YKSI PARHAISTA

Talouden toinen osapuoli ei ollut jostakin käsittämättömästä syystä nähnyt Million dollar baby:ä. Eilen tämä ammottava aukko elokuvasivistyksessä tuli vihdoin korjattua.
Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että elokuva on loistava. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sen tarina vetoaa paatuneempaankin sieluun ja herkistää katsojan.
Vaikka elokuvan olen jo muutamaan otteeseen nähnyt, en voi katsoa viimeistä ottelua, ja sen jälkeenkin kyynelten virta on lakkaamaton. Jos siis jossakin on joku jolta tämä katsomiskokemus myöskin puuttuu, äkkiä vuokraamoon!

Ja lopuksi aivan muunlaisen genren pariin...
http://ninja-assassin-movie.warnerbros.com/
Wuuhuuu, sanon minä ja se sisältäni löytyvä ninjaneito!

OLDIES GOLDIES

Sairastelun aikana tuli katsottua muutama klassikko vuosien takaa.

Ensimmäisenä vuoron sai 1979 ilmestynyt The Rose, joka perustuu löyhästi Janis Joplinin elämään. Siinä seurataan huimaan suosioon nousseen laulajattaren Mary Rosen viimeisiä kuukausia, väsymistä rock'n roll elämäntyyliin, mutta kykenemättömyyttä irtautua totutuista ympyröistä. Laulajaa ajaa jatkuva miellyttämisen tarve ja huonon itsetunnon aiheuttamat tavat, joita hän ei kykene rikkomaan. Rakkauden nälkä, hylätyksi tulemisen pelko ja epätoivo ajavat lopulta lahjakkaan naisen loppuun kotikaupungin areenalla, jolle hän on aina halunnut palata näyttämään kaikille, jotka häntä koskaan epäilivät.

Bette Midler palkittiin roolistaan Rosena Oscar ehdokkuudella. Midler on ilmiömäinen laulaja ja erinomainen näyttelijä, vaikka loppujen lopuksi hän onkin tullut tunnetuksi lähinnä komediallisista kyvyistään.
The Rose on tyypillinen 70-luvun elokuva pestyillä sävyillä ja tunnelmilla. Se on kuitenkin mielenkiintoinen aikansa helmi ja pitää sisällään pitkiä ja haastavia yhden oton kohtauksia live-omaisista tilanteista. Jos kykenee katsomaan vuosikymmenten takaisen kuvaksen ja ulkoasun ohi, on The Rose edelleen draamalla maustettu populaarikulttuurin merkiteos musiikin ja elokuvan yhdistämisestä.

Toinen oldie on David Lynchin varhaisempaa mallistoa ja elokuva, jota ohjaajaguru pitää ainoana epäonnistumisenaan.
Dune perustuu Frank Herbertin scifi/fantasia klassikkoon ja sen tekeminen kesti esituotannosta ensi-iltaan kaiken kaikkiaan 6 vuotta. Dyyniä oli kaavaillut elokuvaksi mm. Jack Nicholsin jo 70-luvulla, mutta piti sitä kuitenkin liian isona projektina. Ridley Scott oli myös tarttumassa projektiin, mutta päätyikin ohjaamaan Blade Runnerin, josta tuli 80-luvun suurimpia scifiklassikkoja, mitä se on mielestäni edelleen.

