Last change Harvey on pieni elokuva. Se ei kanna maailman murheita taakkanaan, eikä yritä muuttaa kenenkään ajatusmaailmaa ja hyvä niin.Se on myös ehdottomasti vanhemman väen elokuva. Elokuva niille, joilla on jo elettyä elämää takana, koska meille/heille sillä on enemmän sanottavaa ja annettavaa. Dustin Hoffman on työlleen omistautunut mainosmusiikkisäveltäjä Harvey, joka on aina haaveillut jazzpianistin urasta. Jossakin elämän vaiheessa unelmat hippuivat ja niiden myötä elämä urautui niin että matkassa menivät myös avioliitto ja suhde omaan tyttäreen. Kaikki tämä käy katsojalle selväksi, kun Harvey lentää tyttärensä häihin Lontooseen. Ikääntyvä mies tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja katoaa mieluummina paikalta, kun tytär kaiken kukkuraksi kertoo, että isäpuoli luovuttaa hänet alttarille. Toisaalla on Kate. Ok työtä tekevä sinkku, ikääntyvä hänkin, jonka pääpaino elämässä on yksinäisen äidin elämän tasapainottaminen. Ei äiti oikeastaan tytärtään tarvitse mutta Kate mielummin käyttää äitään syynä oman elämänsä siirtämiselle sivuun kuin kohtaa tosiasiat. Sekä Harveyta että Katea yhdistää sama elämän pelko, se pelko, joka jäytää meitä niin monia ihan oikeassakin elämässä. Ahdistus siitä, että jotain jää tekemättä ja kokematta ja alistuminen sille tunteelle ettei uskalla kuitenkaan vain mennä ja hypätä vaan mieluummin keksii syitä miksi niin ei voi tehdä. Emma Thompson ja Dustin Hoffman saivat suorituksistaan Golden Globe ehdokkuudet. En ole tyystin varma mistä syystä. Ei sillä että kumpikaan olisi huono, ei missään tapauksessa. Enemmän tuli olo, että kumpikin sopii rooliinsa liian hyvin. Hahmoista puuttui tietty yllätyksellisyys. Pääparin kohtaamisesta ja yhdessäolosta puuttui myös räiskyvä kipinä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin koko jutun perimmäinen tarkoitus. Last change Harvey ei ole siirappinen elokuva, vaan sen pääpaino on kahden yksinäisen kohtaamisessa ja siinä lämmössä ja ystävyydessä, josta on mahdollista kasvaa jotain enemmän, jos sille uskaltaa antautua. Se on elokuva mahdollisuuksista, kun niille antaa luvan ja sille että unohtaa kerrankin pidätellä itseään. Laittaa vaikka silmänsä kiinni ja hyppätä. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.
Paluu Suomeen ja arkeen ei sujunut ihan niin lupsakkaasti kuin toivoin. Tuomisena reissusta on ärhäkkä flunssa, joka kulminoitui eilen 38 asteen kuumeeseen. Sen jäljiltä olo on vähintäänkin heppoinen. Onneksi on vuokraamot. Olen ollut varmaan yli 10 vuotta Makuunin asiakas ja tänään harkitsen vakavasti vaihtamista Filmtowniin. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia näiden kahden ketjun eroista. Omalla kohdalla verenpaine nousi, kun tärkeän oloinen naisihminen ilmoitti että "tähän tulisi sitten 3€ myöhästymismaksuja". Tuskaisena ja tautisena ihmettelin että mistäs moinen, johon mirmeli totesi, että täältä näkyy että olet kerran tuonut DVD:n vasta yhdentoista jälkeen ja kerran 20.30... Tässä vaiheessa jo meinasi kiehahtaa. Olen vuositolkulla kantanut heidän kassaansa rahaa ja minulle aletaan ärhennellä kahdesta palautuksesta klo19 jälkeen. Anteeksi mitä? Totesin että toisesta palautuksesta minulle huomautettiin mutta koskaan ei kukaan ole maininnut erillisestä myöhästymismaksusta. Ymmärrän, jos vuokrauksen palauttaa selkeästi seuraavana päivänä tai jos panttaa himassa top5 elokuvaa, jonka moni muukin haluaisi nähdä mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse kummastakaan. Harmistuneena "asiakaspalvelija" totesi että tästä eteenpäin palautusaikaa tulee sitten noudattaa ja sanoi laittavansa minulle mukaan vuokraussäännöt. Olisi niin tehnyt mieleni alkaa äristä mutta tauti vei voiton ja tuumasin että ei tarvitse, en minä ole idiootti... Mukaan lähti Kerran vielä Harvey, koska en jaksa aivojumppaa. Mielipide siitä seuraa myöhemmin. Nähtäväksi myös jää jatkuuko asiakkuus Makuunissa vai vaihdanko Filmtowniin...Harmi kun tuo Makuuni on niin lähellä.
