RAUTAMIES 2

Sanomattakin on selvää, että tätä on odotettu ja nyt odotus on palkittu. Jälkifiilistelyn suhteen onkin sitten ollut tekemistä. Omat tunteet kyseisen jatko-osan suhteen ovat olleet enemmän kuin ristiriitaiset ja lopulta minun on pakko myöntää, että en tykännyt läheskään siinä määrin kuin ykkösosasta.
Tony Stark on tullut pukuineen ulos kaapista ja kansa tykkää. Sodat ovat vähentyneet ja konfliktit siirtyneet syrjään. Valtiovalta ei vain tykkää, kun kaikki nojaa yhteen mieheen. Siispä mennään raastupaan, jossa valtion pussiin pelaava limanuljaska haluaa tekniikan salat itselleen. Tony ei vaan taivu, vaan pistää senaattoreita halvalla ja saa ihmiset puolelleen.
Toisaalla kuolee mies, mies, jolla on kana kynittävämä Starkin yhtiön kanssa. Ennen kuolemaansa hän valaa välkyn mutta läpeensä vihaisen poikansa viemään koston päätökseen ja turpakäräjiä voidaan alkaa valmistella. Kokoajan käy myös selväksi, että Tonyn aika käy vähiin, koska se mikä pitää hänet hengissä, vie häntä myös ennenaikaiseen hautaan. On siis kiire nimetä uusi toimitusjohtaja ja pistää pillejä pikavauhtia pussiin. Koska eletään sarjakuvamaailmassa, aina on olemassa kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu...
Ironman 2 on liian täynnä tavaraa. Eletään kuin viimeistä päivää, haikaillaan ihmissuhdetta, käydään sisällissotaa oman maan päättäjiä vastaan, taistellaan sitä antagonistia vastaan, käydään varustelukilpailua limaista asetehtailijaa vastaan, väännetään kättä salaperäisen agenttijärjestön kanssa, kinastellaan parhaan ystävän kanssa ja kaiken kruunaa isäsuhteen puiminen ja kunnioituksen jälleenlöytö. Suoraan sanottuna jotakin olisi voinut jättää poiskin.
Ei Ironman 2 missään nimessä huono sarjisleffa ole, se ei vain yllä ensimmäisen erinomaisuuteen ja suurimpana syynä yllämainittu runsauden pula.
Parhaimmillaan se on edelleen nasevassa dialogissa ja actionkohtauksen kuvauksessa. RDJ on edelleen puhdasta kultaa itsetietoisena mutta hyväsydämisenä Starkina ja tällä kertaa oivaksi vastapariksi on otettu toinen pohjamudista nostettu karsimapommi Mickey Rourke, jossa on paukkuja jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä kaksikko on dynaaminen duo!
Ironman 2 on hyvä viihdeleffa, siinä on enemmän ajatusta ja johdonmukaisuutta kuin monessa lajitoverissaan, mutta turhan täyteen se on ammuttu. Vaikka se ei suosikkeihin ylläkkään, kyllä sekin tulee DVD-hyllyäni koristamaan.

KAKUN KUORUTE

Yle Teemalta alkoi eilen 6 -osainen dokumenttisarja elokuvamusiikista. Jokainen osa keskittyy aina elokuvasisällön mukaiseen teemaan, kuten rakkaus-, jännitys- tai huumori-elokuvaan.
Ei liene epäselvää, että minulle musiikilla on iso merkitys. Opiskeluaikojen hienoimpiin kursseihin kuului nimenomaan elokuvamusiikin kurssi, jossa käytiin läpi sen merkitystä elokuvan juonen ja kohtausten latauksen toiminnan kannalta. On jopa spekuloitu, että suuri Hitchcock ei olisi ollut lähellekkään sitä mitä hän, tai lähinnä hänen elokuvansa ovat, ilman Bernard Herrmannia. Kyllähän Psykon musiikki on ainutta laatuaan, vaikka elokuvaa ei olisikkaan nähnyt. Vai kuinka moni ei tunnista sitä riipivää korkeaa viulun vinkauttelua, kun Norman iskee puukollaan?
Elokuvahistoria on täynnä toinen toistaan upeampia score-sävellyksiä. Omiin suosikkeihin kuuluu jo täälläkin vilahtaneen John Williamsin lisäksi Danny Elfman (mm. Burtonin elokuvien musiikki) ja Hans Zimmer (mm. Dark Knight ja Pirates -leffat), jos mietitään Hollywood osaston säveltäjiä. Kuten dokumenttisarjassa käy ilmi ja elokuvan harrastajatkin varmasti ovat samaa mieltä, indie-elokuvissa harrastetaan myös musiikillisia vapauksia aivan erilailla kuin suurissa studiotuotannoissa. Tästä syystä niiden musiikkina käytetään useimmiten esimerkiksi pop-musiikkia ja niiden scorella ei välttämättä luoda niin vahvoja vaikutteita kuin "isoissa" elokuvissa. Viimeaikaisista indie-leffoista musiikillisessa mielessä minulle nousee ensimmäisenä mieleen mahtava 500 Days of Summer.
Suosittelen lämpimästi seuraamaan keskiviikkoisin Teeman dokumenttisarjaa. Onneksi on myös Yle Areena, mikäli joku niistä jää väliin. Lupaan, että jos ei aikaisemmin ole musiikkiin kiinnittänyt kummemmin huomiota, tämän kaltaiset dokkarit saavat arvostamaan sen merkitystä elokuvissa ehkä uudella tapaa.

TÄNÄÄN SE TAPAHTUI

Minä en mennyt elokuviin!
Syitä on monia, mutta ehkä päällimmäisenä koen sen, että elokuva, jota olin menossa katsomaan, ei ole sieltä iloisemmasta päästä. Tällä hetkellä tuntuu meinaan taas siltä, että paikalla olisi leffa, joka ei saa itkemään tai masentumaan.
Tässä siis myös kiteytettynä syitä, miksi jotkut uppoavat enemmän ja jotkut vähemmän. Se on niiiiin omasta tunnetilasta myös kiinni. Ainakin minulla, joka katsoo leffoja aina tunteella, ei järjellä.
Pohdin kuitenkin viikonloppuna viimeaikaista elokuvasaldoa ja jouduin toteamaan, että ns. osuneesta ja uponneesta leffasta on kulunut liian kauan aikaa. Viimeinen hyvä leffa on ollut Polanskin Ghoswriter ja viimeinen leffa, joka on jäänyt oikeasti mieleen kummittelemaan oli The Road.
Oli miten oli, minä haluan säilyttää iloni ja intohimoni elokuvaa kohtaan, enkä mene väkisin teatterin jos tunne on, että tänään ei kannata.
Tässä vielä jotakin mitä odottaa taas suurella mielenkiinnolla, koska joka tapauksessa rakastan elokuvaa ja haluan kuulla miten nämä kymmenen suurta siitä ajattelevat...

POMMINPURKAJIEN MATKASSA

Hurt Locker on katsottu ja ymmärrän mistä Oscar on sille annettu. Se vetoaa amerikkalaiseen kansallistunteeseen ja sitä voi hyväksyvästi nyökytellen katsella myös Irakin sodan vastustajat.
Itse en tälle tekeleelle syttynyt ja syy on vain ja ainostaan ahdistuskynnyksen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin. Katson mielelläni mm. väkivaltaisia toimintaelokuvia mutta sotaelokuvat genrenä saavat aikaan niin voimakkaan ahdistuksen niiden realistisuuden takia, että jätän ne melkein varmuudella katsomatta. Goodmorning Vietnam on varmaankin ainoita sotaa viistäviä elokuvia, joita olen voinut katsoa loppuun saakka.
Irakin sodan pomminpurkuyksikön johtaja kaatuu ja tilalle tulee uusi tiiminjohtaja, joka osoittautuu pian vähentäänkin arveluttavaksi sotilaaksi. Kersantti James on adrenaliininarkkari, joka tuntuu viis veisaavan tiiminsä turvallisuudesta. Pian kuitenkin käy ilmi, että mies on myös äärimmäisen hyvä sotilas ja parhaimpia työssään. Yksilöiden paineet tiimin sisällä meinaavat kuitenkin käydä ylivoimaisiksi ja nakertaa koko ryhmän toimintaa. Sodassa on voitava luottaa vierustoveriinsa mutta loppujen lopuksi jokainen on vastuussa vain itsestään.
Hurt Lockerista tekee ehkä asteen verran poikkeuksellisen se, että se ei yritä keksiä syitä sodalle tai kritisoida sitä muutenkaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan yhden yksikön toimintaan. Se luo jännitystä pitkillä ja piinavilla otoksilla ja saa katsojan uppoamaan sotilaiden arkeen. Sen draaman kaari muodostuu siitä yksikertaisesta toteamuksesta, että sota voi olla kuin huume. Se syö todellisuuspohjan tavalliselta arjelta ilman adrenaliinin kohinaa korvissa ja ilman jokapäiväistä selviämistä. Pian elämässä ei ole mitään muuta kuin seuraava kerta, aivan kuin kenellä tahansa narkomaanilla.
Hurt Locker on surullista seurattavaa ja se tuo sodan lähelle. Henkilökohtaisesti liputan Bigalown Oscaria tästä elokuvasta, vaikka se ei omiin suosikkeihin kuulukkaan. Ensinnäkin jo se että nainen voitti vihdoinkin himoitun pystin ja toiseksi vielä sotaelokuvalla.
Haluaisin uskoa, että naisena Bigalow on saanut tuotua elokuvaan nimenomaan sen hienovaraisen herkkyyden, joka ei sorru kuitenkaan melankoliaan tai muuhun tunnehöttöön. Hurt Locker ei ole missään nimessä sievä tai siloiteltu, onhan Bigalow jo aikoinaan Break Point:lla osoittanut hallitsevansa toiminnan teesit. Elokuva ei kuitenkaan mässäile sodan brutaaliudella vaan se antaa tilaa henkilöille sen keskellä.
Elokuvan castin on toimiva, mukaan on lähtenyt muutama tunnistettava yllätysnimikin varmasti sen takia, että herrat ovat tunnistaneet käsikirjoituksen toimivuuden. Missän nimessä en Hurt Lockeria dissaa, vaikka itse en siitä pitänytkään. Oma tunteeni kun on vain ja ainoastaa subjektiivinen totuus, joka perustuu omiin mieltymyksiini. Se ei kuitenkaan sumenna käsitystäni hyvistä ja toimivista elokuvista, mitä Hurt Locker kyllä on.

TEINIKIVAA

Alkuun heti todettakoon ja ihan muistutuksenkin nimissä: minä olen pehmo. Tästä syystä sain pyyhkiä taas kyyneliä, kun seurasin kankaalta Miley Ciruksen kasvukipuja.
The Last Song on disneymäisen sievä ja turvallinen mutta kyllä se tarjoaa muutamia yllätyksiäkin. Se on Nicholas Sparksin romaaniin pohjautuva elokuva rakkaudesta ja sydänsuruista.
Studion kultahanhi Cirus esittää kapinoivaa teiniä, joka muuttaa pikkuveljensä kanssa isän luoksi kesäksi, vasten tahtoaan. Seuraa se perinteinen boy meets a girl -kuvio, mutta kuten totesin, mukaan on kirjoitettu kivasti ihan tämän päivän vaikeuksiakin ja sitä pientä todellisuutta, että elämä ei ole aina hattaraa ja vaaleanpunaisia laseja.
The Last Song on oikein hyvää elokuvaviihdettä 12 ikävuodesta ylöspäin. Tokikin se nuoremmillekin käy, mutta itse pääsin juuri viime viikonloppuna todistamaan kuinka 10-vuotiaalle siskontytölle pussailukohtaukset ovat vielä nolostelemistilanteita, ja niitä tässä pätkässä riittää. Tästä syystä suosittelen hiukan vanhemmille, joita jo pojat ja pussailukin kiinnostaa.
Omalla kohdalla elokuva ei aiheuttanut yökkäämisrefleksiä yltiöoptimismillaan tai myötähäpeää amerikkalaisuudellaan. Maisemat ovat kauniita, päänäyttelijän kuuniaksi ja eduksi täytyy todeta, että hän ei täytä näitä perinteisiä kauneusihanteita, vaikka söpö onkin ja tämä on vain plussaa. Käsikirjoituksessa olisi voitu toki mennä paljon paljon syvemmällekin, kun kyseessä on läheisen kuolema, syyllisyys, trauma ja eristäytyneisyys, mutta nyt aiheita raapaistiin pintakosketukselle. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä, kun kyseessä on massoille suunnattu elokuva Disneyn tapaan. Näin ollen en voi siitä valittaakkaan.

"I SEE ART AS AN ACT OF VIOLENCE"

Näillä sanoilla kuvaa ohjaaja Nicolas Winding Refn teostaan Valhalla Rising.
Jos toisessa päässä on joku näistä Hollywoodin kevyistä romanttisista komedioista, kuten Leap Year, niin toisessa päässä on tämä tekele.
Elokuva kertoo Yksisilmästä. Vangitusta miehestä, joka päästää ainoastaan lapsen lähelleen ja tappaa miehiä heimojen välisissä tappeluissa paljain käsin. Lopulta mies pakenee ainoastaan häntä auttanut poika kumppaninaan. Parivaljakko törmää kristittyihin sotureihin ja lyöttäytyvät näiden matkaan kohti pyhää maata. Matka osoittautuukin matkaksi ihmissielun synkimpiin sopukoihin ja lopussa jokainen mies lunastaa syntinsä oikeutetulla tavalla.... Jep, Jep.
En koe itseäni alan petturiksi vaan päin vastoin uskallan rehellisesti todeta olevani kaupallisen elokuvan puollustaja. Koen, että vaikka elokuva on ns. kaupallinen teos, se ei nakerra sen arvoa elokuvana, kun se on hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Ennemminkin ihmettelen näitä ohjaajien angteihin perustuvia taidepurkauksia, joissa on mielestäni unohdettu katsoja tyystin. Mielestäni nämä eivät ole enää elokuvia vaan lähinnä visuaalisia installaatioita, koska niillä ei niinkään ole tekemistä enää tarinankerronnan tai katsojalle suunnatun sanoman kanssa.
Valhalla Rising on synkkä taideteos, jossa musiikki pauhaa ja miehet ovat elukoita. Naisia ei elokuvassa ole muuta kuin ohimennen alastomina kahleissa. Päähenkilö ei puhu koko elokuvan aikana sanaakaan ja muutenkin dialogi mahtuu todennäköisesti parillekymmenelle sivulle. Mads Mikkelseen on upea ja karismaattinen mutta se ei yksin riitä.
Ollakseen niinkin iloinen kansa, Tanskasta tulee ahdistuneita ohjaajia. Toki tästäkin ovat varmasti kriitikot tohkeissaan: "kuinka uskaliasta", "mikä visuaalisen ilmaisun voima" ja muuta yhtä banaalia. Omalla kohdalla lähinnä ahdisti ja v****ti, että jouduin katsomaan ohjaajan synkkää yksipuhelua ja taiteellista todistelua. Toisaalta haluaisin uskoa, että Herra Refn:llä on varmasti ollut puhtaat jauhot pussissa. Jossakin kuvausten tuoksinnassa ilmaisu on ottanut vain ylivallan ja käsikirjoitus on jäänyt symboliikan, musiikin, tarpeen ja taiteellisen pakkomielteen alle.
Kyllähän näitä väkivaltaisia epokkeja karkeasta keskiajasta on tehty onnistuneestikin. Braveheart on puhdasta loistokkuutta, vaikka Gibson öykkäri onkin.
Tässä kohtaa budjetti tuskin on ollut ongelma, vaan kaikki yllämainitsemani miehiset möyhyämiset nakertavat kokonaisuuden olemattomiin. Kyllähän Valhalla Rising vaikutuksen teki. Ne meriitit vain omalla kohdalla eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä... Harmi sinänsä. Viikinkien ajasta, pohjolasta ja keskiajasta muutenkin on enemmän tehty kuninkaallisia kertomuksia kuin kunnon tarinoita.

KARKAUSVUOSI

Kuten on täälläkin tullut todettua moneen kertaan, romanttinen komedia on vaikea elokuvan ala. Niissä harvoin onnistutaan ja usein mennään metsään niin että freimit ryskyy.
Leap Year ei ole olleenkaan sieltä kauheimmasta päästä. Se oli oikeastaan omasta mielestäni yllättävänkin hyvä. Ehkä suurin syy kokonaisuuden toimivuuteen romanttisen komedian vaikeassa lajissa on ohjaaja Anand Tuckerin käden jälki. Se on varma, ei sorru ylitsevuotavaan sokeriin ja pitää leffan linjassaan. Ei mikään ihme, kun herran ohjaamiin teoksiin kuuluu mm. loistava Hillary & Jackie, joka on elämänkerta elokuva sellisti Jaquelin Du Pré:sta vuodelta -99.
Karkausvuoden pääosassa on Anna, joka on kontrollifriikki pilkun viilaaja. Kaikki on ihanasti, on hyvä työ, ystäviä ja ihana lääkärimies, joka antaa Annan hallita ja määrätä elämän rytmin. Mies ei vain kosi, ei edes 4 yhteisen vuoden jälkeen. Niinpä Anna ottaa ohjat jälleen kerran omiin käsiinsä ja lähtee Irlantiin miehen lääkärikonferensiin kosiakseen tätä 29.2.
Heti matkan alkumetreillä homma alkaa luisua Annan otteesta, niin kuin itse Universumi olisi Annan suunnitelmia vastaan. Tietenkin mukaan tulee myös toinen mies. Kyyninen ja itsevarma Declan. Hänen kanssaan Annalla menee sukset ristiin saman tien, mutta mies suostuu joka tapauksessa kyyditsemään Annan ajoissa Dubliniin, jotta tämän suunnitelma saadaan toteutettua. Loppu on tietenkin arvattavissa mutta silti ohjaaja ja käsikirjoittaja saa yllätetyksi katsojan muutamallakin kierrepallolla.
Elokuvaan on mukavasti saatu kirjoitettua parisuhde tematiikkaa ilman että asiat on liian osoittelevia. Onnistunut suhde tarvitsee muutakin kuin ulkoisia asioita toimiakseen ja näkemyseroissa ja rehellisessä sanailussa on pidemmän päälle enemmän tunnepohjaa kuin kuivassa kohteliaisuudessa. Pääpari Amy Adamsin ja Matthew Gooden kemia toimii juuri sopivasti ja koko juttu on uskottava.
Uskallan suositella Karkausvuotta niille katsojille, jotka eivät ota elokuvaa liian vakavasti, koska romanttisen komedian suhteen vakavuus tulisi ylensääkin jättää teatterin ulkopuolelle. Leffa on hyvää viihdettä, se on oivallisesti ohjattu, hyvin kirjoitettu ja uskottavasti näytelty. Ei lainkaan huono meriitti tämän tyypin elokuvalle.