MIETTEITÄ KOTIMAISUUDESTA...

Pakko oli kirjoittaa ajatuksia, joita Aleksi Salmenperän sanat herättivät lukiessani Hesarin sunnuntailehteä.
Artikkelissa Salmenperä harmitteli huonoista katsojaluvuista kärsivää Paha Perhe elokuvaansa ja toivoisi rahoituksen tasaantuvan ulkomaisella myynnillä. Niin, potenttiaalinen ostaja sen sanoi: "Pidin elokuvan valkoisuudesta ja melankoliasta. Skandinaviassa taitaa olla aika masentava ilmapiiri"
En missään nimessä halveksi kotimaista elokuvaa, teenhän töitä sen parissa ja rakastan sitä, mutta... Suomessa tehdään 10-12 elokuvaa vuodessa ja ensi-iltoja on parisenkymmentä. Jos näistä ensi-illoista jo puolet pitävät sisällään viinapiruja, ahdistusta, synkkyyttä, äärimmilleen vietyä realismia, masentuneita henkilöhahmoja tai sotaa, sanelee se suomalaisen elokuvan kieltä aika voimakkaasti.
Ongelma ei ole mielestäni tekijöissä, vaan yleisesti käsityksessä ja suhtautumisessa näkemäänsä. Katsojalukujen, puskaradion ja kritiikin perusteella katsojat ja kriitikot asettavat surulliset rajat suomalaiselle elokuvalle. Salmenperän kaltaisten tekijöiden vakavat draamakuvaukset eivät innosta massoja, vaikka kriitikot ylistäisivätkin. Elokuvan taikaa hyväksikäyttävät kevyemmät leffat, eivät nekään saa katsojia vaan niitä haukutaan epärealistisiksi, koska olemme tottuneet että kotimainen elokuva on vakava asia. Pakko kysyä, että kuka menee katsomaan Hollywood-elokuvia odottaen realismia?
Katsojalukuja seuratessa tulee olo, että suoraviivainen toiminta, joka perustuu tositapahtumiin, bestseller-kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat tai lastenelokuvat ovat ne, jotka pääsevät parhaiten omilleen. Surullista. Varsinkin kun nämä ovat niitä asioita, jotka sanelevat tulevaisuuden elokuvan tekoa entisestään.
Miksi Suomessa ei voitaisi tehdä trilleriä? Siksikö että "eihän täällä voi tapahtua mitään noin kamalaa"... Tai missä on kunnon romanttiset komediat? Sooloilua antoi jo mukavaa viitettä siitä miten elokuvateatterista ei tarvitse tulla sielu sykkyrällä suomalaisen elokuvan kaadettua vuosikymmenten taakan surua ja ahdistusta katsojan niskaan...
En sano tai väitä, että minulla olisi tarjota ratkaisua. Ei. Peräänkuulutan kuitenkin rahoittajilta ja tuottajilta rohkeutta ja katsojilta ennakkoluulottomuutta mitä tulee kotimaiseen elokuvaan ja sen sisältöön. Tiedän että tekijöiden joukossa käydään kovaa vääntöä kaupallisen ja taiteellisen elokuvan kesken. Miksi näiden kahden pitäisi olla toiselta pois? Tosiasia kyllä on, että katsojavarat ovat rajalliset ja sitä myöden myös mahdollisuudet. Monen leipä pöydässä on toki katsojaluvuista kiinni mutta ei kaikkea kuitenkaan tarvitse ottaa niin hemmetin vakavasti. Sisällöltään varsinkaan. Elokuvahan on kuitenkin vain elokuvaa.

TERMINAATTORI IV

Nyt se tapahtui. Sain kuin sainkin katsastettua viimeisimmän koneiden ylivaltaa pursuavan ihmiskunnan taistelutekeleen ja kyllähän se pätki kammottavan kolmososan mennen tullen, mutta ei yltänyt loistavan Judgment Day:n tasolle. Mitä pitää myös ihailla on se, että käsikirjoitusjatkumo pysyy näissä neljässä elokuvassa ihailtavasti kasassa. Uudet elokuvat eivät ole unohtaneet aijemmissa tehtyjä ratkaisuja, vaan ovat ottaneet ne hienosti huomioon aina uusinta tehdessä.

