Hyvin tehdyt poliittiset trillerit ovat nautinnollista seurattavaa. Itse ainakin pidän hienosti kirjoitetuista salaliittokuvioista, joissa on siis realismin kosketus. X-files ja Fringe tasolle mennessä kyse on jo scifistä eikä poliittisesta trilleristä. State of play on ihan kivasti sykettä nostattava kokonaisuus, vaikka loppu ei mieleen ollutkaan. Toisaalta voin kuvitella, että monelle muulle nimenomaan sen tarjoama tietyn asteinen vesittäminen ja journalistin kuvitelmien tuominen lähemmäksi maan pintaa, on parempi lopetus. Oma naiviuteni olis nauttinut enemmän toisesta vaihtoehdosta.
Russell Crowe esittää Washington Globelle kirjoittavaa tutkivaa journalistia Cal McAffreytä, jonka vanha opiskeuaikainen kämppis on kongressin edustaja. Kun naimisissa olevan edustajan rakastajatar kuolee hämärissä olosuhteissa, Cal tarjoaa miehelle yösijan ja neuvoja. Samaan aikaan Cal tutkii kahta satunnaiselta vaikuttavaa ampumatapausta kunnes törmään tutkinnassa edustajan rakastajan nimeen. Nämä kaksi tapahtumaa liityvät toisiinsa ja ne ovat vasta jäävuoren huippu jostakin paljon suuremmasta, vaarallisemmasta ja pahemmasta.
Jos elokuva pitäytyisi vain näissä vaihtoehdoissa, olisi se mielestäni ollut paljon pelottavampi ja tehokkaampi. Koska loppu on se mikä on, on elokuvaan sotkettu toisarvoisia ihmissuhdekuvioita ja velvollisuudentunteita, jotka vievät pohjaa vetävältä ajatukselta turvallisuuspalveluiden yksityistämisen tuomista vaaroista.
Crowe on, kuten aina, hyvä hiukan fläsähtäneenä toimittajana, joka saa Rachel McAdamsin esittämästä nuoresta Dellasta sekä oppilaan että haastajan. McAdams vetää roolinsa uskottavasti nuorella innokkuudella. Ben Affleck sopii myös oivasti muka empaattisen kongressiedustajan rooliin, koska miehessä on jotain kerrassaan vastenmielistä (on edelleen vaikea uskoa, että yksi hienoimmista elokuvista Good Will Hunting voi olla tämän tyypin kirjoittama!). Loppu castingkin on kerrassaan mairitteleva. Helen Mirren tiukkana päätoimittajana ja Robin Wright Penn alistuneena vaimona toimii kyllä. Elokuvan ongelma kokonaisuudessa ei olekkaan castingissä vaan sen sisällön jäämisessä jotenkin ohueksi. Hieno ydinajatus tuntuu hukkuvan ja jäävän valjuksi. Poliittiset trillerit parhaimmillaan jättävät katsojan miettimään oikeata ja väärää, sekä miettimään omia valintojaan ja puolueellisuuttaan. Tässä tapauksessa niin ei käy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti