IHANAT LUUT

En tiedä miksi blogger nyt kenkkuilee. Olen yrittänyt päivittää eilisestä saakka, mutta nyt toimii...

Lovely Bones on vaikea elokuva.
14-vuotias tyttö elää onnellista elämää 70-luvulla, asuu rakastavassa perheessä ja on rakastunut ensimmäistä kertaa. Kaikki kuitenkin särkyy, kun tyttö murhataan.
Ensinnäkin kertoja on tyttö itse ja murhaaja näytetään heti alussa, joten katsojalle ei jää epäselväksi mitä tapahtui. Sitten seurataan tytön "elämää" välitilassa, perheen ja vanhempien ahdistusta tytön kohtaloon liittyvistä epäselvyyksiltä ja haetaan jännitettä mahdollisuudesta, että murha ei koskaan heille selviä. Tämän lisäksi katsojalle syötetään visuaalisesti yltäkylläisiä kuvia, symboliikkaa niin kuvina kuin subtekstinäkin ja viljellään vihjeitä siitä, missä ruumis voisi olla. Lopulta sekin näytetään mutta ohjaaja ei annakaan katsojalle lunastusta vaan päättää, että maalliset jäännökset eivät ole relevantteja. Eteenpäin pääsyn kannalta kaikki on kiinni henkisestä kasvusta ja tapahtumien yli pääsystä.

Peter Jackon eittämättä lunasti paikkansa sormus trilogiallaan ja miehen ensimmäinen varteenotettava elokuva, kun gorekokeiluja ei huomioida, Heavenly Creatures osoitti jo selvää tähtiainesta. Siinä valossa Oma taivas on pettymys. Se on vaikeaselkoinen ja liian monisyinen. Se tuntuu kompastuvan omaan erinomaisuuteen ja tarinan tasoihin. Se mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvana.

Lovely Bones ei ole trilleri, koska se on liian hidas ja viipyilevä. Sen jännite katoaa kauniisiin kuviin ja symboleihin. Se ei ole myöskään puhdas draama, koska se leikkii synkillä tapahtumilla, istuttaa katsojan mieleen epäilyksiä ja saa välillä sydämen hakkaamaan jännityksestä mutta vain siis välillä. Siinä on fantasiaelokuvan elementtejä mutta samalla se pyrkii liikaan realismiin.
En missään nimessä sano ettei tällainen genreillä leikittely voisi onnistua, mutta tässä tapauksessa se saa aikaan harmittavan pinnallisen elokuvan, joka ei osu eikä uppoa. Kaunista katseltavaa se on ja Stanley Tucci on pitkästä aikaa kammottavin leffapahis. Myös Saoirse Ronan omaksuu ihanan Susie Q:n hahmon ja on kuin enkeli. Muut perheenjäsenet lunastavat myös uskottavuutensa ja Susan Sarandon on mahtava mummo.
Hyvistä näyttelijöistä huolimatta Oma Taivas jättää mieleen tyhjän muistijäljen ja muutaman viikon päästä päällimmäisenä fiiliksenä leffasta on sen aiheuttama harmi. Harmi siitä, että se ei yllä kunnolla hyvän elokuvan vaatimalle tasolle.

JEFFIN KULTAHETKI

Tasaisin väliajoin surffaan tiedon valtaväylää etsien tulevia trailereita, kehuttuja pätkiä ja odotettuja uutuuksia. Palkintohuuman ollessa kuumimmillaan, kiinnostaa tietenkin voittajat ja elokuvat, jotka pääsevät loistamaan kirkkaimmin tai suovat näyttelijöilleen parhaimmat mahdollisuudet käyttää koko ilmaisullisen reprtuaarinsa. Tällä kertaa oma trailerivalinta kohdistui kovan elämän kuvaukseen ja suuren sydämen voittoon elokuvaan Crazy Heart. Omalla kohdalla Jeff Bridget vakuutti jo Terry Gilliamin mahtavassa Fisher King:ssä, eikä trailerin perusteella ylistys mene tälläkään kertaa harakoille.

Väistämättä elokuva tuo mieleen muutaman vuoden takaisen jymymenestyksen Walk the Line, joka nosti Joaquin Phoenixin arvoasteikolla uusiin sfääreihin ja teki Reese Witherspoonista muutakin kuin All American sweetheartin. Hälläkö väliä. Itken aivan varmasti.

3D JYRÄÄ

Avataren edessä oli traileri jostakin, joka sai hihkumaan innosta.
Tim Burton on yksi lempiohjaajistani. Rakastan miehen visuaalisuutta, vinksahtaneita tarinoita ja kerrontaa. Eikä se ole lainkaan huono asia, että Johnny Depp löytyy suurimmasta osasta miehen elokuvia.
Trailereita ei valitettavasti 3D:nä saa, mutta kyllä tämä maailma toimii perinteisilläkin keinoilla... Valitettavasti suora kuvalinkki oli purettu mutta tästä pääset katsomaan sen suoraan:

http://www.youtube.com/watch?v=LjMkNrX60mA

JAKSO JAKSON PERÄÄN...

Aina välillä minut valtaa hillitön into tuijottaa jotakin sarjaa ja tietää kaikki sen tapahtumat mielellään ennakkoon. Huushollin toinen osapuoli jaksaa ihmetellä ja halveksia tapaani ottaa selvää tulevista jaksoista, lukea juonipaljastuksia, kaivella kilpailujen voittajia jne. Itseäni tämä ei haittaa saatika laimenna katsomiskokemuksiani. Ehkäpä tämä halu selvittää tulevia ja lukea spoilereita ennemmin helpottaa koko katsomisprosessia, kun en ole niin tolkuttoman tunteella mukana koko jutussa ja kykenen ottamaan hiukan perspektiiviä koko hommaan...
Tällä hetkellä leffat ovat saaneet hetkellisesti antaa tilaa Bones sarjalle. Olen ehtinyt tuotantokauteen 3 ja ellen löydä 4 kautta jostakin, joutunen turvaitumaan laittomuuksiin. Tietenkin olen käynyt jo kurkkimassa pääsevätkö Brennan ja Booth yli itse asettamiensa aitojen ja myöntämään tunteensa toisilleen.
Rikosten selvittäminenhän nyt on vain aivan toisarvoinen asia koko sarjassa. Tämä nimenomainen seikka myös mietityttää. Onko koskaan onnistuttu jatkamaan menestynyttä sarjaa, kun kauan toisiaan kiertänyt pääpari vihdoinkin myöntää tunteensa ja saavat toisensa. Lähinnä mieleeni tulee epäonnistumisia ja koko sarjan lopettamisia... Oli miten oli, jaksan silti toivoa, että näen David Boreanazin ja Emily Dechaneline kietoutuneina toisiinsa tulevina kausina...
Sarjassa viehättää myös sen hyvin kirjoitetut arkkityypit. Jefferson Instituutin laboratoriosta löytyy taatusti tyyppi, joka muistuttaa katsojaa itseään jollakin tavalla. Voisinko skipata työnteon ja katsoa vain kaikki tuotantokaudet loppuun?

