoittanut myös naurustyrskähdyksiä, varsinkin kun koen enemmän omakseni katastrofaaliseksi muotoutuneen juhlinnan seuraamukset kuin siistit viinin siemailut. Leffaa voisi kivasti buustata sen katsominen oikeasti hallitussa dagen efterissä, joten seuraavaan juhlinnan jälkeiseen sunnuntaihin suosittelen nappaamaan tämän tekeleen.

Tästä viikosta on tulossa muhea leffaviikko, kun vain aikataulut saadaan sopimaan...