CRUISE & DIAZ

Olen tässä jo muutaman päivän yrittänyt miettiä ja jäsennellä mielipidettäni unelmatehtaan uusimmasta actionpläjäyksestä.
Knight & Day on muka nokkela tarina agentista, joka on lavastettu pahikseksi ja sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan olevasta naisesta, joka joutuu sotkun keskelle.
Diaz on poikamainen June, joka on matkalla siskonsa häihin, kun hän törmää kentällä komeaan Milleriin, jota esittää siis Cruise. Suita sait ja valtion toimesta kone onkin tyhjä lukuunottamatta muutamia agentteja, joiden on määrä ottaa Miller kiinni ja tietenkin Junea, joka "laitetaan" koneeseen, jotta Millerin suunnitelmat menisivät mönkään. Tästä alkaa seikkailu, jossa Miller yrittää pitää hengissä nuoren Simonin, joka on sattumalta keksinyt aivan uuden ja vaihtoehtoisen energiamuodon, Junen, joka vain sattuu päätymään mukaan ja tietenkin paljastamaan vielä salajuonen lonkerot ja puhdistamaan oman nimensä. Sitten viuhdotaan menemään ympäri maailmaa välillä huumattuna ja välillä aseiden ja pommien räiskyessä ja lauotaan laineja.
Isoin ongelma elokuvassa on sen teflon pinta. Se on liian tuotettu ja siloiteltu. Siitä puuttuu kaikki rosoisuus ja sitä myöden myös tartunta pinta. Valkokangas vyöryttää eteen poukkoilevan tarinan ja pääparin, jonka kemiat eivät oikein tunnu kohtaavan. Lisäksi tuntui, että suurin osa käsikirjoituksen nokkeluuksista valuu hukkaan tai häviää kaiken muun huuhaan alle. Vitsit aukeavat liian myöhään tai eivät ollenkaan.
Kyllähän elokuvalla hetkensä on ja välillä meno yltyy hyvinkin hauskaksi. Kokonaisuus kuitenkin ontuu pahasti. Knight and Day on viihde-elokuva, mutta jonka viihde ei valitettavasti oikein kanna. Se ei onnistu täysin olemaan uskottava agenttielokuva, eikä oikein toimintaelokuvakaan. Se jää lillumaan jonnekin välimaastoon ja veikkaampa, että sen jäljet eivät tule kantamaan kovinkaan kauas.

KAUNISTA JA HAIKEAA

Juhlien jälkeisenä päivänä ovat tunteet usein pinnassa ja mieli herkkänä. Tällaisina päivinä Nick Cassaveteksen ohjaama elokuva The Notebook joko toimii tai sitten ei. Omalla kohdalla toimi.
Vanha mies alkaa lukea vanhalle naiselle kirjaa. Olemme vanhainkodissa ja käy haikean selväksi, että nainen kärsii pitkälle edenneestä dementiasta. Mies haluaa kuitenkin auttaa naista muistamaan ja lukee tälle ääneen rakkaustarinaa, joka herättää muistoja ja tunteita kummassakin.
Eletään 30-lukua ja Noah on sahalla työskentelevä nuori mies, jolla ei ole tiedossa kummoistakaan tulevaisuutta saatikka rahaa sillä hetkellä. Allie on etuoikeutetusta perheestä, jolla on suunnitelmat koko tulevaisuuden varalle ja rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Sattumalta nuoret tapaavat ja Noah tietää löytäneensä suuren rakkauden. Pian myös Allie on vakuuttunut, että heidät on tarkoitettu yhteen ja pari viettää jokaisen valveillaolohetken toistensa seurassa. Noah antaa Allielle vapauden tunteen ja Allie avaa sielunsa ja sydämensä Noahille. Luokkaerot ja Allien vanhemmat kuitenkin erottavat nuoret rakastavaiset, mutta kumpikaan ei ole valmis luovuttamaan ennen kuin yksinkertaisesti aika tuntuu asettuvan heitä vastaan.
Vuosia myöhemmin Noah näkee Allien sattumalta, mutta murtaa sydämensä näkemästään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja tuo Noahin ja Allien jälleen yhteen ja vanhat tunteet tulevat esiin vuosien tukahduttamisen jälkeen.
The Notebook on lämmin ja haikea tarina rakkaudesta, joka kestää loppuun saakka. Se on antautumista ja uskoa. Se on varmuutta siitä, että toinen ihminen voi olla toiselle koti.
Muutamaa ylilyöntiä lukuunottamatta se onnistuu välttämään ne pahimmat siirapit. Kaksi aikaa ja paikkaa kulkee simultaanisesti ilman ongelmia ja seurantavaikeuksia. Vaikka tiesin ensimmäisestä kohtauksesta, mihin kaikki johtaa, ei se kuitenkaan haitannut kauniin ja melankolisen tarinan seuraamista.
Suosittelen The Notebook elokuvaa herkkiin hetkiin ja romantiikan kaipuuseen. Sen loppu on sopivan raadollinen mutta silti kaunis, eikä sodi viipyilevää ja hiukan kaunisteltua tarinaa vastaan.

MIELENKIINNON KOHDE

Tämä tuskin tulee edes levitykseen Suomeen, mutta lähtökohtaisesti elokuva kiinnostaa minua suuresti.
Acts of Violence on ensikertalaiselokuvantekijän Il Lim:n kirjoittama, ohjaama ja tuottama. Lisäksi hän näyttelee myös pääosaa. Vielä kaiken tämän päälle, mies jakelee leffaa ilman suuren studion tukea.
Useimmiten, ainakin lähtökohtaisesti, tämä kuulostaa tuhoon tuomitulta, kun yksi mies vastaa kaikesta. Silti hän on onnistunut saamaan mukaan kulttimainettaa nauttivan Hellboy Ron Perlmanin, joka totesi Il Lim:lle, että ensikertalainen muutti hänen elämänsä jo kerran (viitaten Guillermo del Toroon). Perlmanin lisäksi elokuvassa näyttelee Il Lim:n vaimoa Stanley Kubrickin löytämä Leelee Sobieski eli kovilla ammutaan, jos minulta kysytään.
Elokuvan iskulauseena toimii sanonta: What makes a man kill? Tässä tapauksessa se on vaimon raiskaus. Kuulostaa jossain määrin ehkä kuluneelta, mutta toivon, että komeat martal arts kohtaukset eivät syö elokuvan juonta, ja että vaimon kokemat traumat saadaan sisällön kannalta oikeasti toimimaan. Julisteen perusteelle se on jo joitakin palkintoja pokannut. Nähtäväksi jää miten elokuvan ja sen takana olevan miehen käy.

MUUTOS

Sisareni ilmoitti, että tekstejä ei ole voinut kommentoida, ellei ole ollut kirjautuneena lukijana. Nyt tämä suuri vääryys on korjattu. Jos siis olet anonyymi lukija tai kerran eksynyt meikäläisen pohdintoja tarkastamaan, tervetuloa kommentoimaan, vaikka kerta jäisi ainoaksi. Nyt se on mahdollista.

OPUKSIA YKSILLE, HEPREAA TOISILLE

Leffakirjat, ne on jännittäviä asioita.
Miksi asia tuli nyt mieleen, on että siskon mies sai kerrassaan hienon kirjan valmistujaislahjaksi: 500 essential cult movies by Jennifer Eiss.
Selasin opuksen läpi ja mukaan mahtuu leffaklassikoita kuin myös viimeiseltä vuosituhanneltakin olevia tekeleitä. Alussa on aina genrettäin Top 10, joita seuraa best of the rest leffat. Jokunen listan elokuvista kummastutti ja jokunen mielestäni puuttui. Tämän kaltaiset kirjathan ovat kuitenkin aina subjektiivinen kokonaisuus. Se mikä kirjasta tekee ennen kaikkea mielenkiintoisen on että siitä on turha etsiä useimpia block buster leffoja. Sen sijaan joukkoon mahtuu The Blob kaltaisia pulp kokonaisuuksia hence the name Cult :) Mahtava kirja, jonka haluan myös omaan hyllyyni.
Omaa hyllyä koristaa jo jokunen elokuva-aiheinen kokoelmateos, jotka olen saanut niin ikään valmistujaislahjaksi kuin myös joulunakin omakseni. Mukana mm. Peter Von Bachin kotimaisen elokuvan historia sekä maailman elokuvahistorian opus.
Suosittelen selailemaan tai hankkimaan omaksi edes jonkun elokuvakirjan. Niistä saa mukavaa inspiraatiota ja kiinnostusta laajentaa omaa mukavuusaluettaan ja innostusta katsoa elokuvia, joista ei ehkä muuten olisi edes kuullut.