BACK TO PANDORA

Ja niinhän siinä kävi, että Avatar vei parhaan elokuvan kultaisen maapallon.
Ihan aluksi täytyy sanoa, että elokuva oli i-h-a-n-a! Mutta elokuvasnobi minussa ei missään nimessä pidä sitä parhaan elokuvan maapallon tai Oscarin arvoisena.
Avatar on visuaalinen mestariteos, joka vetoaa mielikuvitukseen ja tunteisiin. Sen sisältö on kuitenkin loppuun asti kaluttu tarina ihmisen ennakkoluuloista ja ylivertaisuuden tunteista. Netissä on itseasiassa Disneyn Pocahontasin treatment, johon on on vain vaihdettu Avataren hahmojen nimet ja silti se menee yksi yhteen sisällön kanssa. Ei hyvä.
Avataressa on läsnä myös ihmisen ja luonnon kohtaaminen, jossa luonto antaa loppujen lopuksi takaisin enemmän kuin täyslaidallisen. Itse olen aina ollut heikkona näihin tarinoihin, koska ihminen on itsekäs oman eduntavoittelija, mutta kun tarinalta riisutaan kaikki kompleksiivisuus ja katsojalle esitetään vain puhtaasti hyvä ja paha, on lopputulos melko puiseva. Ensimmäisestä kohtauksesta saakka on selvää kuinka elokuva tulee päättymään. Se pääseekö katsoja tarinan yksikertaisuudesta ja ohuudesta yli, on täysin yksilöstä kiinni.
Castingissä Cameron tarjoilee herkkua skifiharrastajille laittamalla tieteiselokuvien kunigatarmehiläisen johtavan tiedenaisen rooliin. Sigourney Weaver on tietenkin oiva valinta. Sam Worthington on sopivan tuore valinta päähenkilöksi ja Zoe Saldana lunasti paikkansa scifitaivaalla uuden Star Trekin Uhurana. Elokuvan pääpahis Stephen Lang nyt on vain korni ja kamala niin hahmona kuin näyttelijänä...
Olen sen verran naivi idealisti, että tämänkin kaltainen huttu uppoaa oikein verhoiltuna. Olin ensin skeptinen 3D:n kanssa, mutta tämän elokuvan kohdalla se oli koko kakun täyte. Aijon ehdottomasti mennä katsomaan Avataren uudelleen. Haluan olla yksi Na'vi heimon asukkaista ja lentää kelluvien vuorten katveessa. Pahoin vain pelkään että tarina ei kestä television kokoa, saatikka perinteistä 2D mallinnosta. Tämä ei kuitankaan tällä hetkellä haittaa, koska Pandora on ainakin 3D:nä ehdottomasti uuden vierailun arvoinen paikka.
Huhu muuten kertoo, että palaamme Pandoralle myös kahden muun elokuvan voimin. Tehdäänkö nykyään kaikesta trilogia?

ILOINEN YLLÄTTÄJÄ

Kävin katsomassa tulevan Sherlock Holmesin pelon sekaisella fiiliksellä, koska trailerin perusteella en uskaltanut siltä kummoisiakaan odottaa. Guy Ritchie on tehnyt viime vuosina sen verran suuren luokan huteja, että odotukset olivat matalalla ihan tästäkin syystä. Kuinka mukavalta tuntui kumota omat ennakkoluulot ja nauttia lopputuloksesta.
Trailerin tuoma epäluulo johtui lähinnä sen actionpainotteisesta leikkauksesta, joka antoi käsityksen, että brittiläisestä älykköetsivästä on tehty räjähdyksien ryydittämä pyssysankari. Itse en ole alkuperäisiä novelleja lukenut, mutta kuulin, että ohjaaja olisi todelliselle Sherlock Holmesille uskollinen ainoana poikkeuksena tämän heroiiniriippuvuuden poisjättäminen. Tästä syystä karsastin tiukkaa toimintatraileria.
Ritchien Holmes on kyllä taitava tappelija mutta ohjaaja pitää huolen että katsojalle on selvää, että tappelu on sivuseikka, joka sekin hoidetaan tarkalla analyysillä vastustajasta ja tämän voittamisesta. Holmes on sopivan neuroottinen ja eksentrinen, jolloin kuva epäsosiaalisesta etsivänerosta piirtyy tarkemmin. Hän taitaa fysiikan ja kemian lait, on valmis laittamaan itsensä alttiiksi ratkaistakseen mysteerit ja selviää tilanteista sarkasmilla höystettynä. Asteen verran lähemmäksi tavallista kuolevaista Sherlock Holmesin tuo hänen tunteensa Irene Adleria kohtaan.
Kyllähän elokuvassa toimintaa ja räjähdyksiä riittää, mutta ne ovat kuitenkin sivutuote eivätkä nouse itsetarkoitukseksi mikä on helpotus ja onni.
Koko elokuvan helmi on ehdottomasti Robert Downey Jr., joka takaa uskottavan ja toimivan päähenkilön. Jude Lawn Watson jää kyllä karismassa auttamattomasti RDJ:n jalkoihin.
Itse juoni nyt on kevyttä kauraa. Toimivaksi sen teki katsojan selkeä johdattelu ja uskottelu, jonka lopulta tietenkin herra Holmes kumoaa ja selittää. Nähtäväksi jää kuinka elokuvan käy ja näemmekö jatko-osan pahaenteisestä Moriartysta ja Sherlock Holmesista... Jossain määrin Ritchien Holmesista tuli muuten mieleen Nikke Knakkerton.

