Kelit ja aikataulut verottivat eilistä koneella istumista, vaikka uusin Robin Hood on ehdottomasti mietiskelyn ja mielipiteen ansainnut. Sanomattakin on siis selvää, että olin positiivisesti yllättynyt. Ridley Scottin Hood palaa tarinan alkulähteille ja aikaan ennen legendan syntyä. Russell Crowe on Robin Longstride, tavallinen sotilas matkalla kotiin oltuaan 10 vuotta ristiretkellä Rickhard Leijonamielen joukoissa. Paluumatkalla tapahtuu kuitenkin se kaikkein pahin ja Robin kumppaneineen päättää palata mahdollisimman nopeasti takaisin. Samaan aikaan juonittelu Englannin valtaamiseksi on Ranskan kuninkaan osalta täydessä vauhdissa ja Leijonamielen veli Juhana on pelkkä vallanhimoinen nahjus. Kuningatar äiti ja pääkansleri yrittävät parhaansa mukaan pitää valtakunnan kasassa. Näihin epävakaisiin oloihin palaa Robin tarkoituksenaan lunnastaa tekemänsä lupaus kuolevalle miehelle Sir Loxleylle. Tämä lupaus johdattaa hänet Nottinghamiin ja omien juuriensa lähteelle, lapsuuteen, jonka hän oli jo unohtanut, keskelle murenevaa valtakuntaa.Robin on perinyt isänsä arvovallan ja karisman ja päättää ottaa vastuulleen Loxleyn lesken Marionin, tämän vanhan isän sekä ympäröivän kylän. Peitetarinan turvin hän nousee yllättäen ratkaisijaksi valtakunnan tilanteesta ja käntää samalla kuninkaan itseään vastaan. Ensimmäinen asia mistä nautin kyseisessä elokuvassa suunnattomasti, oli Lady Marionin hahmo, jota näyttelee jälleen kerran loisteliaasti Cate Blanchett. Kerrankin naishahmo, joka on rohkea, vahva ja itsenäinen loppuun saakka, eikä alennu kertaakaan miehen varjoon tai jalkoihin nyyhkimään. Iso nautinnollinen plussa. Toinen yllättäjä oli väkivallan "siisteys". Vaikka taisteluja käydäänkin Scottimaiseen tapaan paljon ja niiden koreografiat on huippuunsa hiottu, ne istuvat tilanteisiin ja ajankuvaan paremmin kuin valtavat veriroiskeet ja rusahtelevat kallot. Kun suurin osa yhteenotoista keskittyy jousiin, ei niiden kanssa olisi sopinut kyseiset tehosteet ja hyvä niin. Kolmanneksi pidin kokonaisuuden realisoimisesta. Vaikka muutama asia onkin ristiriidassa jo kerrottuihin ja filmatisoituihin tarinoihin, tämä käsikirjoitus sointuu mielestäni mainiosti esipuheeksi tälle legendalle. Itseäni ei haitannut kummemmin muutamien henkilöhahmojen jääminen toivottoman ohuiksi. Pidin sitä lähes itsestään selvyytenä, että jostakin on ollut pakko karsia, koska jo nyt elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia. Kertaakaan ei kylläkään tullut olo että tapahtumien kulussa olisi liikaa ilmaa. Scott on ottanut tarinan pääpainoksi Robinin, hänen moraalinsa sekä suhteensa Marioniin. Näin tarina ei pääse paisumaan liiaksi. Tämän lisäksi draama luodaan jännitteellä Robinin paljastumisesta, vaikka katsoja tietääkin että pahin on jo tapahtunut. Kaikella on kuitenkin syynsä. Puolisoni kanssa kiistelimme siitä, että onko tämän kaltaisten elokuvien tekeminen elokuvantekijöille helpompaa kuin tarttua haastellisempiin aiheisiin tai yrittää keksiä jo moneen kertaan kerrotulle tarinalle jokin uusi kulma. Varmasti näinkin, mutta itse en näe sitä heikkoutena. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja näkemystä tehdä uskottava aloitus tarinalle, jonka kaikki tuntevat ja vielä niin, että katsojat sen ostavat ja hyväksyvät. Minä pidin Robin Hoodista todella paljon. Se ei ole spektaakkeli tai pysäyttävä elokuva mutta se on toimiva kokonaisuus, hienosti toteutettu, hallitusti ohjattu ja loistavasti näytelty. Jos jotain negatiivista tulisi todeta, score oli laittoman huonoa ja musiikki muutenkin veltto mutta ei se liikaa menoa haitannut. Suosittelen!
Jopa vannoutuneen leffa-ahmatin on vaikea pysyä vain sisällä ja keskittyä olennaiseen, kun ulkona on kesä. Toki mökillä voi katsoa mitä tuutista on tarjolla ja viikonloppuisin se ei ollut paljoa se. Ei ainakaan siinä määrin, että siitä viitsisi kirjoittaa. Toki Crocodile Dundee tuli aikoinaan katsottua usempaan otteeseen mutta nyt sauna ja järvi houkuttelivat enemmän.Keleistä huolimatta kävin eilen tarkastamassa kassamagneettikurko Bruckheimerin uusimman tuotoksen Prince of Persia. Max Paynen kaltaisten peleihin perustuvien kökkötekeleiden jälkeen en ole liiemmin uskottavuus- tai edes viihdenarvoa näille tuotoksilla laittanut, mutta yllättyypä silloin välillä positiivisestikin. Jake Gyllenhall on orpo Dastan, jonka Persian kuningas adoptoi perheeseensä nähdessään tämän urheuden ja hyvän sydämen jo lapsena. Pojasta kasvaa mies, jolla on kaksi kuninkaallista veljeä ja kuninkaan veli setänään.Yhdessä miehet hyökkäävät pyhään kaupunkiin kuninkaan kielloista huolimatta ja sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jota tarinan pääpahis on suunnitellut jo pitkään.Sitten paetaan kauniin ja itsepäisen prinsessan kanssa, selvitetään petosta ja yritetään pelastaa maailmaa vallan ja ahneuden aiheuttamalta varmalta tuholta. Koko komeuden ytimessä kaikuu sanat veljesrakkauden ja perheen puolesta. Kuten totesin, tämä ei ollut ollenkaan niin kökkö kuin olisi voinut olla. Tarina oli sopivasti riisuttu, eikä sitä ollut täytetty liialla turinoinnilla. Matkassa pysyi mukana, eikä katsoja joudu kärsimään ylettömistä kakomisreflekseistä liiallisen pateettisuuden edessä. Vauhtia riittää ja suvantokohtia ei pääse syntymään. Peruspaketti on kasassa ja ydinsanoma on ihan soma. Pirates of the Caribbeanin ansiosta suosioon noussut ohjaaja Mike Newell pitää juonen liikkeellä ja seikkailun sulavana. Eihän näiltä mitään elämää suurempaa kannata odottaa, ainakaan minun mielestäni. Silloin tämän kaltaisen viihdepläjäykset ovat toimivimmillaan. Jake Gyllenhall on sopivan tuntematon kasvo massoille mutta kuitenkin sen verran tunnettu, että kiinostavuutta riittää. Kyllähän miehestä on varmasti muuhunkin kun silmäilemään koiranpentukatseellaan ja esittämään huimia akrobatiatemppuja. Ehkäpä syy tähän rooliin onkin juuri siinä, että aikaisemmin häntä on nähty enemmän draamallisissa rooleissa pienemmän budjetin toteutuksissa kuten The Brothers. Brittinäyttelijätär Gemma Arterton on hekumallisen kaunis arabimaskissaan ja tummennetulla hipiällään. Prince of Persia on näppärää ajanvietettä sateisiin kesäpäiviin ja pimeisiin syysiltoihin. Tänään illalla vielä uusi Hood syyniin, josta raporttia seuraa huomenna.
En ole koskaan kauheammin välittänyt Leaonrado DiCapriosta. En herran lahjoja vähättele, mutta mies ei vain saa minua vakuuttuneeksi. Nyt on kuitenkin niin, että tässä tulee sen verran tiukan oloista tavaraa, että joutunen luopumaan henkilökohtaisita antipatioistani. Tämä on nähtävä sitten kun se tänne suvaitsee saapua... Ohjaaja Christopher Nolan on vastuussa jo yhdestä hienoimmista fraktaalitarinoista mitä elokuva maailmassa on. Memento tulisi kaikkien katsoa jossakin vaiheessa, vaikka pelkän hienon käsikirjoituksen vuoksi. Toivotaan että Inception jatkaa samalla huimalla tarinankerronta tiellä. Ainakin trailerin perusteella sopii odottaa asteen verran vinompaa elokuvakokemusta.
