MIETTEITÄ KOTIMAISUUDESTA...

Pakko oli kirjoittaa ajatuksia, joita Aleksi Salmenperän sanat herättivät lukiessani Hesarin sunnuntailehteä.
Artikkelissa Salmenperä harmitteli huonoista katsojaluvuista kärsivää Paha Perhe elokuvaansa ja toivoisi rahoituksen tasaantuvan ulkomaisella myynnillä. Niin, potenttiaalinen ostaja sen sanoi: "Pidin elokuvan valkoisuudesta ja melankoliasta. Skandinaviassa taitaa olla aika masentava ilmapiiri"
En missään nimessä halveksi kotimaista elokuvaa, teenhän töitä sen parissa ja rakastan sitä, mutta... Suomessa tehdään 10-12 elokuvaa vuodessa ja ensi-iltoja on parisenkymmentä. Jos näistä ensi-illoista jo puolet pitävät sisällään viinapiruja, ahdistusta, synkkyyttä, äärimmilleen vietyä realismia, masentuneita henkilöhahmoja tai sotaa, sanelee se suomalaisen elokuvan kieltä aika voimakkaasti.
Ongelma ei ole mielestäni tekijöissä, vaan yleisesti käsityksessä ja suhtautumisessa näkemäänsä. Katsojalukujen, puskaradion ja kritiikin perusteella katsojat ja kriitikot asettavat surulliset rajat suomalaiselle elokuvalle. Salmenperän kaltaisten tekijöiden vakavat draamakuvaukset eivät innosta massoja, vaikka kriitikot ylistäisivätkin. Elokuvan taikaa hyväksikäyttävät kevyemmät leffat, eivät nekään saa katsojia vaan niitä haukutaan epärealistisiksi, koska olemme tottuneet että kotimainen elokuva on vakava asia. Pakko kysyä, että kuka menee katsomaan Hollywood-elokuvia odottaen realismia?
Katsojalukuja seuratessa tulee olo, että suoraviivainen toiminta, joka perustuu tositapahtumiin, bestseller-kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tai lastenelokuvat ovat ne, jotka pääsevät parhaiten omilleen. Surullista. Varsinkin kun nämä ovat niitä asioita, jotka sanelevat tulevaisuuden elokuvan tekoa entisestään.
Miksi Suomessa ei voitaisi tehdä trilleriä? Siksikö että "eihän täällä voi tapahtua mitään noin kamalaa"... Tai missä on kunnon romanttiset komediat? Sooloilua antoi jo mukavaa viitettä siitä miten elokuvateatterista ei tarvitse tulla sielu sykkyrällä suomalaisen elokuvan kaadettua vuosikymmenten taakan surua ja ahdistusta katsojan niskaan...
En sano tai väitä, että minulla olisi tarjota ratkaisua. Ei. Peräänkuulutan kuitenkin rahoittajilta ja tuottajilta rohkeutta ja katsojilta ennakkoluulottomuutta mitä tulee kotimaiseen elokuvaan ja sen sisältöön. Tiedän että tekijöiden joukossa käydään kovaa vääntöä kaupallisen ja taiteellisen elokuvan kesken. Miksi näiden kahden pitäisi olla toiselta pois? Tosiasia kyllä on, että katsojavarat ovat rajalliset ja sitä myöden myös mahdollisuudet. Monen leipä pöydässä on toki katsojaluvuista kiinni mutta ei kaikkea kuitenkaan tarvitse ottaa niin hemmetin vakavasti. Sisällöltään varsinkaan. Elokuvahan on kuitenkin vain elokuvaa.