MAITOA

Viikonlopun koulutus, joka kulutti meikäläisen lähes loppuun, haukkasi ajankäytöstä isoimman palan. Lauantai-iltana ehdin kuitenkin katsomaan Amerikkalaisen homoaktivisti Harvey Milk:n elämänkertaelokuvan Milk.

Elokuva käsittelee lähinnä Milk:n poliittisesti aktiivista ajanjaksoa ja päättyy tämän traagiseen kuolemaan. Se lähtee liikkeelle takaperoisesti Harveyn äänittäessä aktiiviuransa tärkeimpiä tapahtumia sitä silmällä pitäen, että hän sattuisi kuolemaan ennen aikojaan salamurhan uhrina.
Harvey eli itse visusti kaapissa ennen muuttamistaan San Fransiscoon, missä hän löysi äänensä poliittisena homoaktivistina puollustaen heikoimpien ja vähemmistöjen oikeuksia.

Elokuva pomppii välillä Harvey:hin, joka tekee äänitettä ja taas menneisyyteen kuvaamaan tapahtumia kronologisesti. Katsoja pysyy juonessa kuitenkin kiinni ja äänittävä Harvey toimii lähinnä vain kertojana.
Ohjaaja Gus Van Sant pyrkii hienovaraisesti antamaan syitä tapahtumille ja kuvaa Milk:n älykkäänä ja tunteikkaana miehenä, jolla on vankka päämäärä. Välillä Sant:n ohjaus kärsii hienoisesta hitaudesta ja raskaudesta. Leffa vaatii katsojalta mielenkiintoa omasta takaa, koska itsessään se ei katsojaansa kosiskele, vaan esittää faktoja ilman tehtyä tunteikkuutta. Milk:n toinen rakastaja Jack jää juonellisesti ja sisällöllisesti joksenkin turhaksi hahmoksi. Toki Jack:n kohtalo inhimillistää Harvey:ta entisestään, jolloin lopun tapahtumat tuntuvat katsojasta entistä ahdistavimmilta. Lisäksi Sant halusi ehkä tällä suhteella kertoa Milk:n persoonasta vielä enemmän.

Sean Penn kannattelee elokuvaa ja on totisesti oscarinsa ansainnut. Hän on uskottava teatraalisuuteen taipuvana Milk:nä, joka rakastaa oopperaa ja nuoria miehiä, jotka tarvitsevat hoivaa. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka pitävät elämänkerroista ja ovat kiinnostuneita Milk:n aikaansaannoksista homojen oikeuksien puollustajana ja hänen vaikutuksestaan. Lisäksi ajan kuvasta innostuneet, saavat varmasti elokuvasta paljon irti. Sisällöllistä ja realistista elokuvataidetta.

MENNEISYYS

Kävin tarkastamassa marraskuussa ensi-iltaan tulevan Coco avant Chanel:n, joka on elämänkerta elokuva ranskalaisen muotitalon luojasta Gabriellesta, ennen kuin hänestä tuli koko maailman tuntema naisten pukekutumisen suunnannäyttäjä Coco Chanel.

Ensinnäkin kiitän luojaani, että Keira Knightley ei tehnyt Coco:n roolia, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Audrey Tautou on kerrassaan hurmaava itsenäisenä ja ylpeänä Gabriellena.

Elokuvan ensimmäinen puolisko alkaa hiukan hitaasti, mutta saa katsojan nopeasti ymmärtämään suorasanaista ja muista erillään olevaa Cocoa. Siitä mihin elokuva jää, Chanelin elämä on kulkenut ainoastaan yhteen suuntaan: menestykseen, jonka tämä uraa uurtava nainen on ansainnut ankaralla työllä ja omistautumisella.
Väistämättä tämänkin tarinan takaa löytyy synkkä lapsuus ja epäonnea rakkaudessa. Gabrielle Chanel:n lapsuudessa ja nuoruudessa status on ollut ennemmin kiinni syntyperästä kuin ominaisuuksista. Chanel mm. valehteli ja keksi tarinoita lapsuudestaan alituisesti, koska häpesi orpouttaan. Hän oli kuitenkin älykäs ja motivoitunut nousemaan omille jaloilleen, eikä halunnut olla riippuvainen kenestäkään. Näin muotoutuu mielenkiintoinen kuva oman aikansa tietynlaisesta feminististä, joka hylkäsi korsetit, koska ne ahdistivat ja liikkui housuissa, koska se oli käytännöllisempää.

Coco avant Chanel on akvarelli epookki, jossa kuvat ja värit ovat kauniita kuin Chanelin omat luomukset. Elokuvan chorusmusiikki on henkeäsalpaavaa ja näyttelijäsuoritukset huomion arvoisia. Käsikirjoitus seurailee Chanelin elämää löyhästi ja sopivasti dramatisoiden. Väistämättä tulee mieleen, että elokuva antaa Chanelin elämästä lempeämmän kuvan, kuin mitä se todellisuus oli. Itseäni tämä ei kuitenkaan haitannut, koska sitähän elokuvat loppujen lopuksi ovat, taivuteltua realismia. Suosittelen.