KREIKAN MERI, MERI KREIKAN

Kreikkalainen naimakauppa oli napakymppi. Se tuuletti virkistävällä tavalla kulttuurien yhteen törmäystä ja sai aikaan hauskoja hetkiä ja hempeää romantiikkaa ilman saman lajityypin elokuvien niin tuttuja suden kuoppia.
Samalla porukalla on ollut näppinsä pelissä toisen kreikkalaisuuteen pohjaavan romanttisen komedian My life in Ruins eli Kreikkalainen lomamatka kanssa.
Nia Vardalos esittää kreikkaan paennutta historian opettaja Georgiaa, joka yrittää koota elämäänsä takaisin ryhdikkääseen ja hallittuun kasaan. Työkseen hän vetää turistikierroksi, vaikka luennoisi maan kulttuurista ja historiasta mielummin kuin palvelisi typeriä turisteja.
Elokuva seuraa yhden kierroksen aikana tapahtuvaa muutosta, kun Georgia alkaa saada työstään tarpeekseen. Sattuma tuo hänen ryhmäänsä leskimies Irvin, joka auttaa Georgiaa löytämään kefinsä eli mojonsa sekä bussinkuljettajan Pupin, joka auttaa häntä löytämään jälleen rakkauden.
Elokuva lähtee liikkeelle teennäisen kömpelösti ja ärsyttävän samalla tahdilla kuin edeltäjänsä. Alun kankeuden jälkeen se alkaa kuitenkin löytämään rytmiään ja huumoriaan itsenäisenä elokuvana ja lopputulos on ihan mukiin menevä viihdyke. Maisemat ovat kauniita ja tunnelma kepeä. Hahmot ovat stereotyyppisiä mutta mikäs siinä, jos lopputulos ei ihan silmille hyppää.
Hiukan käy Rickhard Dreyfussin kaltaista veteraania surku, kun loistokas ura on hiipunut pienen budjetin kevyiksi ja unohdettaviksi elokuviksi.
Kreikkalainen lomamatka ei missään nimessä ole pahimmasta päästä mutta ei se genressään mikään yllättäjä tai paalumerkki ole. Leppoiseen tyttöjen iltaan tai sunnuntain ajan vietteeksi se on ihan kelpo.

ANTIPELAAJA JA PELIELOKUVA

Minä en pelaa, en mitään tietokonepelejä. Enkä ole koskaan pelannut. Tai no Bubble Bobblea teini-ikäisenä mutta siinäpä se. Silti nappasin mukaani Gamer leffan jo pelkästään sen takia, että Juokse tai kuole (Running man) oli tämän esiteinin mieleen parikymmentä vuotta takaperin.
Tulevaisuudessa nanoteknologia on mennyt siihen pisteeseen, että reality TV ja erilaiset sosiaaliset peliohjelmat ovat sekottuneet keskenään ja niiden luoja Ken Castle on lähellä maailman valloitusta. Erityisesti kuolemaan tuomittuja vankeja hyväksikäyttävä Slayers on noussut käsittämättömään suosioon. Pelin ylivoimaiseksi hahmoksi on kivunnut Kable, joka on enää 3 pelin päässä vapaudesta. Castle ei kuitenkaan halua miehen voittoa vaan on valmis mihin tahansa, jotta tämä häviää. Lisäksi mukaan juoneen tulee Humanz niminen vastarintaliike, joka kapinoi nanoteknologian mukana tuomaa orjuutusta vastaan.
Neveldine/Taylor ohjaajapari on Crank leffojen takana. Gamerissa miehet yrittävät hyödyntää Matrixin viitoittamaa tietä teknologian ja ihmisen yhteentörmäyksestä ja Running manin aloittamaa "tuodaan kuolema televisioon" ajatusta.
Elokuva toimii kyllä monessa kohtauksessa mutta kokonaisuutena se tuntuu hutaistulta ja liian täyteen ympätyltä. Ihminen vs. teknologia, viihde vs. todellisuus, yhden miehen taistelu kohti vapautta, syyt miksi vapaus on mennyt, perheen pelastaminen jne. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi leikkaus ja kuvakerronta on sotkuista ja liian nopeaa ja ydin ajatus hukkuu ylenpalttiseen sekamelskaan. Jälleen kerran osoitus sanonnan "Kill your darling" paikkaansa pitävyydestä.
Gerard Butlerista on tullut nurkaan ahdistetun miehen perikuva, jossa asuu kiusattu taistelija. Mies on mielestäni hyvä näytelijä mutta menee tässä totaalisesti hukkaan, koska hahmona Kable jää toisarvoiseksi ohjaajien pätemisen tarpeen edessä. Samoin käy loistavan Michael C. Hallin kanssa. Ken Castlen hahmossa olisi paljon ammennettavaa mutta aika menee tässäkin tapauksessa turhaan väkivaltaan.
Nautin hyvistä action elokuvista. Genrenä ne onnistutaan vaan sössimään harmillisen usein. Gamer ei ole poikkeus. Ota tai jätä. Kyllä tämän nyt sunnuntain tyhjänpäiväisyyteen hukuttaa mutta mitään suurempaa siitä irti ei saa...