Terveisiä Itävallasta. Irtiotto arjesta on aina pääsiäisenä paikallaan ja matkaseuraksi kotoa lähti tietenkin viime vuonna Hong Kongista hommattu miniDVD-soitin. Elektroniikkatorilta 70€:lla hommattu vehje on osoittautunut kaiken arvonsa veroiseksi ja vielä enemmän. Matka kuin matka luistaa huomattavasti mukavammin kun on elokuvia, joita katsella. Sen mitä käsilaukkuun sain kirjan, pikkupyyhkeen, käsidesin ja muun roinan lisäksi ympättyä oli Moulin Rogue, Järki ja Tunteet, Billy Elliot sekä Amelié. Kaveripariskunta oli elokuvista yhtälailla mielissään, saksankielisen maan vähemmän imartelevia etuja kun on, että kaikki, ja siis a-i-v-a-n kaikki on dubattu. On siis ollut illalla päivän huhtomisen jälkeen mukava kölliä ja katsella tuomiani elokuvia niiden alkuperäisellä kielellä ja suomalaisilla teksteillä. Wienistä löytyy kuulemma muutama elokuvateatteri, joissa esitetään leffat tekstitettyinä. Alakerran videouokraamosta saa tietenkin myös elokuvat niiden alkuperäisellä kielellä. Englanninkielinen tekstitys todennäkäisesti kuitenkin puuttuu. Toki ystäväni ovat tutustuneet myös itävaltalaiseen elokuva-antiin ja tykkäsivät kovasti täkäläisistä kauhuelokuvista Tot 1 ja 2. Ykkösosan tapahtumat sijoittuivat Ebenseehen ja kakkonen taasen kotikaupunkiin Wieniin. Kauhu genrenä ei ole minua varten mutta hauskaa, että jotkut tykkää. Kotiin palattua minua odottaa ainakin Clash of the Titans. Nyt tyydyn ihan ilomielin suosikki nelikkoon, joka mukavasti päättää reissupäivän. Palaamisiin.
Roman Polanski on varmasti suurimmalle osalle maailman medioita seuraavalle ihmiselle tuttu nimi. Valitettavasti vain aivan vääristä syistä, kuten olen täälläkin jo todennut. Polanski on hieno elokuvantekijä. Hänen otteensa on tunnusomainen. Hänen elokuvansa eivät selitä asioita liikaa valmiiksi ja niitä hallitsee pidättyväinen ja viipyilevä tunnelma.Kaikkea tätä on myös miehen uusin The Ghost Writer. Ewan McGregor palkataan haamukirjoittajaksi Britannian ex-pääministerin Adam Langin muistelmiin, kun hänen edeltäjänsä kuolee hämärissä olosuhteissa. Ministeri on jo entuudestaan niittänyt kyseenalaista mainetta suosiollisella suhtautumisellaan Yhdysvaltoihin ja käsikirjoitusta suojellaan kuin valtion salaisuutta. Juuri kun kirjoitusprosessin on tarkoitus päästä täyteen vauhtiin, leviää maailmalle tieto, että ministeri Lang joutuu sotariskostuomioistuimen kuultavaksi Irakin sotaan liittyvässä kidutusselkkauksessa.Kirjailija huomaa pian olevansa yksin teoksen kanssa ja alkaa törmätä aina uusiin ja uusiin todisteisiin Langin hämärästä taustasta, todisteisiin kidutuksesta ja ihmisistä tämän menneisyydestä, joilla on vähintäänkin epämääräiset tarkoitusperät.Kaiken kukkuraksi ministerin vaimo häiritsee kirjailijan työtä ja eristäytyneisyys maailmasta alkaa tuntua painostavalta ja uudet todisteet saattavat työn aivan uuteen valoon. Haamu alkaa suorittamaan omia tutkimuksia, jotka johtavat häntä yhä syvemmälle vallan ja vallanhimon verkkoihin, joista hänen on aina vain vaikeampi päästä pois, kun kukaan tai mikään ei tunnu olevan sitä miltä näyttää. Mieleeni tuli erehdyttävästi Franticin tunnelma, eikä se ole missään nimessä moite. Haamukirjoittaja on hienoviritetty trilleri, joka vaatii katsojalta keskittymistä. Siltä on turha odottaa hurjaa väkivaltaa tai villejä taka-ajoja. Sen piinaavuus piilee kaikessa siinä mitä katsoja ei näe vaan mitä hän joutuu arvailemaan. Voisin kuvitella että on paljon heitä, joille tämän tyyliset poliittisilla kannanotoilla ryyditetyt elokuvat ovat pitkästyttäviä. Itse nautin elokuvasta, vaikka jälleen kerran aavistin tarinan koukun turhan aikaisen. Lieneekö tämä liiallisen kulutuksen tulos, että asianosaista on vaikea enää yllättää juonen käänteillä.Henkilökohtaisesti koin myös Polanskin amerikkakritiikin vain oikeutetuksi. Mikäs sen mukavampaa, kun taiteilija saa hyväksikäyttää teoksissaan omia väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia.