Salvation tapahtuu aikuisen John Connorin ympärillä, kun tuomion päivä on jo takana ja ihmiset taistelevat olemassaolostaan.
Tapahtumat saavat alkunsa, kun vastarintaliike tunkeutuu salaiseen laboratorioon ja ainoastaan Connor selviytyy iskusta hengissä. Tuhoutuneen laboratorion raunioista nousee kuitenkin mies, joka on esitelty jo ensimäisessä kohtauksessa, mikä herättää katsojan kiinnostuksen mutta ilmiantaa tapahtumia myös liian helposti.
Tästä miehestä muodostuu Connorin uskon koetin kivi ja lopulta pelastaja. Samalla saamme seurata Connorin epätoivoista yritystä pelastaa oma isänsä, joka on vasta teini-ikäinen poika.
Terminator Salvation ei ole hullumpi toimintaelokuva, joka yrittää myös pitää yllä sanomaansa inhimillisyydesta ja siitä mikä meidät erottaa koneista. Ohjaaja McG on tähän verrattuna tehnyt pinnalista tuubaa, kun ajatellan Charlie's Angels:a ja sen kammottavaa jatko-osaa. Ehkä miehellä on toivoa astua musiikkivideoiden kökkömaailmasta todellisten elokuvien tekijäksi. Ainakin tätä leffafriikkiä myös hymyilytti kieli poskessa elokuvaan ujutetut Judgment Day viittaukset.
Ei Salvation sisällöllään järisytä mutta se pitää pintansa uskottavasti ja lopputulos on ihan siisti paketti. Paskemminkin voisi mennä.

MIELIKUVITUKSEN RAJATON VALTA

Terry Gilliam ei päästä taaskaan katsojaansa helpolla. Täytyy sanoa, että ihailen tätä miestä. Pelkästään jo senkin vuoksi, että hän kuuluu niihin ohjaajiin, joille elokuva on taikaa. Se on jotain, jolla ei ole rajoja niin kuin ei ole mielikuvituksellakaan ja sitä kunnioittaen on tehty The Imaginarium of Doctor Parnassus. Sen käsikirjoitus on vaikeaselkoinen, dramaturgia hankalaa ja kuvakerronta yltäkylläistä mutta se pitää otteessaan, viettelee ja vie matkalle tajunnan tuolle puolen.

Tohtori Parnassus on tehnyt kaupat pirun kanssa. Tai oikeastaan hän on uhkapelannut, voittanut ja pelannut vähän lisää. Nyt vain on niin, että panttina on oma tytär, jota mies palvoo ja rakastaa. Paatuneina pelureina piru ja tohtori päättävät lyödä viimeisen vedon. Mukaan astuu muukalainen, jolla on myös oma peli käynnissä.
Näin yksinkertainen elokuva voisi olla mutta Gilliam heittää soppaan sekaan rakkauden, uhrautumisen, pettämisen ja huijaamisen ja silloin keitos meinaa kiehua yli. En kuitenkaan voi olla ihailematta ohjaajaa, joka viis veisaa ymmärtääkö katsoja hänen ajatuksen juoksuaan vai ei. Tätä elokuvaa, niin kuin ei oikeastaan muitakaan herran elokuvia, ole tehty helposti pureskeltavaksi ja rautalangasta väännetyksi massoille. Tätä pitää miettiä ja pohtia, jos sitä haluaa ymmärtää tai sitten sen voi ottaa liikoja ajattelematta kauniina kuvina, joilla ei näennäisesti tunnu olevan päätä eikä häntää.
Castingiltään elokuva käyttää mukavan tuoreita kasvoja. Chritopher Plummer ja Tom Waits nyt kuuluvat klassikkokaartiin mutta muuten nuoret näyttelijät ovat etualalla. Lily Cole ei vakuuta mutta Andrew Garfield sentään kirvoittaa ihastuksen väristyksiä.
Elokuva jäi Heath Ledgerin viimeiseksi ja lahjakas mies kuoli ennen kuin kuvaukset saatiin päätökseen. Selkeästi aikataulu oli rakennettu niin, että ulko- ja lokaatiokuvat ensin ja sitten studioon blue- ja green screen kohtausten kimppuun. Ehkä hyvä niin, koska Imaginarium kohtaukset ovat niitä, joihin riensi Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell paikkaamaan edesmennyttä ystäväänsä ja elokuva kun ylistää mielikuvituksen valtaa, ei tämä pienoinen hahmon ulkonäön muutos haittaa pätkääkään, päinvastoin. Sopii juttuun mainiosti.
Tämän päänsisäisten unelmien ja haavemaailmojen rakastajan leffarakkauksiin Tohtori Parnassuksen imaginaario istuu kuin nenä päähän. Tiedän monia joille elokuva on todennäköisesti puuduttavaa sekasotkua. Heitä kehoitan heittäytymään mielikuvituksen vietäviksi ja antamaan tarinoille lupa...