IRONIAN KALSKE

Tarkoitus oli sitten katsoa Bigalown Oscar-elokuva mutta lauantai-ilta oli tehnyt tehtävänsä ja hyllyt huusivat tyhjyyttään ainakin tämän elokuvan osalta. Tosin 3 kappaletta elokuvista oli teillä tietämättömillä oltuaan jo päivän yli palautusajan. Hyvät ihmiset, vuokraaminen tarkoittaa palauttamista, ei elokuvan omistamista... Käteen tarttui sen sijaan Steven Soderberghin Ilmiantaja eli The Informant.
Matt Damon esittää kemististä bisnepuolelle hypännyttä Mark Withacreta. Ylempää amerikkalaista keskiluokkaa, jolla on kuitenkin siloitellun pinnan alla menossa jotain aivan muuta. Elokuvasta on hiukan vaikea kirjoittaa, ettei mene ja paljasta mitään oleellista.
Withacre ryhtyy FBI:n ilmiantajaksi globaalissa kartellijutussa, joka paisuu ja alkaa levitä huolestuttavasti käsiin. Kaiken keskiössä on mies ja hänen kertomuksensa sekä lukematon määrä eri mahdollisuuksia.
Elokuva on hillitön matka ahneuden, oikean ja väärän sekä liikemaailman porsaanreikien perässä. Sen teksti on herkullista ja musiikkivalinnat käsittämättömän huvittavia. Matt Damon tekee jälleen hienon roolin. Miehestä on monta mielipidettä mutta näytellä hän osaa. Tämä on kaukana Bourne trilogiasta, joka on yksi suosikeistani, mutta herra vie hienosti potin kotiin.
Itse elokuva oli hyvä ja piti sisällään hienoa ja älykästä sanailua. Jotenkin se kuitenkin jäi harmillisen kylmäksi. Ei tämän kaltaisen satiirin tietenkään ole tarkoitus tunteita liiemmin herättää vaan pistää katsoja kiemurtelemaan ja hihittämään tuskaisesti myötähäpeän kourissa. Tässä elokuva kyllä onnistuu mutta silti se jäätti jostakin syystä väljähtäneen loppumaun. En osaa laittaa sormeani sille syylle, miksi en elokuvaa kummemmin miettimään jäänyt. Toki sitä suosittelen. Varsinkin niille, jotka haluavat katsoa jotakin terävää. Siihen se sopii erinomaisesti.

AND THE WINNER IS...

Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäinen naisohjaaja sai Oscarinsa. Onnea Ms. Bigalow!
Omalta kohdalta Hurt Locker on vielä katsomatta. Täytynee heti todeta, että sotaelokuvat genrenä menevät samaan kastiin kauhuelokuvien kanssa. En pidä niistä, koska ahdistun niistä liikaa. Tässä tapauksessa lienee pakko tehdä poikkeus.
Muutkin veikkaukseni menivät kutakuinkin oikein. Olen enemmän kuin onnellinen Jeff Bridgesin voitosta. Mo'nic sekä Bullock ovat myös pystinsä ansainneet. Muutenkin tänä vuonna itse kategoriat olivat mukavan yllätyksellisiä, vaikka gaala vaisuksi jäikin.
Mielenkiintoisena pidin isäntä herrojen roolijakoa. Aina niin leppoisasta Steve Martinista oli tehty se illan ass hole ja yleisesti vaikean tyypin maineessa olevasta Baldwinista järjen ja kohtuuden ääni. Kukakohan juonnot oli käsikirjoittanut?
Kokonaisuudessaan palkinnot tänä vuonna löysivät mielestäni oikeisiin osoitteisiin. Taas on vuosi aikaa odotella mitä sitten tapahtui...

ELOKUVA, JOKA SAA PÄIVÄN NÄYTTÄMÄÄN PAREMMALTA

Olen pehmo ja tämä elokuva osui ja upposi sinne sielun sopukoihin. Sinne, jossa haluan vielä uskoa ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikilla meillä on mahdollisuus.

