En tiedä miksi blogger nyt kenkkuilee. Olen yrittänyt päivittää eilisestä saakka, mutta nyt toimii...Lovely Bones on vaikea elokuva.
14-vuotias tyttö elää onnellista elämää 70-luvulla, asuu rakastavassa perheessä ja on rakastunut ensimmäistä kertaa. Kaikki kuitenkin särkyy, kun tyttö murhataan.
Ensinnäkin kertoja on tyttö itse ja murhaaja näytetään heti alussa, joten katsojalle ei jää epäselväksi mitä tapahtui. Sitten seurataan tytön "elämää" välitilassa, perheen ja vanhempien ahdistusta tytön kohtaloon liittyvistä epäselvyyksiltä ja haetaan jännitettä mahdollisuudesta, että murha ei koskaan heille selviä. Tämän lisäksi katsojalle syötetään visuaalisesti yltäkylläisiä kuvia, symboliikkaa niin kuvina kuin subtekstinäkin ja viljellään vihjeitä siitä, missä ruumis voisi olla. Lopulta sekin näytetään mutta ohjaaja ei annakaan katsojalle lunastusta vaan päättää, että maalliset jäännökset eivät ole relevantteja. Eteenpäin pääsyn kannalta kaikki on kiinni henkisestä kasvusta ja tapahtumien yli pääsystä.
Peter Jackon eittämättä lunasti paikkansa sormus trilogiallaan ja miehen ensimmäinen varteenotettava elokuva, kun gorekokeiluja ei huomioida, Heavenly Creatures osoitti jo selvää tähtiainesta. Siinä valossa Oma taivas on pettymys. Se on vaikeaselkoinen ja liian monisyinen. Se tuntuu kompastuvan omaan erinomaisuuteen ja tarinan tasoihin. Se mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvana.
Lovely Bones ei ole trilleri, koska se on liian hidas ja viipyilevä. Sen jännite katoaa kauniisiin kuviin ja symboleihin. Se ei ole myöskään puhdas draama, koska se leikkii synkillä tapahtumilla, istuttaa katsojan mieleen epäilyksiä ja saa välillä sydämen hakkaamaan jännityksestä mutta vain siis välillä. Siinä on fantasiaelokuvan elementtejä mutta samalla se pyrkii liikaan realismiin.
En missään nimessä sano ettei tällainen genreillä leikittely voisi onnistua, mutta tässä tapauksessa se saa aikaan harmittavan pinnallisen elokuvan, joka ei osu eikä uppoa. Kaunista katseltavaa se on ja Stanley Tucci on pitkästä aikaa kammottavin leffapahis. Myös Saoirse Ronan omaksuu ihanan Susie Q:n hahmon ja on kuin enkeli. Muut perheenjäsenet lunastavat myös uskottavuutensa ja Susan Sarandon on mahtava mummo.
Hyvistä näyttelijöistä huolimatta Oma Taivas jättää mieleen tyhjän muistijäljen ja muutaman viikon päästä päällimmäisenä fiiliksenä leffasta on sen aiheuttama harmi. Harmi siitä, että se ei yllä kunnolla hyvän elokuvan vaatimalle tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti