SAIRASTAMISEN SALDOA

Kun keuhkojen tilalla on liekkimeri, kurkussa rakkuloita ja pää vuorattu villalla, on se aina pätevä syy tapittaa elokuvia. Eikö? Jos siis syitä sille kaipaa. Se saako sairastaessa tuotettua järkevää tekstiä, onkin sitten toinen asia.
Tähän mennessä olen sohvan pohjalta katsonut uusina tuttavuuksina: The Soloist ja Aikamatkustajan vaimo.

The Time traveller's wife on kirjaan perustuva elokuva miehestä, joka matkustaa sattumanvaraisesti ajassa. Mies suhtautuu tilanteeseen taakkana ja pakoilee ihmisiä yksinäisyyteen, kunnes tapaa naisen, jonka on tietämättään tuntenut jo vuosia.
Kuten aikaa käsittelevissä elokuvissa yleensä, myös tässä on äärimmäisen vaikea koota elokuvan luomaa kokonaisuutta ja dramaturgista linjaa sanoiksi. Itselläni ainakin meinaa aina jossain vaiheessa ymmärrys loppua kesken. Elokuva on kuitenkin hyvä. Se on ehkä enemmänkin kuin hyvä, koska tarina sen taustalla on loistava. Se on hieno kuvaus ajan kulusta, sen käytöstä ja mitä sillä ajalla teemme mikä meille on annettu. Mikä myös hienoa, elokuva ei pyri selittelemään ja antamaan tapahtumille syitä, vaan keskittyy ennemmin nimenomaan siihen kuinka elää elämäänsä, kun sitä hallitsee jokin poikkeuksellinen tila tai kuinka tulisi keskittyä tähän eikä ajatella niinkään sitten.
Eric Bana esittää matkustajaa ja Rachel McAdams hänen vaimoaan. Bana on hiukan vaisu, kuten yleensäkin. Joku laajemmalla tunnekirjolla varustettu näyttelijä olisi todennäköisesti tuonut vielä pienen extra syvyyden hahmon käymään kamppailuun. McAdams on suorituksessaan parempi.
Pidin elokuvassa myös sen sivuseikkana esittämästä mahdollisuudesta, että aikamatkustamisen syy löytyisikin geeneistä. Tähän vaihtoehtoon en ole törmännyt aikaisemmin. Muutenkin koko asiaa käsiteltiin kuin mitä tahansa perussairautta ilman scifihöpinöitä, koska se olisi romuttanut pitkälti koko elokuvan ydinajatuksen.
Romanttisista draamoista Aikamatkustajan vaimo on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Toinen pipipätkä The Soloist on ylistävää kiitosta keränneen Sovitus elokuvan ohjaajan Joe Wright:n uusin pitkä. En muista kävikö se meillä koskaan edes teatterilevityksessä mutta hienoudessaan se vie voiton näistä kahdesta.
The Soloist on tositarina. Se on tarina musiikkivirtuoosi Nathaniel Anthony Ayersin ja kolumnisti Steve Lopezin erikoisesta ystävyydestä, ystävyydestä jolla on suuri vaikutus kumpaankin mieheen. Siinä on myös viesti kaikille, jotka haluavat sen kuulla.
Steve etsii inspiraatiota kolumniinsa ja törmää sattumalta kodittomaan Nathanieliin, joka pian osoittautuu entiseksi musiikilliseksi lapsineroksi, jonka elämän skitsofrenia on kuitenkin muuttanut. Vaikka Nathaniel asuu kadulla, ei hänen elämänsä ole toivotonta, koska hänellä on aina Beethoven ja musiikki seuranaan. Steve haluaa kirjoittaa Nathanielista ja auttaa tätä. Nathaniel ei kuitenkaan koe tarvitsevansa apua. Kun Stevenin kirjoitukset alkavat saada huomiota, joutuu tämä miettimään omia tarkoitusperiään ja sisintään ja sitä mikä on Nathanielin kannalta oikein ja mikä väärin.
Elokuva pyrkii avaamaan katsojan silmiä ja tunteita, sekä kohtaamaan asioita, joista enemmistö kääntäisi katseensa pois. Se ei tarjoa ratkaisuja, vaan lempeästi pyytää ihmisiä ajattelemaan ja uhraamaan edes palan aikaansa jollekin muulle. Se puhuu myös peräänantamattomuuden ja epäitsekkyyden puolesta sortumatta sormen heristelyihin tai ärsyttävään hymistelyyn.
Elokuvan oivan lopputuloksen ansioiksi täytyy ensinnäkin lukea sen loistavat päänäyttelijät. Robert Downey Jr. ,josta on hyvää vauhtia nousemassa sukupolvensa arvostetuin näyttelijä ja sen arvostuksen mies on ehdottomasti ansainnut, on jälleen pettämättömän hyvä ja tunneskaalassaan ilmiömäinen. Lisäksi täytyy todeta, että Jamie Foxx on ehdottomasti parhaimmillaan esittäessään oman minänsä ulkopuolisia ja eksentrisiä hahmoja. Siinä missä mies oli tympeä ja puiseva Lainkuuliaisessa kansalaisessa, tässä suorituksessaan hän on ällistyttävän hyvä. Voin vain kuvitella mitä valmistautumista ja antautumista vaikean skitsofrenian kourissa pyritelevän miehen esittäminen on niin, ettei hullusta tee häpeällistä huumoria tai epäuskottavaa teeskentelijää.
The Soloist on hyvä elokuva. Se ei ole järistyttävä tai mullistava mutta ei se sitä edes yritä olla. Se on keskivertoa parempi niin sisällöltään, käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijöiltäänkin. Sen jälkeen jää sydän kevyeksi, vaikka päässään maailman epäoikeudenmukaisuutta pohtisikin.