LAMMAS SUDEN VAATTEISSA

Ei auta. The Wolfman on susi elokuvaksi.
Tarina on se tavallinen. Ihmissusi riehuu Englannin nummilla ja tappaa miehen. Miehen veli tulee selvittämään tapausta, joutuu purruksi, muuttuu itse sudeksi ja ihastuu veljen kihlattuun.
Tarinaan on sekoitettu perhesalaisuutta, isän ja pojan välistä kaunaa ja pohdintaa eläimen ja ihmisen eroista. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin harmillisella pintasilauksella. Lisäksi tuntuu että veren roiskuttelu on nyt se juttu, sillä tässäkin pätkässä sitä riittää. Lentäviä raajoja, suolenpätkiä ja silvottuja ruumiita. Tätä katsoessa tulee väkisinkin mieleen miksi kangas täytyy täyttää tällä turhakkeella niin, että ydin ajatus elokuvasta katoaa hurmeiseen höttöön.
Olisi niin hienoa seurata synkillä sävyillä ja upeilla näyttelijöillä tehtyä tarinaa miehen ja suden eroista sekä eläimen inhimillisyydestä ihmisen ohi. Ihminen kun on pedoista pahin.
Benicio Del Toro on kyllä oikein passeli mieheksi, jolla on synkkä salaisuus ja vaikeus erottaa tosi kuvitelmasta. Lisäksi miehen tyypillinen mumina ei ole nyt se juttu, vaan uhkaava läsnäolo. Sir Hopkins vetää pahoilaismaisen isän roolin rutiinilla ja Emily Bluntin kihlattu jää hailuksi taustahahmoksi. Mahtava Hugo Weavingkin menee täysin hukkaan pökkelönä poliisimiehenä.
Elokuvan lopetus antaa jälleen kerran luvan jatko-osille, mikä sekin alkaa olla jo loppuun kaluttu tapa päättää pätkä. Kaiken kaikkiaan haukotutti...

MAAILMANLOPUN MEININKI

Onko tehty yhtäkään elokuvaa, jossa maailman loppu tai sen uhka muotoutuisi hyväksi elokuvaksi. Mieleen tulee ehkä enemmän kökköjä kyhäelmiä kuin mahtavia elokuvaelämyksiä. Vaikka Gabriel Byrneä ihailenkin, kävi miestä lähinnä sääliksi End of Days:ä. Dogma piti sisällään paljon hauskoja väänteitä ja käänteitä mutta taisi loppujen lopuksi kompastua omaan erinomaisuuteensa. Constantine oli kokonaisuutena vain huono, vaikka sen casting olikin huippuunsa hiottua, kuten Dogmassakin. Muita maailman loppuja uskonnollisen hurmoksen lisäski on tietenkin luonnonkatastrofit ja koneiden ylivalta. Häpeäkseni täytyy todeta että Terminator Salvation on edelleen katsomatta. Täytynee sekin korjata mitä pikimmiten. Oli miten oli, tulossa on taas yksi biblikaalinen maailmanlopun eepos. Nähtäväksi jää miten tämän rymistelyn käy.
Traileri ei liikaa lupaile...

PAHOITTELUT HILJAISUUDESTA

Kyse ei taas ole ettenkö olisi katsonut elokuvai. Ei, en vain näe kauheasti pointtia kirjoittaa Hitch:n kaltaisista tusinaelokuvista, joita saamme katsoa dagen efterissä sohvan pohjalta. Tänään olen korjaamassa asiaa tsekkaamalla The Wolfmanin. Tosin siitäkin voin kirjoittaa vasta 11.2 tai otan riskin saamalla vihaisen levittäjän niskaani.

Olen myös pohdiskellut erinäisten seikkaikutrilogioiden huumaa ja ilmestymistahtia. Omaan lapsuuteeni kuului eittämättä Star Wars ja Indiana Jones. Välitunnilla hoetut Tuomion Temppelin repliikit ja sydämen sykkiminen pahan poppamiehen kourassa teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka kyseinen pätkä ehdottomasti huonoin Jones onkin. Tätä uusinta rahastus tekelettä kun en viitsi edes oikeisiin Indiana Jones elokuviin verrata.
Tämän päivän seikkailuleffat ovat tietenkin Karibianmeren piraatit. Valitettavasti niidenkin laatu on ensimmäisen hauskuuden ja uutuudenviehätyksen jälkeen laskenut kuin lehmän häntä. Kauhun sekaisilla fiiliksillä siis saamme odottaa merirosvoilun neljättä osaa...

Tällä viikolla pääsen toivonmukaan vielä tarkastamaan Dr Parnassuksen mielikuvitusmaailman, joka sekin on jäänyt huonon aikataulutuksen jalkoihin. Plaah! Lupaan siis kirjoittaa näkemistäni elokuvista ja mieleeni juolahtaneista elokuva-asiosita taas vilkkaammin...

OSKARIT

Tämän vuoden ehdokkaat on julkistettu:
http://www.oscars.org/awards/academyawards/82/nominees.html

Ainoa yllätys on Viggo Mortensenin puuttuminen miesnäyttelijöiden ehdokkuuksista kuten totesin jo maapalloja jaettaessa. Positiivinen yllättäjä taas on parhaan elokuvan Oscarista kilpaileva District 9. Suosittelen edelleen tätä loistavaa uuden polven scifielokuvaa, vaikka kyseisen genren faneihin ei kuuluisikaan.
Osa onkin tullut jo tarkastettua. Ainoastaan Hurt locker on jäänyt väliin niistä, jotka täällä pohjolan perukoilla ovat jo teatterikierroksensa tehneet. Täytynee korjata asia heti kun mahdollista. Vaikka Tohtori Parnassusta en olekkaan vielä nähnyt, ehkä odotin että sekin olisi löytynty ainakin set design listalta...