3D:N KÖMMÄHDYS

Voisin ja haluaisin kirjottaa mietteitäni suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusimmasta aluevaltauksesta Liisa Ihmemaassa muodossa. Tämän aamuinen näytös meni kuitenkin kirjaimellisesti reisille, kun salin pimetessä paikalleni ylärivien tuntumaan syöksyessäni totesin, että lasit ovat rikki... Eipä sitä sitten tullut lähdettyä könyämään ihmisten yli etsimään ehjiä laseja, joten katsoin koko elokuvan tuplakuvien vilkkuessä näkökentässä ja värien hyppiessä mihin sattuu. Silmiä kivisti ulosastuessani jonnin verran.
Sanomattakin selvää on, että menen katsomaan kyseisen elokuvan uudelleen. Burtonin visuaaliset mestariteokset kutistuvat olemattomiin television uumenissa ja 3D on kuin tehty hänelle. Se mitä mieleen päällimmäisenä jäi, oli sadunomainen tunnelma, mukiin menevä tarina ja upeat puitteet. Ottanen seuraavalla kerralla elokuvaseuraksi 10-vuotiaan sisarentyttäreni, joka varmasti osaa arvostaa kyseistä elokuvaa.

POLIITTISTA JUONITTELUA

Hyvin tehdyt poliittiset trillerit ovat nautinnollista seurattavaa. Itse ainakin pidän hienosti kirjoitetuista salaliittokuvioista, joissa on siis realismin kosketus. X-files ja Fringe tasolle mennessä kyse on jo scifistä eikä poliittisesta trilleristä.
State of play on ihan kivasti sykettä nostattava kokonaisuus, vaikka loppu ei mieleen ollutkaan. Toisaalta voin kuvitella, että monelle muulle nimenomaan sen tarjoama tietyn asteinen vesittäminen ja journalistin kuvitelmien tuominen lähemmäksi maan pintaa, on parempi lopetus. Oma naiviuteni olis nauttinut enemmän toisesta vaihtoehdosta.
Russell Crowe esittää Washington Globelle kirjoittavaa tutkivaa journalistia Cal McAffreytä, jonka vanha opiskeuaikainen kämppis on kongressin edustaja. Kun naimisissa olevan edustajan rakastajatar kuolee hämärissä olosuhteissa, Cal tarjoaa miehelle yösijan ja neuvoja. Samaan aikaan Cal tutkii kahta satunnaiselta vaikuttavaa ampumatapausta kunnes törmään tutkinnassa edustajan rakastajan nimeen. Nämä kaksi tapahtumaa liityvät toisiinsa ja ne ovat vasta jäävuoren huippu jostakin paljon suuremmasta, vaarallisemmasta ja pahemmasta.
Jos elokuva pitäytyisi vain näissä vaihtoehdoissa, olisi se mielestäni ollut paljon pelottavampi ja tehokkaampi. Koska loppu on se mikä on, on elokuvaan sotkettu toisarvoisia ihmissuhdekuvioita ja velvollisuudentunteita, jotka vievät pohjaa vetävältä ajatukselta turvallisuuspalveluiden yksityistämisen tuomista vaaroista.
Crowe on, kuten aina, hyvä hiukan fläsähtäneenä toimittajana, joka saa Rachel McAdamsin esittämästä nuoresta Dellasta sekä oppilaan että haastajan. McAdams vetää roolinsa uskottavasti nuorella innokkuudella. Ben Affleck sopii myös oivasti muka empaattisen kongressiedustajan rooliin, koska miehessä on jotain kerrassaan vastenmielistä (on edelleen vaikea uskoa, että yksi hienoimmista elokuvista Good Will Hunting voi olla tämän tyypin kirjoittama!). Loppu castingkin on kerrassaan mairitteleva. Helen Mirren tiukkana päätoimittajana ja Robin Wright Penn alistuneena vaimona toimii kyllä. Elokuvan ongelma kokonaisuudessa ei olekkaan castingissä vaan sen sisällön jäämisessä jotenkin ohueksi. Hieno ydinajatus tuntuu hukkuvan ja jäävän valjuksi. Poliittiset trillerit parhaimmillaan jättävät katsojan miettimään oikeata ja väärää, sekä miettimään omia valintojaan ja puolueellisuuttaan. Tässä tapauksessa niin ei käy...

