JOULUN SATOA

Kuten sanoin, joulu on ehdottomasti elokuvien aikaa. Niitä tulee telkkarista, monille myös paketeista ja niitä tulee myös katsoa sohvalle käpertyneenä vällyjen välistä. Ainakin minun mielestäni.

Omalla kohdallani pukki toi toivomani Star Trek DVD:n. Vanhana trekkerinä pelkäsin että Hollywoodin kultasormi J.J. Abrahams menisi ja sorkkisi trekkerien kauhuksi koko konseptin alkuperäisideaa, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti lopputuloksesta ja halusin ehdottomasti elokuvan omaan kirjastoon. Kiitos pikku siskon katsoin leffan heti aattoyönä. Parhautta.
Toinen pukin tuoma elokuva olikin enemmän kuin iloinen yllätys. Järki ja Tunteet on yksi lempielokuvistani ja mielestäni Ang Leen Austein versio on yksi kirjailijan hienoimmista filmatisoinneista. Ah, Willoughpy...

Siskon lasten paketeista tuli mm. Ice Age 3, joka katsottiin koko porukalla joulupäivän ratoksi. Suomenkielinen versio jätti ehkä osan alkuperäisversion vitseistä jalkoihinsa mutta ei ole kieltäminen etteikö tämä porukka osaisi tehdä animaatioita, jotka vetoavat myös meihin isompiinkin katsojiin.
Uusien elokuvien arviointeja on odotettavissa uuden vuoden jälkeen. Siihen saakka käyn kertoilemassa muista näkemistäni, saamistani ja muistamistani elokuvista.

ASTETTA SYNKEMPI HOOD

Tässä taas yksi elokuva, jota odottaa suurella mielenkiinnolla 2010


Ridley Scott näyttää ainakin trailerin perusteella vieneen Robin Hoodin omalle alueelleen, tekemällä tarinasta synkemmän, väkivaltaisemman ja raaemman. Toivon kuitenkin että alkuperäisajatus rikkailta köyhille ryöväävästä jousitaiturista on pysynyt samana...

FILM NOIR ENNEN JA NYT

Tulin viikonlopun aikana katsoneeksi parikin leffaklassikkoa eri vuosikymmeniltä. Molemmat edustavat film noiria parhaimmillaan eri aikakausilta tosin.

Lauantai-iltana Teema näytti mahtavan Gildan. Se on film noiria parhaimmillaan eroottisella latauksella, ahdistuneilla hahmoilla ja synkillä kuvillaan.
Elokuva nosti ja tietyllä tasolla tuhosi Rita Hayworthin sillä sen jälkeen hän oli ikuisesti Gilda niin kankaalla kuin sen ulkopuolellakin.
Niin tai näin leffa on hieno klassikko katsottavaksi punaviiniä simaillen. Onhan siitä ammennettu useita pop kulttuurin viittauksia myöhemmillekin ajoille.

Junassa katsoin taas pitkästä aikaa yhden all time favoriteista. Brian Singerin The Usual Suspect on edelleen loistava leffa, eikä se turhaan voittanut käsikirjoituksen Oscaria. Tarina on käsittämättömän hieno ja jaksaa monen katsomiskerrankin jälkeen vielä innoittaa taitavuudellaan. Keiser Söze!

Jos jollakulla on nämä upeat klassikot katsomatta, kipin kapin DVD laareja penkomaan tai kirjastokortti viuhumaan. Ehdottomat must seet ja jouluhan on mitä parhainta hyvien elokuvien katsomisaikaa.

NAISTEN ELOKUVA...