Koska elokuvarintamalla on nyt hiukan hiljaista, sananen televisiosta ja sitä viime vuosia hallinneesta ohjelma-annista. En ole koskaan käsittänyt tosi-TV:tä. Tai korjaan, käsitän kyllä, katso en. Ei pysty. Myötähäpeä ja totaalinen tirkistelyn halun puuttuminen vaikuttanevat tähän tosiasiaan hyvinkin paljon. En siis ole koskaan katsonut BB:ia, en Kuorosotia, en X-factoria, Talenttia tai muita vastaavia. On kuitenkin jotain tätä ilmiötä sivuavaa, mitä seuraan mielelläni. Nimittäin American Idols:ia. Kotimaisia laulukilpailuja ei tule katsottua, lähinnä koska lahjakkuudet tai oikeastaan niiden puuttuminen, eivät saa innostumaan, mutta rapakon takan on jo toinen ääni kellossa.Tällä hetkellä tehdään tämän megalomaanisen formaatin 9 tuotantokautta, joka esitetään viikon viiveellä myös Suomessa ja jestamandeera sitä lahjakkuuden ja musikaalisuuden määrää. Ei voi muuta kuin ihailla. Sanokaa minun sanoneeni, että Leestä ja Chrystalista kuullaan vielä ja todennäköisesti myös Caseystä. Myönnän myös seuraavani jonkin verran näitä malli- ja kokki ohjelmia. Tosin pääasiassa sen alkuperäisformaatin innoittamana. Sekä Kokki-, vaatesuunnittelu-, kuin mallikokelasformaateissa ainoastaan tökkii se kissa-, äijäily ja muu tappelu, jolla pyritään tietenkiin lisäämään draamaa ja ruokkimaan katsojien päivittelyn tarvetta. Omalla kohdalla pakenen mieluiten muualle ja tulen seuraamaan ohjelmien loppuosia, missä näytetään hienoja kuvia/ kuvauksia, upeita vaateluomuksia tai valmistuvia gourmé aterioita. Oma veikkaukseni tulevista formaateista, jotka rantautuvat Suomeen, on "Arvioi mun illallinen", joka on sekin lähtöisin Briteistä ja Ruotsissa jo ohjelmistossa. Näytetään muuten LIV:llä. Toki tämänkin ohjelman paras anti ainakin ruotsalaisessa versiossa on sen hulvaton ja sarkastinen kommentaattori. Mikäli samaan pyritään Suomessa, on juontajalla paljon annettavaa ohjelman onnistumisen puitteissa...
Kyllä nauratti. Kick Ass lunnasti omat odotukseni tai oikeastaan ylitti ne. Vaikka sitä hiukan epäilinkin, oli elokuvassa sisältöä ja uskallusta enemmän kuin monessa muussa sarjakuvapläjäyksessä. David on ihan tavallinen nuori, hiukan nörtti, hyväsydäminen ja terveellä oikeudentajulla varustettu kaveri. Hormoonit hyrräävät mutta juttu tyttöjen kanssa ei oikein luista. Äidin kuoleman jälkeen David alkaa haaveilla jostakin mikä antaisi hänelle enemmän sisältöä elämään ja tarpeellisuuden tunnetta, ehkä nostaisi jopa itsetuntoa ja osakkeita tyttöjenkin silmissä. Vaikka ensimmäinen yritys toimia supersankarina meneekin totaalisen pieleen, hän ei anna periksi, vaan ryhtyy yksinäiseksi taistelijaksi sarjakuvien innoittamana. Pian kuvitelma alkaa muuttua kuitenkin liiankin todeksi ja on tehtävä päätös viedäkkö homma loppuun saakka vai luikkiakko karkuun. Toisaalla on isä ja tytär. Isää ajaa kostonhimo ja tuska, jonka lietsomana tytöstä on kasvanut isän koston jatke. Tämä pari voisi olla elokuvan tragedia, mutta hurtti huumori ja ronski kielenkäyttö pitää homman kasassa. Davidin saama huomio Kick Ass -sankarina pistää isän ja tyttären kostosuunnitelmiin vauhtia ja he päättävät auttaa Kick Ass:iä pyrkimyksissään. Sitten otetaan yhteen paikallisen huumeparonin kanssa ja oikein kunnolla. Pian naivilta nuorukaiselta tippuu suomut silmiltä niin että tuntuu ja meno on melkoista. Monessa muussa elokuvassa voisi