AIKUISEMPAA ROMCOMIA

Hyvin nukuttu yö auttoi jäsentämään ajatuksia näkemästään ja tässäpä mietteitä Did you hear about the Morgans? leffasta (eli ei Have vaan Did... Suomennoksesta puhumattakaan)

Lähtökohdat ovat, kun Hugh Grantin esittämä Paul Morgan, hyvin toimeentuleva brittilakimies New Yorkissa, yrittää saada vaimonsa takaisin petettyään tätä kerran. Sarah Jessica Parker on Meryl Morgan, juuri menestyksensä huipulla oleva kiinteistövälittäjä, joka ei pääse miehensä pettämisestä yli ja haluaa erota.
Sattuma puuttuu peliin, kun kaksikko todistaa murhan ja saavat tappajan kannoilleen. FBI on kiinnostunut tappajasta, joten Morganit passitetaan todistajansuojeluun, keskelle republikaani-hillybillyjen keskilänttä ja paikallisen seriffin hoteisiin.
Täytyy myöntää, että elokuva asettuu niihin parempien romanttisten komedioiden piiriin. Ei se loistava ole, mutta jaksaa viihdyttää ja innostaa.
Omalla kohdalla erityisesti toimi jälleen aikuisempi näkökanta. Pääpari on itsensä ikäisiä, nelikymppisiä ja pitkään parisuhteessa olleita, eivätkä yritä esittää trendikkäitä thirty and something tyyppejä. Myös heidän ongelmansa ovat samoista lähtökohdista. Lapsettomuus ja sen aiheuttamat seuraukset ja kuinka niitä käsitellään.
Hahmoina Paul ja Meryl Morgan ovat stereotyyppiset nainen ja mies, mutta stereotypiat ovat tunnetasolla ja sen takia ehkä onnistuneempia. Meryl puhuu paljon, hän analysoi ja näyttää tunteensa, kun taas Paul ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, peittää epävarmuutensa sarkasmilla ja huumorilla ja on tämän päivän kaupunkilaisalfa, joka on täysin hukassa luonnon keskellä.
Lisäksi tarina ei sorru pateettisuuteen paitsi ehkä ihan lopussa. Silloinkin sen antaa anteeksi, koska muu leffa ei ole sortunut ylimalkaiseen sokerikuorutukseen. Lisäksi lopun olisi voinut viedä vielä paljon paljon pitemmällekin mitä luojen kiitos ei tapahtunut...
Casting on onnistunut ja suurimmalti osin varmaankin sen takia, että jokaisessa hahmossa on yllinkyllin näyttelijän omaa läsnäoloa. En ole koskaan liiemmin syttynyt Hugh Grantille, mutta koska hän esittää omaa itseään, toimii kuvio moitteettomasti. SJP on uskottava äitiydestä haaveilevana kapunkilais- Merylinä ja vanha suosikki Sam Elliot jurona maalaisseriffinä on piste iin päällä.
Did you hear about the Morgans sopi meikäläisen moodiin ja varmasti monen muunkin "ei enää kaksikymppisen"... ;)