PUKUDRAAMAA

Olen aina rakastanut hyvällä maulla rakennettuja ja tehtyjä epookkeja. Varsinkin niitä joissa on pikku tyttöjen prinsessa pukuja. Kyllä, jopa tämä ronskimpi elli huomaa ihastuvansa elokuvateollisuuden unelmapukuihin. Vai voiko moni nainen sanoa, että Scarlett O'Haran valkoinen unelmamekko ei ihastuttanut alun grillijuhlissa?
Nuori Victoria ei ole pelkästään kauniita pukuja. Se on hyvä historiallinen elokuva voimakastahtoisesta naisesta, joka päätyi Englantia pitimpään hallinneeksi kuningattareksi vaikeuksien kautta.
Victoria ei ole draamallisesti ja sisällöltään yhtä loistava kuin Elisabeth-elokuvat. Se on kevyempi ja positiivisempi mikä ei aina kuitenkaan ole huono asia. Ei ainakaan minun mielestäni. Joskus on äärimmäisen mukava katsoa vain kaunista ja hyvin näyteltyä pukudraamaa, josta ei jää epätodellinen juonittelufiilis tai synkkä historian katku päällimäiseksi.

Victoria on päättänyt olla pätevä hallitsija. Hän on nuori ja kasvatettu kultaisessa häkissä maailman ulkopuolella äitinsä ja tämän neuvonantajan tahdosta. Victoria on kuitenkin älykäs ja ymmärtää pian pelin säännöt. Ollakseen hyvä, hänen tulee voida luottaa ympärillään parveileviin, vallanjanoisiin miehiin. Kehen ja koska, siinäpä pulma, joka selviää nuorelle hallitsijalle kantapään kautta.
Emily Blunt on pirteä ja samalla eteerinen kuningatar. Hänen luomansa Victoria on omanarvontuntonsa tiedostava nainen, joka on kuitenkin valmis taipumaan ja kaipaa kovasti hyväksyntää. Rubert Friend esittää Victorian tulevaa miestä prinssi Albertia. Friendissä on jotain todella omituista. Aivan kuin miehen tekemisistä ei saisi oikein otetta. Ei hän huono ole mutta jää jotenkin äärimmisen etäiseksi. Samat maneerit oli huomattavissa jo toisessakin pukuepookissa, nimittäin Chériissä. Kaunis hän kyllä on, sitä ei voi kieltää.
Nuori Victoria on hyvä ja seesteinen elokuva. Ei sekään kohahduta tai maailmaa mullista mutta on mukavaa seurattavaa ja jättää taakseen silkkien kauniin kahinan.

SAIRASTAMISEN SALDOA

Kun keuhkojen tilalla on liekkimeri, kurkussa rakkuloita ja pää vuorattu villalla, on se aina pätevä syy tapittaa elokuvia. Eikö? Jos siis syitä sille kaipaa. Se saako sairastaessa tuotettua järkevää tekstiä, onkin sitten toinen asia.
Tähän mennessä olen sohvan pohjalta katsonut uusina tuttavuuksina: The Soloist ja Aikamatkustajan vaimo.