lapsen kielenkäyttö ja turpaan mättö karahtaa kiville ja lujaa, mutta tässä se menee läpi kuin väärä raha ja elokuvateatterista lampsii riemukkaalla ja viihdytetyllä mielellä ulos.Toki voin kuvitella äiti-ihmiset, jotka saavat moista katsellessa sätkyn, mutta kuten olen moneen otteeseen todennut, realismi tulisi joissakin tapauksissa hylätä hyvissä ajoin ennen teatteriin menoa. Kick Ass on toimiva paketti. Se naureskelee puperteettiromantiikalle ja kostaja-aikeille. Siinä on yltäkylläinen värimaailma, joka huolehtii musiikin ohella, että tunnelma ei missään vaiheessa mene liian kurttuotsaiseksi. Kuolemankin jälkeen pidetään kokonaisuus muutamalla nasevalla sutkautuksella viihteenä, joka välttää sortumasta päälakien silittelyyn.Casting on oiva ja näyttelijät vetävät roolinsa uskottavasti viimeiseen saakka. Ne teistä ja meistä, jotka osaavat ottaa vakavatkin aiheet huumorilla, eivätkä löydä ihan heti sisältään sitä heristelevää kukkahattutätiä, tämä on teidän ja meidän elokuva. Let's kick some serious ass!
Katsoin jälleen kerran ihaillen Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth -The Golden Age elokuvaa, jossa Cate Blanchett vetää uransa hienoimpia suorituksia. Tai no suoraan sanottuna, onko hän tehnyt muita kuin upeita rooleja, vaikka jotkut hänen elokuvistaan olisivatkin enemmän kuin kökköjä (Indiana Jones ja Kristallikallon kirous... *huokaus*) Pukudraamat ja epookit ovat lajityyppinä alttiita erinäisille ongelmille. Jännitysten luominen saattaa uupua raskaiden verhojen alle, draamasta tulee pelkkää kahisevaa silkkiä, kun yritetään värittää turhiakin tarinoita ja roolit jäävät jäykiksi pönötyksiksi. Mukaan mahtuu kuitenkin myös loistavia teoksia, kuten Shakespeare in Love näiden kahden loistokkaan elokuvan lisäksi. Olen jo jonkin aikaa kaivannut Elizabeth duolle jatkoa, jossa kuvattaisiin uskottavasti historian ajan naiskuvaa. Aikaa jolloin nainen oli miehensä varjo ja hänen arvonsa laskettiin isänsä omaisuuden ja miehensä aseman mukaan. Elizabeth elokuvissa yhdistyy upealla tavalla historia, draama, ajankuva sekä käsittämättömän hieno visuaalinen kokonaisuus. Varsinkin jatko-osa on täynnä symboliikkaa, alleviivaamatonta kritiikkiä ja lähes maalauksellisia kuvia. Lisäksi elokuvasta löytyy ehkä yksi hienoimmista loppumonologeista elokuvahistoriassa: They call me a virgin queen. I stay unmarried, lord to myself. ...I am me. Huomenna on tarkoitus kertoilla taas omaa mielipidettä aivan toisen suunnan elokuva-annista, kun vihdoinkin pääsen tarkastamaan jo aikaisemmin esittelemäni Kick Ass pätkän. Huurraa ja aivot narikkaan!
Viidakkorumpu on tästä jo toitottanut aikaa sitten, mutta silloin en vielä reagoinut, lähinnä hörähdin. Nyt trailerin nähtyäni on sanottava että OMG! Joko tästä tulee järkyttävää camp:iä tai loistavaa toimintaa. Pakko tämä on joka tapauksessa nähdä!
Syltyn ohjaus- ja kirjoittajan taitoja ei pidä aliarvioida. Mies on tällä saralla tehnyt toki ohilyöntejä mutta myös onnistuneita kunnareita. Rocky ja Copland ovat loistavia osoituksia mihin tämä m ies parhaimmillaan pystyy. Toivon siis todella, että tämäkin tekele on sieltä paremmasta päästä.
Kelit ja aikataulut verottivat eilistä koneella istumista, vaikka uusin Robin Hood on ehdottomasti mietiskelyn ja mielipiteen ansainnut. Sanomattakin on siis selvää, että olin positiivisesti yllättynyt.