Jos jollekulle on vielä epäselvää, lähestulkoon jumaloin Meryl Streepiä. Tästä syystä tietenkin oli pakko käydä katsomassa myös joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Pientä säätöä eli It's Comlicated. Elokuvan on ohjannut Nancy Meyers, jonka edellinenkin elokuva oli joulusensonkiin sopiva Holiday. Yllättävää kyllä (tai jos Meryliä ajatellaan niin ehkä ei sittenkään) pidin jo toisesta romanttisesta elokuvasta peräjälkeen. Ehkä joulu tai pakkanen on pehmittänyt pääni, mutta tämä aikuisten naisten elokuva kirvoitti useat myötähäpeän hihitykset ja hersyvät naurut.
Streep esittää kuuttakymppiä lähestyvää Janea, jolla on kolme lasta, menestyvä yritys, takana lähes parikymmenvuotinen avioliitto, joka tosin on hajonnut jo 10 vuotta sitten. Jane tulee toimeen exänsä kanssa sivistyneesti ja sietää jopa tämän kolmikymppistä uutta vaimoa, vaikka naisystäville onkin hyvä välillä asiasta marmattaa. Janen pasmat alkavat mennä kuitenkin pahemman kerran sekaisin, kun Alec Baldwinin hienosti esittämä ex alkaa haikailla entistä vaimoaan takaisin. Lisäksi talon laajennusta tekemään tullut arkkitehti Steve Martinin hahmossa saa Janen tunteet heräämään. Seurauksena on hauskoja tilanteita, sekaannuksia ja perinteistä koheltamista, mutta kaiken taustalla kuultaa kuitenkin vakava vire.
Erot ovat aina vaikeita, varsinkin pitkän liiton jälkeen ja yhdellä jos toisella katumus saattaa hiipiä mielen sopukoihin.
Meyers antaa konkarinäyttelijöille tilaa ja tekemisestä loistaa helppous. Pientä säätöä on oiva hyvän mielen elokuva, joka kuitenkin antaa myös pohdiskelun aiheita. Mieskatsojalle se tuskin tarjoaa suurempiä herätyksiä naismielen sopukoihin. Elokuva on nimenomaan kypsemmän ja kokeneemman katsojan leffa. Teinitkään tuskin siitä kummimmin saavat mitään irti, mutta parisuhteessa olijoille ja eron kokeneille se on viihdyttävää katsottavaa.
Eihän sille voi olla nauramatta, kun Meryl Streep ja Steve Martin pajauttelevat ennen valmistujaisbileitä puskan takana hervottomasti hihitellen.

MILLENIUM III

Olen ollut parin viimeisimmän elokuvatarkastuksen kanssa aivan toivoton tunari. Ensin menin katsomaan Hurjia hirviöitä puoli tuntia liian myöhään otettuani esitysajan ylös väärin ja Avatarta menin katsomaan väärään teatteriin. Onneksi kolmas kerta toden sanoi ja pääsin ajoissa ja oikeaan paikkaan tarkastamaan Stig Larsson trilogian viimeisen osan.

Pilvilinna, joka romahti on suoraa jatkoa Tyttö, joka leikki tulella elokuvalle ja alkaa siitä mihin edellinen siis jäi.
Lisbethiä viedään sairaalaan ja Mikael Blomkvist päättää puhdistaa naisen maineen lopullisesti. Tuloksena on valtiotason salaliitton paljastuminen, salamurhia, väkivaltaa ja oikeudenkäynti. Leffa on taattua jatkoa muutenkin ihan pätevälle pohjoismaiselle trillerille.
Tiedän monia, jotka nurisevat juonikuvion epäuskottavuudesta mutta mielestäni moinen marina on täysin turhaa. Katsojan pitää antaa mielensä olla vapaa realismin ja todellisen maailman rajoitteista. Sitä paitsi todellisuus on usein tarua ihmeellisempää. Miksi ei Ruotsissakin voisi olla valtiotason salaisuuksia niin kuin Yhdysvalloissakin. Olen myös edelleen sitä mieltä että moinen rajoitteellinen suhtautuminen on syy siihen, että Suomessa ei tehdä trillereitä.
Oli myös hauska huomata, että aina kun alkoi tulla fiilis että nyt mennään vähän liiallisuuksiin, tuntui kuin käsikirjoittaja olisi todennut samaa ja juoni muuttuu taas realistisemmaksi.
Hiukan pitkä Pilvilinna, joka romahti on. 2,5h:sta olisi voinut jokusen osasen jättää edittiin niin että juonikuvio ei olisi kärsinyt. Toisaalta viimeisen osan tarkoitus on koota kaikki esitetyt väittee ja palaset kasaan ja jättää katsojalle oivaltamisen reimu ja lopettaa koko tarina niin että ärsyttäviä kysymyksiä ei jää ilmoihin leijumaan. Siinä elokuva onnistuu erittäin hyvin.
Noomi Rapace on kyllä kertakaikkisen hyvä sulkeutuneena ja kovia kokeneena Lisbethinä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan mihin tämän erikoisen näköisen naisen tie tulee viemään. Olisiko tässä seuraavaa tähtiainesta aina jenkkeihin saakka vai haluaako hän jäädä tekemään töitä Euroopassa.