The Time traveller's wife on kirjaan perustuva elokuva miehestä, joka matkustaa sattumanvaraisesti ajassa. Mies suhtautuu tilanteeseen taakkana ja pakoilee ihmisiä yksinäisyyteen, kunnes tapaa naisen, jonka on tietämättään tuntenut jo vuosia.
Kuten aikaa käsittelevissä elokuvissa yleensä, myös tässä on äärimmäisen vaikea koota elokuvan luomaa kokonaisuutta ja dramaturgista linjaa sanoiksi. Itselläni ainakin meinaa aina jossain vaiheessa ymmärrys loppua kesken. Elokuva on kuitenkin hyvä. Se on ehkä enemmänkin kuin hyvä, koska tarina sen taustalla on loistava. Se on hieno kuvaus ajan kulusta, sen käytöstä ja mitä sillä ajalla teemme mikä meille on annettu. Mikä myös hienoa, elokuva ei pyri selittelemään ja antamaan tapahtumille syitä, vaan keskittyy ennemmin nimenomaan siihen kuinka elää elämäänsä, kun sitä hallitsee jokin poikkeuksellinen tila tai kuinka tulisi keskittyä tähän eikä ajatella niinkään sitten.
Eric Bana esittää matkustajaa ja Rachel McAdams hänen vaimoaan. Bana on hiukan vaisu, kuten yleensäkin. Joku laajemmalla tunnekirjolla varustettu näyttelijä olisi todennäköisesti tuonut vielä pienen extra syvyyden hahmon käymään kamppailuun. McAdams on suorituksessaan parempi.
Pidin elokuvassa myös sen sivuseikkana esittämästä mahdollisuudesta, että aikamatkustamisen syy löytyisikin geeneistä. Tähän vaihtoehtoon en ole törmännyt aikaisemmin. Muutenkin koko asiaa käsiteltiin kuin mitä tahansa perussairautta ilman scifihöpinöitä, koska se olisi romuttanut pitkälti koko elokuvan ydinajatuksen.
Romanttisista draamoista Aikamatkustajan vaimo on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Toinen pipipätkä The Soloist on ylistävää kiitosta keränneen Sovitus elokuvan ohjaajan Joe Wright:n uusin pitkä. En muista kävikö se meillä koskaan edes teatterilevityksessä mutta hienoudessaan se vie voiton näistä kahdesta.
The Soloist on tositarina. Se on tarina musiikkivirtuoosi Nathaniel Anthony Ayersin ja kolumnisti Steve Lopezin erikoisesta ystävyydestä, ystävyydestä jolla on suuri vaikutus kumpaankin mieheen. Siinä on myös viesti kaikille, jotka haluavat sen kuulla.
Steve etsii inspiraatiota kolumniinsa ja törmää sattumalta kodittomaan Nathanieliin, joka pian osoittautuu entiseksi musiikilliseksi lapsineroksi, jonka elämän skitsofrenia on kuitenkin muuttanut. Vaikka Nathaniel asuu kadulla, ei hänen elämänsä ole toivotonta, koska hänellä on aina Beethoven ja musiikki seuranaan. Steve haluaa kirjoittaa Nathanielista ja auttaa tätä. Nathaniel ei kuitenkaan koe tarvitsevansa apua. Kun Stevenin kirjoitukset alkavat saada huomiota, joutuu tämä miettimään omia tarkoitusperiään ja sisintään ja sitä mikä on Nathanielin kannalta oikein ja mikä väärin.
Elokuva pyrkii avaamaan katsojan silmiä ja tunteita, sekä kohtaamaan asioita, joista enemmistö kääntäisi katseensa pois. Se ei tarjoa ratkaisuja, vaan lempeästi pyytää ihmisiä ajattelemaan ja uhraamaan edes palan aikaansa jollekin muulle. Se puhuu myös peräänantamattomuuden ja epäitsekkyyden puolesta sortumatta sormen heristelyihin tai ärsyttävään hymistelyyn.
Elokuvan oivan lopputuloksen ansioiksi täytyy ensinnäkin lukea sen loistavat päänäyttelijät. Robert Downey Jr. ,josta on hyvää vauhtia nousemassa sukupolvensa arvostetuin näyttelijä ja sen arvostuksen mies on ehdottomasti ansainnut, on jälleen pettämättömän hyvä ja tunneskaalassaan ilmiömäinen. Lisäksi täytyy todeta, että Jamie Foxx on ehdottomasti parhaimmillaan esittäessään oman minänsä ulkopuolisia ja eksentrisiä hahmoja. Siinä missä mies oli tympeä ja puiseva Lainkuuliaisessa kansalaisessa, tässä suorituksessaan hän on ällistyttävän hyvä. Voin vain kuvitella mitä valmistautumista ja antautumista vaikean skitsofrenian kourissa pyritelevän miehen esittäminen on niin, ettei hullusta tee häpeällistä huumoria tai epäuskottavaa teeskentelijää.
The Soloist on hyvä elokuva. Se ei ole järistyttävä tai mullistava mutta ei se sitä edes yritä olla. Se on keskivertoa parempi niin sisällöltään, käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijöiltäänkin. Sen jälkeen jää sydän kevyeksi, vaikka päässään maailman epäoikeudenmukaisuutta pohtisikin.