ÄÄRIPÄÄT KUNNIAAN

Siinä missä rakastan Järki ja Tunteet kaltaisia upeasti ohjattuja klassikoita, olen myyty Million Dollar Baby kaltaisten huikeiden kerronta-elokuvien edessä, en voi muuta, kun hihkua kuin lapsi lelukaupassa kunnon actionpläjäysten parissa. Varsinkin, jos ne on toteutettu kunnialla, ilman ylimääräistä diipadaapaa. Siispä en häpeä myöntää, että tykkäsin A-team pätkästä todella paljon.
A-team perustuu 80-luvulla menestyneeseen toimintasarjaan, joka on adaptoitu parituntiseksi poikien (ja minun) elokuvaksi. A-team on neljän ranger -koulutetun sotilaan yksikkö, joka hoitaa ne vaikeimmat ja likaisimmat tehtävät keskittymällä tarkkaan suunnitteluun ennemmin kuin sokeaan väkivaltaan. Joukkoa johtaa eversti Hannibal Smith ja vanavedessä tulevat The Face, Baracus ja Murdoch.
Amerikkalaiset ovat vetäytymässä Irakista, kun tiimi ottaa hoitaakseen viimeisen tehtävän hankkia valtiolle takaisin 100$ seteleiden painolaatat, jotka Saddamin kätyrit olivat vieneet operaatio Aavikkomyrskyn aikana. Tehtävän päättyessä huomaa joukko tulleensa petetyksi, heidät vangitaan ja kaikki passitetaan sotaoikeuden kautta eri vankiloihin eripuolille maata. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo selvää, että kalterit eivät näitä kavereita pidättele ja pian onkin pay back time!
Se mikä omalla kohdalla tässä nimenomaisessa toimintaelokuvassa toimi, on se tosiasia, että se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Se ei kikkaile liikaa animaatioräjähdyksillä, se ei sorru ylikorostettuun juonikuvioon, sen hahmot ovat yksinkertaisia ja homma etenee kuin armeijan maasturi.
Casting on aivan mahtava. Rakastan Liam Neesonia ja enemmän kuin kerran District 9:sta tuttu Sharlton Coplay varastaa shown mainiona ja eksentrisenä Murdochina. Siinä vaiheessa, kun mies tekee Braveheart imitaationsa, olin pudota nauraen penkiltä. Bravo!
A-team on hauska toimintakokonaisuus, rehellisesti viihdettä ja kunnon veijaripätkä. Kun pääosanesittäjät ovat sotilaita, ei elokuvaa kannatakkaan lähteä viemään syvempiin vesiin saatika kuormittaa sitä liialla dramaturgialla. Se on uskollinen alkuperäisidealle ja poikinee jatko-osan. Toivoa sopii, että silloinkaan ei lähdetä turhan tahmeisiin ja suurisuuntaisiin kuvioihin vaan pysytään hiekkalaatikko hommissa. Kelpo toimintaa, kelpo menoa.

JULIAN SIHTEERIT

Kuten täälläkin on tullut moneen kertaan todettua, romanttiset elokuvat, komedialla tai ilman, ovat vaikea laji toteuttaa ilman niitä ilmiselviä suden kuoppia.
Letters to Juliet ei aivan solahdaa niihin kauheimpiin tekeleisiin, mutta sortuu kyllä harmittavaan teennäisyyteen ja amerikkalaiseen sokerikuorutteeseen.
Mamma Mian Amanda Seyfried esittää New Yorkerille työskentelevää faktojen tarkastajaa Sophieta. Hänellä on komea kihlattu (jota esittää ilmeisesti uraansa Hollywood buustia hakeva superherkku Gael Garcia Bernal), joka suhtautuu jopa turhan intohimoisesti oman ravintolansa avaamiseen. Yhdessä pari lähtee ennakoivalle kuherruskuukaudelle Italiaan romanttiseen Veronan kaupunkiin, josta Romeo ja Juliakin ovat lähtöisin.
Pian käy ilmi, että sulheselle on tärkeämpää kiertää sopivia viinitarhoja ja tavata tavarantoimittajia kuin viettää aikaa morsiammensa kanssa. Tylsistyneenä kirjoittamisesta haaveileva Sophie päätyy avustamaan Julian sihteerejä eli joukkoa naisia, jotka vastailevat Julialle jätettyihin kirjeisiin. Sattumalta Sophie löytää 50 vuotta vanhan kirjeen, johon hän päättää vastata. Pian kaupunkiin ilmestyy kirjeen kirjoittanut Claire pojan poikansa Charlien kanssa vastauksesta intoutuneena. Yhdessä kolmikko alkaa etsiä Clairen nuoruuden rakastettua Charlien äänekkäistä vastusteluista huolimatta, jonka tämä oli vanhempiensa vastustelujen takia hylännyt 50 vuotta sitten.
Elokuvan alku on oikein jouhevaa kerrontaa ja tarina etenee kauniissa maisemissa kutkuttavaa tahtia. Siinä vaiheessa, kun päästään nuorten orastaviin tunteisiin, alkaa tarina nytkähdellä ja yskiä. Jotenkin homma menettää otettaan ja haikea romantiikkaa alkaa muuttua tahmeaksi.
Vanessa Redgraven esittämä Claire ja tämän kadonnut Lorenzo ovat se elokuvan kantava voima. Jännite Sophien ja pojan poika Charlien välillä ei tavoita samaa tehoa vaan tuntuu pökkelöiselle ja tylsälle. Harmi. Ikäihmisten elämän nälkää ja Italian kauniita maisemia jaksaa kyllä katsoa, mutta loppuosan aiheuttama mahalasku jää valitettavasti kummittelemaan mieleen. Alun meno ei pelasta lopun tyssäystä.
Kuten alussa totesin, ei tämä missään nimessä huonoimmasta päästä ole. Silti elokuva jää kauaksi esimerkiksi samoilla ihanilla maisemilla ryyditetyn A Good Year:in taakse, jossa on myös syvällisempi sanoma, joka tässä taas hukataan turhaan nuorison kosiskeluun.