PAREMPAA ROMCOMIA

Toinen viikonlopun elokuvista yllätti positiivisesti. Romanttinen komedia Odottamaton ehdotus eli The Proposal oli nyt sitä astetta parempaa hattaraa.
Sandra Bullock on näköjään omimmillaan näinä itsenäisinä naisina, jotka tuntuvat kuitenkin rakkauden ja miesten suhteen olevat totaalisen hukassa.
Kyseisessä pätkässä Bullock on piin kova kustannuspäällikkö, jota alaiset pelkäävät ja oma assisstenttikin, jota esittää Ryan Reynolds, inhoaa. Naista uhkaa yllättäen karkoitus Kanadaan ja tilanne saadaan tietenkin korjattua avioliitolla, joka solmitaan kenenkäs muun kuin assisstentin kanssa. Orvon bisnesnaisen sydän alkaa kuitenkin osoittaa sykkimisen merkkejä, kun edessä on matka idylliseen Alaskaan tulevien appivanhempien ja sulhasen kotiin. Loppu on toki ennalta arvattava, mutta se ei vähennä kokonaisuuden toimivuutta.
Mieleen tuli jossakin määrin vielä vähän parempi romanttinen komedia vuodelta -90. Loistavassa Green Card leffassa oli pääosassa Andie MacDowell ja Gerard Depardieu ja juonikuvio oli siltä osin sama eli oleskeluluvan takia piti esittää auvoista avioparia, vaikka tunteet olivat jotain ihan muuta.
Pääpari on Odottamattomassa ehdotuksessa uskottava, vaikka ikäero paistaakin hiukan läpi. Toisaalta puumailuhan on kovasti pop ja mikäs siinä. Sandra on vetävä mirmeli ja Ryan salskea ja kuitenkin sopivasti tavallinen hurmuri.
Leffa toimii hyvänä chick flickinä, ensitreffielokuvana tai sunnuntai-iltojen raukeaan löffäilyyn.

JOHN DILLINGER

Michael Mann on tehnyt hyviä elokuvia. Heat on legenda, Collateral palautti hetkeksi uskon Tom Cruiseen ja Miami Vice toimi kaikkien yllätykseksi erinoimaisesti.
Miehen uusin 30-luvun gangsterilegenda John Dillingeriin perustuva Public Enemies oli aikamoinen pettymys täytyy myöntää. Isoin ongelma omalla kohdallani oli Mannin leimalliseksi ominaisuudeksi muodostunut kameratyöskentely. Käsivaralla kuvattu dogmamainen ote ei vain istunut tähän visuaalisesti viimeisteltyyn epookkitarinaan rikollisen inhimillisestä olemuksesta, toveruuden syvimmästä olemuksesta ja rakkaudesta. Päin vastoin oma katsomiskokemukseni kärsi ja illuusio tarinaan murtui heiluvasta kuvasta ja vaappuvista lähiksistä.
Toinen ongelma oli protagonistin ja antagonistin, jotka tässä elokuvassa olivat klassisimmillaan, välinen jännite tai lähinnä sen puute. Näyttelijöinä loistavat Depp ja Bale eivät voineet sitä luoda, kun ei sitä oikeastaan dramaturgisesti edes ollut olemassa. Molempien miesten tarinat kulkivat jotenkin omia polkujaan eivätkä edes menneet samoilla viivoilla saatikka tukeneet toisiaan. Kummankin henkilön tarinaa olisi voinut seurata yksikseen, mutta yhdistettynä se ei vain toiminut. Jotta elokuva olisi saanut syvyyttä ja katsoja olisi voinut kokea enemmän sitä katsoessaan, Mannin olisi mielestäni pitänyt keskittyä joko Dillingerin rakkauteen Billietä kohtaan tai pelkästään hänen rikolliseen uraansa ja siihen sisältyneeseen toveruuteen ja inhimillisyyteen.
Kun käsikirjoitukseen oli kirjoitettu suuri rakkaus, rikollisura ja sen eteneminen vääjäämättömään loppuunsa sekä kissa-hiiri leikki FBI:n kanssa tai lähinnä sen yritys, tuloksena oli puiseva parituntinen, joka tuntui vain raapaisevan pintaa eikä edennyt sen pidemmälle... Harmitti.