Rapakon takaa tulee tasaisin väliajoin sarjakuvapohjaisia elokuvia. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Tämä on myös poikinut liudan elokuvia, joita on innoittanut koko sarjakuvasankarien esiinmarssi. 16.4 ensi-iltansa Suomessa saa Kick Ass. Elokuva, jonka sankareilla ei ole supervoimia mutta intoa ja halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ennen kaikkea auttaa sitäkin enemmän. Elokuva pohjaa jälleen kerran sarjakuvakirjaan ja on aiheuttanut jo melkoisen määrän hulabaloota vanhemmissa, joita sen väkivalta ja kielenkäyttö riepoo. Kun 12- vuotias tyttö päästää suustaan: "OK you cunts, let's see what you can do now", alkaa kukkahattutätejä hirvittään. Kuten olen monesti todennut, elokuvan ei aina tarvitse olla niin äärettömän vakavaa. Se voi olla myös puhtaasti viihdettä, joka saa arjen tuntumaan hippaisen verran kevyemmältä. Siinä missä loistavalla The Watchmen:llä oli huomattavasti syvällisempi sanoma, tämä tuntuu pitävän pääasiassa hauskaa, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Toki tarkoitus on varmasti myös herättää katsojat miettimään sankariutta noin yleensäkin ja sitä että moni kakku on päältä kaunis. Elokuva voi olla myös puhtaasti viihdettä, olematta silti huono. Nähtäväksi jää, mitä tästä tulee...
Romanttisten komedioiden lisäksi action elokuvat ovat varmasti se helpoiten kliseisiin sortuva genre. Olisiko myös niin, että Roger Mooren Bond elokuvat toivat komedian myös pysyvästi tietyn tyyppisiin toimintaelokuviin? Mene ja tiedä...
From Paris with Love on huumorilla höystetty toimintaelokuva, joka tapahtuu amerikkalaisvoimin missäs mualla kuin Pariisissa. Jonathan Rhyes Meyers esittää virkaintoista suurlähettilään assisstenttia Reeseä, joka tekee sivussa pieniä toimeksiantoja CIA:lle. Miehellä on kova halu todistaa omaa pätevyyttään ja hän haluaisi saada isompia keikkoja kuin satunnaisia rekisterikilpien vaihtoja. Yllättäen hänelle aukeaa tähän mahdollisuus, kun tulliin jäänyt agentti Charlie Wax täytyy lunastaa vapaaksi ja kyyditä Pariisiin. Reesestä tulee Charlien kuski ja jo ensitapaamisesta käy selväksi, että kyseessä ei ole kuka tahansa agentti. Pian Reese yrittää vain pysyä hengissä ja tuhoa kylvävän Charlien mukana, kun tämä yrittää estää teroristien häikäilemättömät suunnitelmat. Elokuvan tarina on lähtöisin Luc Bessonin kynästä. Ohjaajana on depyyttinsä Taken elokuvan kanssa tehnyt entinen kuvaaja Pierre Morel. Tarina on ennalta-arvattava ja ensimmäisten 10 minuutin jälkeen loppuratkaisu ja -tulos on jo selvillä. Se ei tee elokuvasta kuitenkaan vähemmän viihdyttävää. Sanailu ja punch lanet ovat ihan nasevia, vaikka hahmot ovatkin karikatyyrejä. Juoni etenee ja suurin kunnia tulee siitä, että se viedään voimalla loppuun saakka. Pelkäsin etukäteen että periamerikkalainen suhtautuminen vesittäisi valitun ratkaisun ja siihen ei uskallettaisi tarttua. Toisin kuitenkin kävi ja pointsit tästä. Lisäplussaa myös siitä, että elokuvassa pysyy tietty Eurooppalainen vire ja jenkkihehkuttelu jää taka-alalle, vaikka "Americans save the day". Rhys Meyers sopii itsestään liikoja luulevaksi Reeseksi ja on aina yhtä herkullista silmän karkkia. Tykkäsin myös yllättävän paljon John Travoltan Waxista. Vaikka mies on lausunnoillaan ja satunnaisilla hihhuloinneillaan välillä syönyt omaa uskottavuuttaan, osaa hän näytellä. Ei siitä mihinkään pääse.Charlien hahmo antaa sopivasti mahdollisuuden kunnon revittelyyn, mikä ei Travoltan kohdalla olekkaan yhtään epäuskottavaa... Yleisesti en ole oikea nainen arvioimaan naisosallisuuden puutteita tässä elokuvassa, koska äijäily ei ole koskaan haitannut. Päinvastoin. Aihepiiriltään terorismitarinat on melko loppuunkaluttuja ja humoristinen toiminta aina rajatapus mutta kyllä tämän ihan katsoi. Ei se nyt välttämättä elokuvateatteria ympärilleen vaatisi mutta hyväksi viihteeksi se käy oikein hyvin.
