OLDIES GOLDIES

Sairastelun aikana tuli katsottua muutama klassikko vuosien takaa.

Ensimmäisenä vuoron sai 1979 ilmestynyt The Rose, joka perustuu löyhästi Janis Joplinin elämään. Siinä seurataan huimaan suosioon nousseen laulajattaren Mary Rosen viimeisiä kuukausia, väsymistä rock'n roll elämäntyyliin, mutta kykenemättömyyttä irtautua totutuista ympyröistä. Laulajaa ajaa jatkuva miellyttämisen tarve ja huonon itsetunnon aiheuttamat tavat, joita hän ei kykene rikkomaan. Rakkauden nälkä, hylätyksi tulemisen pelko ja epätoivo ajavat lopulta lahjakkaan naisen loppuun kotikaupungin areenalla, jolle hän on aina halunnut palata näyttämään kaikille, jotka häntä koskaan epäilivät.

Bette Midler palkittiin roolistaan Rosena Oscar ehdokkuudella. Midler on ilmiömäinen laulaja ja erinomainen näyttelijä, vaikka loppujen lopuksi hän onkin tullut tunnetuksi lähinnä komediallisista kyvyistään.
The Rose on tyypillinen 70-luvun elokuva pestyillä sävyillä ja tunnelmilla. Se on kuitenkin mielenkiintoinen aikansa helmi ja pitää sisällään pitkiä ja haastavia yhden oton kohtauksia live-omaisista tilanteista. Jos kykenee katsomaan vuosikymmenten takaisen kuvaksen ja ulkoasun ohi, on The Rose edelleen draamalla maustettu populaarikulttuurin merkiteos musiikin ja elokuvan yhdistämisestä.

Toinen oldie on David Lynchin varhaisempaa mallistoa ja elokuva, jota ohjaajaguru pitää ainoana epäonnistumisenaan.
Dune perustuu Frank Herbertin scifi/fantasia klassikkoon ja sen tekeminen kesti esituotannosta ensi-iltaan kaiken kaikkiaan 6 vuotta. Dyyniä oli kaavaillut elokuvaksi mm. Jack Nicholsin jo 70-luvulla, mutta piti sitä kuitenkin liian isona projektina. Ridley Scott oli myös tarttumassa projektiin, mutta päätyikin ohjaamaan Blade Runnerin, josta tuli 80-luvun suurimpia scifiklassikkoja, mitä se on mielestäni edelleen.

Elokuva on raamatullinen kertomus ihmisistä ja miehestä, josta tulee jumalasta seuraava. Tarina lähtee liikkeelle kahden eri suvun verikostosta ja yhdestä keisarista kahnauksen yllä. Tietenkin mukana on ennustus vapahtajasta, joka tulee ratkaisemaan universumin tulevaisuuden hallitsemalla kaikkien kannalta tärkeää kasvia, jota kasvaa vain yhdellä planeetalla. "Maustetta" vartioivat valtavat hiekkamadot, jotka tuhoavat kaiken edelleen asettuvan.
Dyynin ongelma on ehkä liian monisyinen ja biblikaalinen tarina. Kuten usein olen todennut, yksinkertainen on tässäkin tapauksessa kaunista. Elokuvasta tulee väkisinkin olo, että mutkat on pitänyt vetää suoriksi ja dramaturgia venyttää äärimmilleen. Silti elokuva kestää yli kaksi tuntia. Vannoutuneena scififanina näkisin Dyynin mielelläni uudelleen filmatisoituna Lord of the ring:in tapaan jaettuna esim. kolmeen osaan. Lisäksi tarinan jumaluus ja hengellisyysaspektia voisi suitsia ja poimia se kaikkein olennaisin. Tässä tapauksessa se voisi olla vallan käytön dilemma tai raja yhteisen hyvän ja yksilön uhrauksien tarkastelussa. Mene ja tiedä. Itse toki nautin elokuvasta, vaikka vuoden 1984 tehosteet ansaitsevatkin hienoisen hihityksen. Näyttelijöistä oli hienoa pongata tulevia genren vakiokasvoja ja Lynchin luottonäyttelijöiksi vakiintuneita ammattilaisia.