The Blind Side on palkittu eri kategorioissa jos jonkinlaisissa palkintogaaloissa ja suurin kahmija on naispääosanesittäjä Sandra Bullock. Sekä Sandra, että elokuva ovat ehdolla myös Oscar-mittelöissä ja kyllä, elokuva on hyvä. Se on sydämellinen, lämmin eikä sorru kuitenkaan perus "ryysyistä rikkauksiin" -elokuvien ylitsevuotavaan sokerointiin.
Michael Oher on lähes koditon musta teini-ikäinen poika, joka on myös valtavan kokoinen. Kohtalon oikusta tämä jättiläismäinen mutta hiljainen ja ujo poika päätyy yksityiskoulun oppilaaksi surkeaakin surkeammalla koulumenestyksellä, omaisuutenaan yksi ylimääräinen t-paita muovipussissa ja vaatteet päällään. Tämä iso mutta haamun kaltaisesti käyttäytyvä poika ei puhu eikä myöskään opiskele. Opettajat ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä miten poikaa tulisi käsitellä ja miten tähän pitäisi suhtautua.
Eräänä iltana Leigh Anne Tuohy hakee lapsensa miehineen koulusta ja kiinnittää huomiota isoon poikaan vain t-paita päällään jäätävässä illassa. Tämä tiukka mutta lämminhenkinen nainen avaa kotinsa ovet ja perheensä sydämet isolle ja kiltille mustalle pojalle syvässä etelässä, jossa ennakkoluulot vielä jylläävät ja rotuerot aiheuttavat ongelmia.
The Blind Side on tositarina ja Wikipediassa on oma sivunsa Michael Ohre:lle. Leigh Anne Tuohy otti pojan perheensä jäseneksi ja tänä päivänä Michael on ammattilaisena NFL:ssä. Mikä tässä elokuvassa oli ihaninta, se kuin ohimennen mursi monia ennakkoluuloja, myös katsojan, eikä sortunut ylenpalttiseen lätinään, ei hurrannut amerikkalaiselle unelmalle vaan keskittyi tähän poikaan. Slummien kasvattiin, hylättyyn lapseen, joka kaikesta kokemastaan huolimatta on kilttiäkin kiltimpi ja oletettua viisaampi.
Sandra on ehdottomasti palkintonsa ansainnut ja uskaltaisimpa veikata, että Oscar tulee myös. Leigh Anne on southern belle ja pumpulissa kasvanut. Silti hän on järkevä ja realistinen. Bullock omistaa tämän roolin. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa mutta se ei tee elokuvalle kuitenkaan nimellistä hallaa.
John Lee Hancock ei ole pitkiä elokuvia liiemmin ohjannut mutta sanoisin, että tämän jälkeen käsikirjoituksia tulee ovista ja ikkunoista. Jälki on vaivatonta ja lopputulos loistavaa.
Tämän kaltaiset elokuvat saavat päivän tuntumaan pikkuisen paremmalta ja elämän näyttämään hiukan kevyemmältä. Ihanaa!

KEVYTTÄ KAURAA

Kuten olen jo todennut moneen otteeseen, pakenen elokuviin, kun arki ja todellisuus käyvät ylivoimaisiksi. Tällä hetkellä ehkä liian usein...
Ystävänpäivä on tyhjänpäiväinen hattarahöttö, joka ei oikeastaan jätä edes sokeriyliannostusta, koska sen juonikuvio tai sen puute jättää sen niin epämääräiseksi.
Ameriikassa ystävänpäivä on iso juttu. Tässä elokuvassa sitten katsotaan ja seurataan erilaisia pareja ja pariutumisyrityksiä kyseisen päivän aikana. Mikään ei oikein johda mihinkään, sen kummampaa sanottavaa ei ole ja näyttelijät tuntuvat tekevän koko homman toista kättä lepuuttaen. Mikä huvittavinta elokuvasta ei kyllä jäänyt mitenkään armoton ketutuskaan sen tyhjänpäiväisyyden takia. Tämä elokuva kuuluu siis elokuviin, jotka eivät edes ärsytä huonoudellaan, koska koko pätkä on yksinkertaisesti niin tyhjää täynnä ettei se edes kuikuttanut.
Ohjaaja Garry Marshalilla on kuitenkin takana Pretty Woman ja Frankie&Johnny kaltaiset täysosumat. Tämä tulee olemaan niitä muita. Niitä jotka häipyvät muutamassa hetkessä niin muistoista kuin puheistakin...

3D:N KÖMMÄHDYS

Voisin ja haluaisin kirjottaa mietteitäni suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusimmasta aluevaltauksesta Liisa Ihmemaassa muodossa. Tämän aamuinen näytös meni kuitenkin kirjaimellisesti reisille, kun salin pimetessä paikalleni ylärivien tuntumaan syöksyessäni totesin, että lasit ovat rikki... Eipä sitä sitten tullut lähdettyä könyämään ihmisten yli etsimään ehjiä laseja, joten katsoin koko elokuvan tuplakuvien vilkkuessä näkökentässä ja värien hyppiessä mihin sattuu. Silmiä kivisti ulosastuessani jonnin verran.
Sanomattakin selvää on, että menen katsomaan kyseisen elokuvan uudelleen. Burtonin visuaaliset mestariteokset kutistuvat olemattomiin television uumenissa ja 3D on kuin tehty hänelle. Se mitä mieleen päällimmäisenä jäi, oli sadunomainen tunnelma, mukiin menevä tarina ja upeat puitteet. Ottanen seuraavalla kerralla elokuvaseuraksi 10-vuotiaan sisarentyttäreni, joka varmasti osaa arvostaa kyseistä elokuvaa.