Ison sisaren perheessä on täydellinen olohuone. Iso n. 1,70cm x 100cm valkokangas, tykki ja koko vastakkaisen seinän kokoinen käsintehty sohvakompleksi. Tämä kokonaisuus takaa melkein mistä tahansa elokuvasta lähes teatterin arvoisen katsomiskokemuksen. Sunnuntaina vuorossa oli esikoisen syntymäpäivälahjaksi saama nukkeanimaatio Coraline. Ensimmäistä kertaa laitoin päähäni myös 3D lasit, koska blue ray levyltä löytyi molemmat versiot. Itse 3D ei minua yltiöpäisesti vakuuttanut. Lasit syövät värejä ja oikea silmä tuntuu aina laiskalta. Toki syvyysvaikutelmassa ja lähes käsinkosketeltavan lähelle tulevissa hahmoissa on oma viehätyksensä, mutta meikäläiselle kelpaa jatkossakin elokuvat perinteisenä 2D tavarana.
Itse elokuva oli hienosti toteutettu, hahmot olivat teknisesti hauskoja ja dramaturgisesti sopivan hölmöjä. Mutta se juoni... Siinä missä Studio Ghibli, Dreamworks ja Pixar ovat onnistuneet tuottamaan lasten animaatioelokuvia, joilla on erityisen paljon annettavaa myös aikuisyleisölle, Coralinen yleisöjakauma jämähtää 9-12 vuotiaisiin, ja pääosanesittäjän ja hänen mieltymyksiensä, kuten puutarhan hoidon vuoksi, erityisesti tyttöihin. Kovasti paljon nuoremmille tarina on turhan pelottava ja vanhemmille lapsille ja nuorille ehkä hiukan lapsellinen. Aikuisille tarina parhaimmillaan antaa visiota ei niin pienen, mutta ei vielä niin isonkaan lapsen tarpeista. Lisäksi aikuisia halutaan selvästi muistuttaa läsnäolon tarpeellisuudesta lapsen elämässä.
Ei Coraline huono animaatio missään nimessä ole. Sen tarina on vain hiukan väsähtänyt ja toisaalta taas liian pelottava, mikä tekee sen katsomisesta lasten kanssa haastavan. Jos perheessä on kymmenvuotiaita, elokuva on oiva lisä sataiseen sunnuntaihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti