ISOLLA RAHALLA

Saa nähdä mitä näistäkin tulee... Taannoin pohdin blogissani kuinka raha ja hyvä elokuva eivät tunnu lyövän kättä päälle.
Tulossa on useakin mielenkiintoinen tarina, joka on tehty jättibudjetilla ja massiivisella tehostelataukselle. Nähtäväksi jää miten ne ovat näissä tapauksissa vaikuttaneet elokuvien sisältöihin.
Henkilökohtaisesti rakastan kreikkalaista mytologiaa ja fantasiaa, joten toivon parasta, pelkään pahinta...

Prince of Persia


Clash of the Titans

VENÄJÄN LAHJA VALTAVIRRALLE

Timur Bekmambetovn ote on uusi ja raikas. Tai oli ainakin silloin kun miehen ensimmäisen elokuvan Suomessa katsoin.
Mies nousi isomman yleisön tietoisuuteen hienolla toimintaelokuvallaan Wanted. Henkiläkohtaisesti olin myyty jo 2004 ilmestyneestä Night Watch:sta. Sain vihdoinkin aikaiseksi katsoa myös tämän toimintafantasian jatko-osan Day Watch, joka ei yltänyt samoihin sfääreihin kuin ensimmäinen osa, mutta toimi kaiken kaikkiaan ihan ok. Ylipäätään nämä kaksi elokuvaa pitävät sisällään kohtausrakenteita ja näyttelijän työtä, johon ei länsimaissa ihan heti törmää. Lopputulos on joskus jopa ilveilyn puolelle astuvaa venkoilua, mutta istuu poikkeavaan kokonaisuuteen oivallisesti. Pysyypä katsojan mielenkiinto yllä.
Elokuvat ovat perinteistä hyvän ja pahan välistä taistelua, mutta tuotuna nyky Moskovaan ja höystetty sopivalla määrällä trikkikikkailuja. Suoranaista turpaan mättöä ja verellä mässäilyä elokuvaissa on suhteellisen vähän, koska monimutkainen tarina vaatii sen verran paljon huomiota. Tämäkin jonkinasteinen poikkeama, koska tarinalle on oikeasti pyritty antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa, jotta katsoja pysyy matkassa mukana. Omalla kohdalla iso plussa. Suosittelen tarkastamaan kyseiset elokuvat ja odotan innolla ohjaajan tulevia tuotantoja, kuten Moby Dick...

BONDIA BONDIN PERÄÄN

Enpä ihan heti muista viikkoa, jolloin olisi elokuvakapaseetti jäänyt näin kapeaksi. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman pohdinnan Bondeista, koska maikkari niitä ruuttaa ulos tuutista jatkuvalla virralla.
Omaan elokuva-arkistooni Bond asettui jo hyvinkin varhain ja olen jokaisen niistä katsonut useampaan otteeseen. Nuorempana Bond suosikki oli Roger Moore, koska hänen elokuvansa muistan ensimmäisienä ja hän jollakin tapaa muistutti omaa isääni leikin laskullaan ja sarkasmillaan. Sitä mukaan kun kultivoitumiseni elokuvan saralla on kasvanut ja isi ei enää ollut se jolta sain vaikutteita, on myös suosikki Bond vaihtunut. Kyllähän se fakta on, että Sean Connery on se ainoa oikea Bond. Moore teki tästä tunnevammaisesta agentista liian lipevän ja humoristisen hahmon. Connery oli uskollinen Flemingin alkuperäishahmolle, johon myös Timothy Dalton roolityössään palasi. Siinä vaiheessa tosin yleisö oli 11 vuoden ja 6 Bondin aikana ehtinyt tottumaan Mooren lupsakkuuteen (adjektiivi, jonka ei missään nimessä kuuluisi olla samassa lauseessa James Bondin kanssa), joten Daltonin palaaminen agentin alkuperäisajatukseen tunteettomana tappajana, ei yleisöä innostanut. George Lacenbyn piipahtaminen kuuluisan agentin hahmossa ennen Moorea jäi vieläkin lyhyemmäksi, mutta tarinaltaan Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa on mielestäni yksi niistä paremmista Bondeista. Eihän sen suggestoiduille naistappajille voinut olla syttymättä.
Pierce Brosnanin Bond astui 2000-luvulle ja sekosi hetkellisesti uuden teknologian hienouksista. Golden eye oli vielä takuuvarmaa Bond toimintaa mutta viimeiseksi jäänyt Die another day meni jo trikkikikkailuissaan auttamattomasti yli äyräidensä. Näin pääsi tapahtumaan se perinteinen eli budjetti söi elokuvan ja sen tarinan uskottavuuden. Brosnanin Bondeissa on kyllä yksi parhaimmista pahiksista eli Robert Carlylen esittämä Renard World is not enough:ssa
Se miksi palasin Bondeihin maikkarin lisäksi, oli junassa katsomani Casino Royale. Olen enemmän kuin iloinen, että Albert Broccolin perilliset päättivät ottaa ison askeleen taaksepäin James Bondin elämässä ja halusivat palata suoraan agentin alkulähteille. Royale on loistava elokuva ja loistava Bond. Vaikka Daniel Craig onkin sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen James, on hän lähes Conneryn tasoinen agentti. Heidän käsissään tästä orvosta merivoimien miehestä on muotoutunut se kylmäverinen ja tunteeton tappaja, joka tekee kaikkensa maansa ja kuningattarensa eteen ilman omantunnon häivääkään.
Quantum of Solace ei kokonaisuutena ihan yltänyt Casinon sisällölliseen erinomaisuuteen mutta Craigin Bond on ja pysyy hienona hahmona. Pidän sormet ja varpaat ristissä että Bond 23, jonka on arvioitu tulevan teattereihin marraskuussa 2011, toimisi edelleen.

POHDINTOJA HÄMÄRÄN RAJAMAILTA

Koska tässä on tullut taas tarkastettua parikin kerrassaan kökköä tekelettä, kuten edellisissä postauksessa teilaamani teokset, huomasin pohtivani, tarkoittaako iso budjetti väistämättä elokuvassa sisällön puutosta? Krapulassa tulin katsoneeksi pätkän matkaa myös G.I Joeta (myönnän, kävin tämänkin katsomassa teatterissa, koska omaan heikon kohdan fantasia-actioneille) vain todetakseni kuinka kertakaikkisen huono elokuva sekin on. Aloin itseasiassa miettiä kuinka monta suuren budjetin elokuvaa edes tulee mieleen, jotka toimisivat myös sisältönsä puolesta? Luc Bessonin Fifth Element on erinomainen, Jacksonin sormustrilogiasta puhumattakaan. Kyllähän se Titanicin toimi, vaikka ei sen nyt lähtemätöntä vaikutusta meikäläiseen tehnyt. Siinäpä se. What else is there?

Talouslehti Forbeshan julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen listan näyttelijöistä, joiden elokuvat ovat tuottaneet kaikkein vähiten suhteessa elokuvan budjettiin. Eli lippuluukulla kerätyt ansiot korreloidaan elokuvan tekoon käytettyyn summaan. Kärkisijalla keikkui slap stick- ja kreisikomedioilla tähteyteen noussut Will Farell. Henkilökohtaisesti miehen repertuaari ei voisi vähempää kyllä vedota. Toisaalta listan toisessa ääripäässä eli nimenomaan näyttelijä, jonka elokuvat ovat tuottaneet eniten, on Shia LaBeouf. Nuoren herran elokuvat ovat taas ollet nimenomaan megabudjetin pätkiä, joissa sisältöä on ohuelti, jos ollenkaan. Eli tortta på tortta. Tarinaa ei saa rahalla, eikä näyttelijä tee elokuvaa :) Omasta DVD-hyllystä löytyy kyllä Transformersien ensimmäinen osa, koska autorobotit tekivät 7 vuotiaaseen Saaraan lähtemättömän vaikutuksen ja sen vielä osti sisältöpuutoksineen kaikkineen ihan mielellään. Mutta se kakkososa... *huokaus*

Mitäköhän sitä seuraavaksi katsoisi. Jotain sisältörikasta, dramaturgisesti toimivaa, tarinaltaan uskottavaa ja näyttelijäsuorituksiltaan onnistunutta kiitos. Hetkellinen ei kiitos huonoille elokuville, jos saan pyytää.

TEINISAAGAN JATKO-OSA

Pari hyvää elokuvaa vaatinee aina pari huonoa, koska sitä on myös Twilight saagan jatko-osa New Moon.
Ensimmäisessä osassa edes jollakin tasolla toiminut toivoton romantiikka ja täyttymättömäksi jäävät halut jäävät entistä ohuemmiksi ja etäisemmiksi tunnetiloiksi, ja on pakko pohtia mitä annettavaa tulevalla kahdella elokuvalla on?
Robert Pattinsonin kangaskarisma vielä menettelee mutta Kristen Stewardin bedroom gaze ei tahdo enää kantaa. Koko tarinakin alkaa maistua puulta. Ehkä jos nuoret saisivat enemmän eloa ja uskottavia tunteita hahmoihinsa, voisi katsojakin tuntea väreet. Nyt koko touhu kyllästyttää. Taylor Lautnerista löytyy sentään jotakin potkua muuten niin jähmeään menoon. Pisteet pojalle siitä.

Omalla kohdalla homma alkaa nilkuttaa, kun pääosamies voisi kaikin mokomin kadota koko tarinasta, kun jatkuva määkiminen ja vikiseminen alkaa tökkiä ja pääosatyttö voisi kokea ihmeparantumisen tunnevammaisesta ruikuttajasta vahvaksi ja oman tahdon omaavaksi naiseksi. Mutta kun alkuperäisromaanin kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää ja intohimo kuuluu elämään vasta papin aamenen jälkeen, mitä muuta voi odottaa. Jos minulta kysytään, I'm with the team Jakob.

IT'S THE END OF THE WORLD AS WE KNOW IT...

Kyllä, uteliaisuus vei voiton ja kävimme katsomassa uusimman maailmanloppun elokuvan 2012. Ja hienoltahan se näytti ja jessus kuinka huono se oli. Gee!

Mayakalenteri päätty vuoteen 2012 ja siitä on lähtöisin tämän elokuvan pohjaidea. Fatalisti minussa nauttii suunnattomasti, kun ihmiskunta niittää kylvämäänsä viljaa, mutta siinä vaiheessa, kun soppaan heitetään sekaan jokaikinen elokuvaklisee, porisee pata auttamattomasti yli.

Elokuvan alku perustuu ajatukseen siitä kuinka hallitukset ympäri maailman saisivat tietää tulevasta tuhosta. Sitten seurataan kuinka dominopalikat alkavat kaatua. Kaiken keskellä on John Cusakin esittämä luuserifaija, joka loppujen lopuksi pelastaa perheensä useampaankin otteeseen ja ohimennen monta tuhatta muutakin pallontallaajaa.
Ainoa mielenkiinnon ripaus saadaan hetken pohdinnasta miten kaikki suunnitelmat saataisiin rahoitettua tässä kapitalistisessä kurimuksessa, kuinka oikean se olisi ja ketkä loppujen lopuksi ovat pelastamisen arvoisia. Mutta nämä kolme hienoa teesiä vilahtavat kankaalla ohimennen ja sitten paukkuu taas budjetti trikkien, animaatioden ja muun härpäkkeen vyöryessä verkkokarvoille... Jep, jep. Ajan ja rahan tuhalusta. Markkinoilla olisi varmasti monta kassamangneetti tarinaa, joissa dramaturgia ja käsikirjoituskin olisivat muuta kuin pannukakku.

LARS, LARS AND LARS

Jos joku ei tunnistanut, otsikko on kerrassaan fantastisesta dragleffasta vuodelta -94. Pricilla, Queen of the desert on hauska ja hiukan kipeäkin kuvaus kolmesta dragartistista, jotka lähtevät Australian outbackissä sijaitsevaan hotelliin vetämään showta. Matka on tietenkin erinäisiä kommelluksia täynnä sekä hyvässä että pahassa ja samalla nämä ihanat neidot löytävät paloja itsestään ja sisimmästään, jotka luulivat jo kauan sitten hukanneensa.
Terence Stamp, Hugo Weaving ja Guy Pearce olivat vielä maailman laajuisesti suhteellisen tuntemattomia kasvoja, mutta vievät potin kotiin täysillä ja lunastavat paikkansa loistonäyttelijöinä kevyesti.

Mutta tuo otsikko, se lähinnä kumpusi omalla kohdallani kerrassaan liikuttavan hyvästä elokuvasta Lars and the real girl. En voi todeta muuta kuin ihana, ihana, ja vielä kerran ihana!
Elokuva on kertomus erilaisuuden hyväksynnästä ja uskosta ihmisten hyvyyteen. Lars on ujo, hiljainen ja hiukan erikoinen. Hänen on vaikea luoda kontaktia ihmisiin, mutta yksinäisyys painaa arjessa raskaana. Asiaa ei helpota veli, joka kääntää katseensa mielummin pois, taikka veljen vaimo, joka ei kykene näkemään tilannetta syvemmälle. Larsin ratkaisu on luoda itseleen seuraa, vaikkakin kyseessä olisi postitse tilattu muovinukke, jonka hän nimeää Biancaksi ja esittelee kaikille tyttöystävänään. Larsille Bianca on kaikkea muuta kuin köntti muovia ja pian koko kaupunki on mukana Larsin kuvitelmassa puhtaasti siitä syystä, että kaikki haluavat loppujen lopuksi auttaa omalla tavallaan Larsia löytämään tiensä tavalliseen arkeen ja elämään.

Elokuva on sympaattinen osoitus halusta luottaa ja uskoa ihmisiin. Joka kerta kun luulet tietäväsi miten ihmiset tulevat reagoimaan, käsikirjoitus vie tarinan täysin toiseen suuntaan ja yllättää katsojan.
Lars and The Real girl on ennen kaikkea Ryan Goslingin juhlaa. Tämä nuori kanadalaisnäyttelijä on roolissaan huikea ja saikin lukuisia ehdokkuuksia jos jonkinlaisiin pysteihin. Ei tosin Oscareihin. Elokuva nimettiin kyllä käsikirjoituksesta kyseisessä seremoniassa.
Suosittelen Lars elokuvaa kaikkein kyynisimmällekin elokuvaharrastajalle ja herkimmille meistä on nessupaketti tarpeen...