MIETTEITÄ KOTIMAISUUDESTA...

Pakko oli kirjoittaa ajatuksia, joita Aleksi Salmenperän sanat herättivät lukiessani Hesarin sunnuntailehteä.
Artikkelissa Salmenperä harmitteli huonoista katsojaluvuista kärsivää Paha Perhe elokuvaansa ja toivoisi rahoituksen tasaantuvan ulkomaisella myynnillä. Niin, potenttiaalinen ostaja sen sanoi: "Pidin elokuvan valkoisuudesta ja melankoliasta. Skandinaviassa taitaa olla aika masentava ilmapiiri"
En missään nimessä halveksi kotimaista elokuvaa, teenhän töitä sen parissa ja rakastan sitä, mutta... Suomessa tehdään 10-12 elokuvaa vuodessa ja ensi-iltoja on parisenkymmentä. Jos näistä ensi-illoista jo puolet pitävät sisällään viinapiruja, ahdistusta, synkkyyttä, äärimmilleen vietyä realismia, masentuneita henkilöhahmoja tai sotaa, sanelee se suomalaisen elokuvan kieltä aika voimakkaasti.
Ongelma ei ole mielestäni tekijöissä, vaan yleisesti käsityksessä ja suhtautumisessa näkemäänsä. Katsojalukujen, puskaradion ja kritiikin perusteella katsojat ja kriitikot asettavat surulliset rajat suomalaiselle elokuvalle. Salmenperän kaltaisten tekijöiden vakavat draamakuvaukset eivät innosta massoja, vaikka kriitikot ylistäisivätkin. Elokuvan taikaa hyväksikäyttävät kevyemmät leffat, eivät nekään saa katsojia vaan niitä haukutaan epärealistisiksi, koska olemme tottuneet että kotimainen elokuva on vakava asia. Pakko kysyä, että kuka menee katsomaan Hollywood-elokuvia odottaen realismia?
Katsojalukuja seuratessa tulee olo, että suoraviivainen toiminta, joka perustuu tositapahtumiin, bestseller-kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tai lastenelokuvat ovat ne, jotka pääsevät parhaiten omilleen. Surullista. Varsinkin kun nämä ovat niitä asioita, jotka sanelevat tulevaisuuden elokuvan tekoa entisestään.
Miksi Suomessa ei voitaisi tehdä trilleriä? Siksikö että "eihän täällä voi tapahtua mitään noin kamalaa"... Tai missä on kunnon romanttiset komediat? Sooloilua antoi jo mukavaa viitettä siitä miten elokuvateatterista ei tarvitse tulla sielu sykkyrällä suomalaisen elokuvan kaadettua vuosikymmenten taakan surua ja ahdistusta katsojan niskaan...
En sano tai väitä, että minulla olisi tarjota ratkaisua. Ei. Peräänkuulutan kuitenkin rahoittajilta ja tuottajilta rohkeutta ja katsojilta ennakkoluulottomuutta mitä tulee kotimaiseen elokuvaan ja sen sisältöön. Tiedän että tekijöiden joukossa käydään kovaa vääntöä kaupallisen ja taiteellisen elokuvan kesken. Miksi näiden kahden pitäisi olla toiselta pois? Tosiasia kyllä on, että katsojavarat ovat rajalliset ja sitä myöden myös mahdollisuudet. Monen leipä pöydässä on toki katsojaluvuista kiinni mutta ei kaikkea kuitenkaan tarvitse ottaa niin hemmetin vakavasti. Sisällöltään varsinkaan. Elokuvahan on kuitenkin vain elokuvaa.

KOTIMAISEN VUORO

Heti ensimmäisenä on mukava todeta, että vuosien varrella kotimaisen elokuvan laatu on parantunut tasaiseen tahtiin. Nykyään niiden katsominen ei enää tuota myötähäpeää ja niitä voi jo hyvällä omalla tunnolla kritisoida, eikä vain häpeässään nyökytellä että nähty on.

Laura on saksalainen ja Arto suomalainen ja he asuvat alle vuoden ikäisen tyttärensä kanssa Hampurissa. Kaupunki on värikäs, eläväinen ja iloinen ja pariskunta vaikuttaa onnelliselta. Arto saa houkuttelevan työtarjouksen Suomesta ja pariskunta muuttaa Tampereelle. Suomi on kylmä ja iloton, ihmiset eivät puhu ja naapuritkin käyttäytyvät lähinnä nuivasti. Asia ahdistaa varsinkin, kun hyvin pian käy selväksi että Arto on suurimman osan ajasta matkoilla tai puhelimessa.
Laura löytää sattumalta yksinhuoltajaäitien kerhon, jossa hän saa vertaistukea, vaikka ei yksinhuoltaja olekkaan. Lisäksi kerholla käy töissä sivari Tero, joka toimii katalyyttinä Lauran omalle elämälle ja muutokselle.

Pihalla on Helsinkifilmin arkinen, tämän päivän ihmisten, elokuva. Se on ennen kaikkea naisten elokuva, koska näkökulma on vahvasti naisen ja miehet ovat lähinnä syitä ja kimmokkeita naisten päätöksille. Johtunee osaltaan siitä että elokuvan ovat käsikirjoittaneet kaksi naista. Lisäksi tarinassa tuntuu vahva kokemuksen ääni.
Poikkeuksellisen leffasta tekee se, että suurin osa dialogista tapahtuu jollakin muulla kielellä kuin suomella. Tämä tietenkin sen vuoksi, että pääosan esittäjä on saksalainen, menneisyydellään jonkin asteista kohuakin aiheuttanut Sibel Kekilli. Muissa rooleissa nähdään Sanna June Hyde, Mikko Leppilampi ja mahtavavina yksinhuoltajina Matleena Kuusniemi, Mari Perankoski ja Pihla Viitala.

Ohjaaja Toni Laineen ote on hento ja näyttelijöillä tuntuu olevan paljon tilaa tehdä rooliaan. Olisiko tässä myös syy siihen, että kokonaisuus jää jotenkin etäiseksi. Katsoja ei pääse hahmojen iholle vaan tuntuu, että tapahtumia seuraa lasin läpi. Lisäksi omalla kohdalla kävi ennemmin niin että aloin ajatuksissani kritisoimaan päähenkilön tekoja ja ratkaisuja. Arto on kuitenkin hyvä mies. Hiukan pihalla ja sokea vaimonsa ahdistukselle, mutta eipä Laurakaan miestään kummemmin ravistele, vaan ennemminkin vain odottaa, että saisi syyn erota. Tätä päivää tuntuu olevan että ihmiset luovuttavat liian helposti ja siinä mielessä elokuva osuu kyllä naulan kantaan...

Pihalla on tyttöjenillan elokuva. Se on leffa, jota voi mennä katsomaan sekä sinkut että suhteessa olevat, koska puhuttavaa se varmasti antaa, vaikka sisältö jääkin etäiseksi ja hahmot ohuiksi. Nähtäväksi jää kuinka paljon tämä kokeellinen kotimainen katsojia kerää. Lipputulot tulevat aina takaisin tekijöilleen ja mahdollistavat taas uusien elokuvien teon, joten kaikki kotimaiset tulisi aina käydä katsomassa.