MENNEISYYS

Kävin tarkastamassa marraskuussa ensi-iltaan tulevan Coco avant Chanel:n, joka on elämänkerta elokuva ranskalaisen muotitalon luojasta Gabriellesta, ennen kuin hänestä tuli koko maailman tuntema naisten pukekutumisen suunnannäyttäjä Coco Chanel.

Ensinnäkin kiitän luojaani, että Keira Knightley ei tehnyt Coco:n roolia, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Audrey Tautou on kerrassaan hurmaava itsenäisenä ja ylpeänä Gabriellena.

Elokuvan ensimmäinen puolisko alkaa hiukan hitaasti, mutta saa katsojan nopeasti ymmärtämään suorasanaista ja muista erillään olevaa Cocoa. Siitä mihin elokuva jää, Chanelin elämä on kulkenut ainoastaan yhteen suuntaan: menestykseen, jonka tämä uraa uurtava nainen on ansainnut ankaralla työllä ja omistautumisella.
Väistämättä tämänkin tarinan takaa löytyy synkkä lapsuus ja epäonnea rakkaudessa. Gabrielle Chanel:n lapsuudessa ja nuoruudessa status on ollut ennemmin kiinni syntyperästä kuin ominaisuuksista. Chanel mm. valehteli ja keksi tarinoita lapsuudestaan alituisesti, koska häpesi orpouttaan. Hän oli kuitenkin älykäs ja motivoitunut nousemaan omille jaloilleen, eikä halunnut olla riippuvainen kenestäkään. Näin muotoutuu mielenkiintoinen kuva oman aikansa tietynlaisesta feminististä, joka hylkäsi korsetit, koska ne ahdistivat ja liikkui housuissa, koska se oli käytännöllisempää.

Coco avant Chanel on akvarelli epookki, jossa kuvat ja värit ovat kauniita kuin Chanelin omat luomukset. Elokuvan chorusmusiikki on henkeäsalpaavaa ja näyttelijäsuoritukset huomion arvoisia. Käsikirjoitus seurailee Chanelin elämää löyhästi ja sopivasti dramatisoiden. Väistämättä tulee mieleen, että elokuva antaa Chanelin elämästä lempeämmän kuvan, kuin mitä se todellisuus oli. Itseäni tämä ei kuitenkaan haitannut, koska sitähän elokuvat loppujen lopuksi ovat, taivuteltua realismia. Suosittelen.

TULEVAISUUS

Mathieu Kassovitz on tehnyt yhden hyvän elokuvan: Purppura virrat ja sen jälkeen liudan lähinnä noloja mahalaskuja, johon kategoriaan Babylon A.D. valitettavasti solahtaa.

Parhaimmillaan paperilla käsikirjoitus on varmasti tuntunut toimivalta, mutta toteutus jää torsoksi. Lieneekö osasyynä studion tekemä päätös leikata elokuvasta 70 minuuttia vastoin ohjaajan toiveita. Mene ja tiedä.
Tulevaisuus, kuten scifissä yleensä, on synkkä, ja ihmiskunta on vaipunut väkivallan rappeuttamaan kaaokseen. Vin Diesel on palkkasoturi (kuinka yllättävää...), joka saa tehtäväkseen toimittaa perille paketin, tässä tapauksessa nuoren tytön. Kuulostaa Jason Stathamin Transporter leffoilta.
Ydinajatus elokuvassa on kuitenkin toimiva: lapsissa on toivo. Jossain ryskeen ja liian monimutkaisen toiminnan syövereissä ajatus kuitenkin katoaa ja juoni jää kovin ohueksi. Ennen kuin huomaatkaan, lopputekstit jouksevat jo ruudulla ja mietit että vastahan alettiin löytää ajatusta koko elokuvalle.
Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, mikäli ohjaajalle olisi annettu enemmän rahaa ja valtaa päättää lopputuloksesta. Too bad. Toimintascifiä löytyy parempaakin.

POLANSKI

Kylläpäs pistää taas rapakon takainen farssi vihaksi. Jättäisivät Roman Polanskin rauhaan. Mies on muuten tehnyt kerrassaan mahtavia elokuvia. Kylmäksi eivät varmasti ole jättäneet ainakaan Rosemary's baby tai Chinatown.
Oscarin ohjaajana Polanskin nappasi vasta 2005 ilmestyneestä Pianistista. Nähtäväksi jää vaikeuttaako pidästys tekeillä olevan elokuvan loppuun viemistä...

HÖMPPÄÄ

Oman tulevaisuus angsteilun tilalle tarvitsin kevennykseksi jotakin turhanpäiväistä ja näin ollen tulin katsoneeksi New in town nimisen romanttisen komedian.

Vaikka Renée Zellweger ei ihailemieni naisnäyttelijöiden joukkoon ylläkkään, hänessä on jotakin mukavan tavallista. Harry Connick Jr. taas kuuluu henkilökohtaisiin soft point näyttelijöihin. Harmi vain, että mies on jäänyt mitäänsanomattomien romanttisten komedioiden vakiokasvoksi, koska sitä tämäkin elokuva oli. Harmitonta huttua. Toki käsikirjoitukseen oli yritetty kirjoittaa kunnianosoitus pienille kaupungeille ja niiden yhteisöllisyydelle sekä isojen yritysten suhtautumisesta pieneen ihmiseen. Varmasti aiheesta olisi ollut haluttaessa mahdollista saada hiukan enemmän irti. Nyt kun pysyttiin mitäänsanomattomassa ja mahdollisimman kevyesti kantaaottavassa formaatissa.

Toisaalta harmittaa että romanttisiin komedioihin ja varsinkin niiden sisältöön ei haluta panostaa. Elokuvasta ei tee toimivaa vain tyttö ja poika tai nainen ja mies, jotka vaikeuksien kautta saavat toisensa. Mukaan sisältöön tarvitsisi saada jotakin enemmän.
Vannoutuneena talvi-ihmisena Minnesotan lumiset maisemat kyllä kolahtivat. Kertoo ehkä elokuvasta ja sen sisällöstä, kun maisemakuvat ovat niitä, jotka jäivät parhaiten mieleen...

HILJAISUUDEN JÄLKEEN

Viikonlopun päivitykset jäivät auttamattomasti syntymäpäivähulinoiden jalkoihin, mutta arki tuo mukanaan mahdollisuuden päivittää viikonlopun leffakuulumiset.

Suomalainen lintukotomenttaliteetti on rampauttanut mahdollisuuden tehdä kotimaista trilleriä, mutta onneksi naapurimaassa vastaavasta ei taideta kärsiä. Luultavasti helikopterilla tehdystä ryöstöstäkin saadaan nauttia elokuvateatterin pimeydessä ennemmin tai myöhemmin.

Miehet, jotka vihaavat naisia, on Stig Larssonin kirjoihin perustuvan trilogian ensimmäinen osa ja varsin toimiva sellainen. Alun hitauden antaa anteeksi henkilöhahmojen tarpeellisen esittelyn nimissä ja loppua kohden vauhti alkaa olla jo sopivan karmivaa. Hahmot ovat uskottavia ja näyttelijäsuoritukset hyviä. Juoni ei kärsi kummemmista uskottavuusongelmista ja ensimmäinen osa lataa mukavat odotukset jatkolle. Tyttö, joka leikki tulella täytynee mennä katsastamaan ihan elokuvateatteriin saakka.

KUN EI VAAN PYSY SILMÄT AUKI

Katsoin urheasti eilistä Barry Lydonia aina 02 asti, kunnes totesin että aivot eivät enää vastaanota mitään näkemäänsä, vaan ovat jo auttamattomasti unten mailla. Kubric on omalla kohdallani hyvin ristiriitainen ohjaaja. Koska en ole kriitikko, vaan tuiki tavallinen elokuvien suurkuluttaja, voinen todeta, että minun ei tarvitse kaikkea hänen tekemäänsä ylistää vain nimen vuoksi. Sama koskee herra Tarantinoa. Kummallakin on ne joista pidän ja ne joista en pidä. Lydonin hienoviritteinen itsekeskeisyys ja loppuakohden kasvavat tuhon pilvet toki ovat elokuvataidetta parhaimmillaan, mutta herättävät automaattisesti myös kysymyksen kenelle elokuvia tehdään...?

Tämän illan suhteen vaihtoehtoja on kaksi. Elokuvailta kotona tai keikka kaupungilla. Vaikeita valintoja, vaikka oman vaakakuppini kallistussuuntaa ei ole vaikeaa arvata.

YKSI KOTIMAINEN JA VIIKONLOPUN LEFFAPUTKI

Eilen oli Kukkulan kuningas nimisen elokuvan ensi-ilta Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla. Koska olin töissä kyseisessä elokuvassa, katsomiskokemus oli tietenkin asteen verran antoisampi.
Voin onnekseni ja suurella ylpeydellä todeta, että hyvältä näytti. Vaikka teen töitä alalla Suomessa, on omalla kohdallani ongelma ollut aina tarinoiden aiheet ja dialogin epäuskottavuus. Tähän on kuitenkin vuosi vuodelta tullut parannusta. Kun siis huomaat Kotikatsomon esityspaikalla Kukkulan kuningas nimisen elokuvan, suosittelen lämpimästi.

Mitä viikonlopun elokuviin tulee, mukaan mahtuu katastrofeja ja helmiä. Omalla kohdallani katastrofeihin kuulu Matrix:n toinen osa Reloaded, joka on mielestäni suuren rahan p***aa. Muistan kuinka kävelin ulos elokuvateatterista kiukkua kihisten siitä syystä, että loistava ykkösosa vesitettiin täysin päättömällä jatko-osalla.
Helmi kategoriaan menee Ridley Scott:n Gladiaattori. Äijätarina, joka vetoaa sieluun ja sydämeen.
Turhanpäiväiseen koriin kuuluu Poikamies pulassa, joka on hajutonta ja mautonta sunnuntaipäivän huttua.