MÄTÄ OIKEUSLAITOS

Itselläni on ollut jo jonkin aikaa vaikeuksia uskoa oikeuslaitokseen, joka langettaa humalassa hölmöilevälle nuorukaiselle 7 vuotta linnaa kirkon polttamisesta mutta päästää lapsiin sekaantujan ehdollisella. Pahimmassa tapauksessa häkki heilahtaa muutamaksi vuodeksi, joka sekin lyhenee loppujen lopuksi puoleen. Ei mahdu jakeluun.
Tätä samaa ajatusmallia pui Lainkuuliainen kansalainen. Hollywood keinoin ja ameriikan malliin tosin.
Gerard Butler on isä, joka todistaa perheensä teurastuksen ja joutuu oikeudessa sivusta seuraamaan, kuinka toinen hyökkääjistä pääsee kuin koira veräjästä, koska syyttäjä haluaa pitää tilastot siisteinä. Kun tulee takaisinmaksun aika, kohteena ei ole pelkästään jutussa mukana olleet ja itse tekijät, vaan koko oikeuslaitos.
Elokuva on ihan näpsäkkää toimintaa ja tiheää trilleriä. Ainoa selkeä ärsytyksen aihe omalla kohdalla oli Butlerin hahmon muuttaminen eräänlaiseksi yli-ihmiseksi. Tosin tällä kikalla kosiskellaan salaliittoteoreetikkoja ja muita synkistelijöitä, jotka saavat vain vettä myllyynsä valtion salaisia hankkeita pohtiessaan.
Jamie Fox esittää tarinan protagonistia, päähenkilöä joka saa opetuksen, mikä ei omaa lippua liehumaan saa. Miehessä on jotain kertakaikkisen puisevaa, vaikka Ray toikin potin kotiin. Butler sen sijaan on mitä mainioin maaninen kostaja, joka hakee oikeutta tapahtumille ja teoilleen.
Lainkuuliainen kansalainen sorkkii ihan kelpo aiheita. Vähän kepeäksi se jää, eikä nostata kovinkaan kuumia tunteita. Siinä missä Pulp Fiction sai hihittelemään ammutulle nuorukaiselle ja yliannostukselle, Lainkuuliainen kansalainen pistää katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi raajojen katkaisulle. Saavutus kai tämäkin. Kyllä tällä rallilla lauantaita viettää. Ei se mieleen pyörimään jää tai muutakaan makua kielelle tuo mutta toimii sellaisenaan ihan jees.

POSEIDONIN POIKA

Mikä auttaa armottomaan v****kseen? Elokuva tietenkin. Tai no, mihin elokuva ei auttaisi?
Kävin katsomassa Percy Jackson and The Lightning thief:n, kun arjen ryönä kävi ylivoimaiseksi. Uskoin, että visiitti jumalten kansoittamaan mielikuvitusmaailmaan olisi oiva apu harmiin, ja sitähän se oli.
Percy Jackon on ADHD:sta ja lukihäiriöistä kärsivä teini, joka viihtyy parhaiten veden alla. Kotona on kurja isäpuoli ja alistuva äiti. Kaikki kuitenkin muuttuu kertarysäyksellä, kun Zeuksen salama varastetaan ja pääepäilty on Zeuksen veljenpoika, Percy, joka ei tiedä edes olevansa puolijumala. Alkaa seikkalu, jonka tarkoituksena on pelastaa Percyn äiti Manalasta, Percyn sedän Haadeksen maailmasta, sekä löytää kadonnut salama ennen kuin jumalten sota tuhoaa ihmiskunnan.
Pätkä on oikein näpsäkkä fantasiaseikkailu. Se etenee suoraviivaisesti eikä sorru yltiöpäiseen sinkoiluun. Sen tarina on yksinkertainen, mikä auttaa kummasti sen toimivuuteen.
Chris Columbus on hankkinut kirjaimellisesti kannuksensa lapsille ja nuorille suunnatuilla elokuvilla. Monikaan ei voi väittää jääneensä paitsi Yksin kotona elokuvalta. Kaiken kaikkiaan Percy Jacksonissa on havaittavissa samaa sävytystä ja toimintamalleja kuin Columbuksen ohjaamissa Harry Potter leffoissa. Tässä tapauksessa tarinan simppeliys kuitenkin pelastaa elokuvan ylivenymiseltä ja liian hankalalta juonelta.
Olen ollut aina heikkona Kreikan tarustoihin ja ahmin ala-asteen historiantunnilla jumaltarustoja. Niille, joille tämä osa maailmanhistoriasta on jäänyt vähemmälle, salamavaras toimii myös näppäränä opetushetkenä. Sen jälkeen tietää varmasti ketkä kolme ovat Kreikan pääjumalia ja mitä osa-aluetta kukin hallitsee. Ei lainkaan huono homma.
Roolitus on jälleen mukavan tuore. Onkohan trendi nyt palkata tuntemattomampia tähtiä pääosiin vai lieneekä syynä A-luokan tähtien kovat taksta ja yleinen talouslama, joka on pakottanut jättämään nämä kovimmat nimet vähemmille pesteille. Henkilökohtaisesti en pidä tätä lainkaan huonona suuntana. Päinvastoin.
Percy Jackson on mukava koko perheen leffa, jonka aijon ensi tilassa esitellä 10-vuotiaalle sisarentyttärelle, jonka elokuvakasvatukseen olen päättänyt muutenkin sekaantua.

MATKOJA MUISTOIHIN

Meillä kaikilla on varmasti elokuvia, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieleen.
Tänään innostuin muistelemaan omalta kohdaltani niitä elokuvia, jotka ovat syöpyneet syystä taikka toisesta mielen sopukoihin.
Koko muistelu lähti liikkeelle biisistä Porgué te vas, joka automaattisesti tuo mieleen elokuvan Cría cuervos (-76) eli Korppi sylissä, jonka tunnusmusiikkia se on. Elokuva on espanjalaisohjaaja Carlos Sauran menestyneimpiä elokuvia. Itse näin elokuvan varmaan joskus vuonna -86 ja olin myyty. Melankolisen ja kuolemasta kiinnostuneen Anan kasvutarina vangitsi ja ihastutti alle kymmenvuotiasta suunnattomasti. Muistan myös inhonneeni Anaa syvästi ja pitäneeni häntä itsekkäänä ja inhottavana. Harmittaa, kun kyseistä elokuvaa on todella vaikea saada mistään. Orionissakin se pyöri viimeksi 2007.
Muita pysäyttäneitä elokuvia lapsuudesta on täälläkin vilahtaneet Kolme ja neljä muskettisoturia ja tietenkin Päättymätön tarina.
Fantasiaelokuvista mukaan mahtuu myös Ladyhawke, jossa näyttelee ihanaakin ihanampi Michelle Pfeiffer ja salskea Rutger Hauer.
Olen ollut aina liiaksikin mukaan tempautuja, joten kauhuelokuvat genrenä eivät sovi meikäläiselle pätkääkään. Näin Poltergaistin 5.luokkalaisena ja sen jälkeen ymmärsin miksi äitini oli nähnyt parhaaksi vahtia katsomisiani tarkkaan. En ole kyseistä elokuvaa uskaltanut katsoa vieläkään ja sen aiheuttamat painajaiset olivat jotain järkyttävää.
Emmanuel nyt ei varmaankaan jättänyt yhtäkään esiteiniä kylmäksi, kun sen salaa katsoi kaverin tyhjässä talossa sohvan nurkassa hihitellen. Tunnuskappale on edelleen kerrassaan hieno!
Kotimaisista elokuvista lähtemättömän vaikutuksen teki Lumikuningatar, eikä vähiten Jukka Linkolan henkeäsalpaavan musiikin takia. Kaj&Kerttu saa vieläkin kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Harmi että mies ei ole tehnyt elokuvamusiikkia juurikaan sen jälkeen.
Tällä hetkellä ei tule taas muita lähtemättömän vaikutuksen tehneitä elokuvia mieleen, mutta olis mukava tietää mitä muiden elokuvamuistoista löytyy, muuta kuin ne Disneyn itsestään selvyydet.