Aina välillä sitä törmää näihin pieniin suuriin elokuviin. Elokuviin, jotka jotenkin onnistuvat vangitsemaan jotain erityistä ihmisestä, ihmisyydesta, sielusta ja selviämisestä. Two Lovers on yksi tällainen. Ainakin minulle. Muita vastaavia tulee mieleen mm. Little Miss Sunshien, Away we go, Sliding Doors, Happiness, Valasratsastaja, Lost in Translation, Juno, Stand by me, Billy Elliot jne.Just to name a few. Two Lovers elokuvassa Joaquin Phoenix on kotiin takaisin muuttanut Leonard, jolla on vaikeuksia mielenterveytensä kanssa raskaan eron jälkeen. Yllättäen hänen elämäänsä astuu kaksi täysin erilaista naista; holtiton Michelle, jota kohtaa Leonard tuntee pakottavaa intohimoa ja turvallinen ja tasainen Sandra, joka haluaa pitää Leonardista huoltaa. Pian Leonard huomaa olevansa ristiriitaisten ja ailahtelevien tunteiden keskellä, jossa valinnat vievät vastakkaisiin suuntiin ja päätökset eripuolille elämää. Elokuva pohtii pienieleisesti päätöksiämme ja niiden seurauksia. Se näyttää hillitysti tunteella ja järjellä tehtyjä ratkaisuja ja pistää katsojan pohtimaan valintojen seurauksia. Milloin huollettava haluaa tulla huolletuksia ja milloin roolit vaihtuvat. Kenen kuuluu ottaa vastuu kestäkin ja missä menee velvollisuuden rajat niin että niistä ei tule taakka. Kuka kuuntelee sydäntä ja joutuu katumaan ja kuka järkeä ja toteaa kivun jälkeen toimineensä oikein?Two Lovers jo nimenä elokuvan nähtyäni pistää miettimään kuka on rakastaja ja kuka rakastettu. Hetken huuma ja intohimo ovat kauhistuttavan kaunista katseltavaa mutta kuten tragediat ovat meitä opettaneet, ne vievät tuhon tielle. Leonard kaipaa irtiottoa mutta millä hinnalla. Ahdistavat tuntee on vain kestettävä. Niitä pakoon ei pääse. Joaquin Phoenix on silkkaa kultaa. Jo Gladiaattorissa ja Walk the linessä hän osoitti olevansa käsittämättömän hieno metodinäyttelijä. Mies sopii riipaisevien tunnekuvausten ja vahvojen skaalojen tulkitsijaksi. Toisaalta olisi todella mielenkiintoista nähdä häneltä jotain ihan muuta. Trilleriä tai toimintaa esimerkiksi. Hänen vastaparinsa on hienosti poimittu, vaikka en Paltrowsta ole koskaan liiemmin välittänyt. Tässäkin tapauksessa olisin nähnyt roolissa ehkä mielummin jonkun muun mutta menköön nyt tämän kerran. Isabella Rosselini tekee Leonardin äitinä pienen mutta sitäkin tärkeämmän roolin. Mihinkä kaikkeen äiti on tunnetasolla lapsensa puolesta valmis.Tämä elokuva kannattaa katsoa ajatuksella ja kaikessa rauhassa. Sitä kannatta jälkeen päin pureskella ja maistella. Se on ehdottomasti sen arvoinen.