Elokuva on raamatullinen kertomus ihmisistä ja miehestä, josta tulee jumalasta seuraava. Tarina lähtee liikkeelle kahden eri suvun verikostosta ja yhdestä keisarista kahnauksen yllä. Tietenkin mukana on ennustus vapahtajasta, joka tulee ratkaisemaan universumin tulevaisuuden hallitsemalla kaikkien kannalta tärkeää kasvia, jota kasvaa vain yhdellä planeetalla. "Maustetta" vartioivat valtavat hiekkamadot, jotka tuhoavat kaiken edelleen asettuvan.
Dyynin ongelma on ehkä liian monisyinen ja biblikaalinen tarina. Kuten usein olen todennut, yksinkertainen on tässäkin tapauksessa kaunista. Elokuvasta tulee väkisinkin olo, että mutkat on pitänyt vetää suoriksi ja dramaturgia venyttää äärimmilleen. Silti elokuva kestää yli kaksi tuntia. Vannoutuneena scififanina näkisin Dyynin mielelläni uudelleen filmatisoituna Lord of the ring:in tapaan jaettuna esim. kolmeen osaan. Lisäksi tarinan jumaluus ja hengellisyysaspektia voisi suitsia ja poimia se kaikkein olennaisin. Tässä tapauksessa se voisi olla vallan käytön dilemma tai raja yhteisen hyvän ja yksilön uhrauksien tarkastelussa. Mene ja tiedä. Itse toki nautin elokuvasta, vaikka vuoden 1984 tehosteet ansaitsevatkin hienoisen hihityksen. Näyttelijöistä oli hienoa pongata tulevia genren vakiokasvoja ja Lynchin luottonäyttelijöiksi vakiintuneita ammattilaisia.

HYVIÄ UUTISIA

Hahaaa, penkoessani Finnkinon sivuja, totesin että Terry Gilliamin palavasti odottamani The Imaginarium of Dr. Parnassus tulee ensi-iltaan jo tämän vuoden puolella 18.12. James Cameronin Avatar:lla on sama ensi-iltapäivä. Saa nähdä kumpi kilpailun vie. Veikkaisin hypetyksen ansiosta Avatar:ta, vaikka Heath Ledger saattaakin houkutella ektrakatsojia Gilliamin näytökseen.

Muita mielenkiintoa herättäviä ensi-iltoja on mm. Cormac McCarthyn Pulitzer palkitusta kirjasta tehty elokuva The Road. Ensi-ilta on Joulupäivänä. Itse en ehkä olisi sijoittanut post apocalyptistä tarinaa joulun pyhille, mutta toivottavasti elokuva löytää katsojansa.
Millenium trilogian viimeinen osa Pilvilinna, joka romahti tulee teattereihin uuden vuoden päiväna ja tietenkin se kaikkein tärkein eli kesällä kaiken aikani vienyt Jos rakastat, saa ensi-iltansa loppiaisena 6.1.2010. Maltan tuskin odottaa kansan reaktiota ensimäiseen kotimaiseen musiikkielokuvaan. Itse ainakin pidin ;)

Viimeinen merkitty hurraa huudon arvoinen ensi-ilta on näillä näkymin 29.1, kun Peter Jacksonin Lovely Bones tulee esitykseen. Siinähän sitä. Enemmänkin voisi olla. Ai juu, saa nähdä koska tämä nähdään täällä kankaalla http://www.thewolfmanmovie.com/ Näyttelijät ovat ainakin kerrassaan vakuuttavaa tasoa.

ELOKUVATEATTERISSA NYT

Kankaalla on tarjolla sekalainen määrä laidasta laitaan elokuvia. Mikä tekee viime viikoista poikkeuksellisen on että tarjolla ei ole yhtäkään suuren luokan kassamagneettituotetta. Leffateattereissa pyörii elokuvia rapakon takaisista suurflopeista pieniin indyelokuviin, jotka on tehty ennemmin suurella sydämellä, kuin dollarin kuvat silmissä vilkkuen.

Näkemistäni elokuvista suosittelen ehdottomasti Sam Mendesin Away we go. Tämä sympaattinen pienen budjetin road movie vetosi tähän kolmikymppisen isosti. Sen pääosanesittäjät ovat elämän pientensuurten kysymysten kynnyksellä ja etsivät vastauksia mm. siihen missä koti on ja mikä sen määrittelee? Elokuvasta puuttuu kaikenmoinen ylenpalttinen kohkaaminen ja sen hauskuus ja draama perustuu nimenomaan henkilöhahmojen olemukselle. Kun elokuva ei pidä sisällään elämää suurempia juonenkäänteitä, sen voima perustuu karikatyyreille, joista jokainen voi löytää palan itseään.

Muita positiivisia katsomiskokemuksia ovat olleet hyvänmielen Julie & Julia, nykyscifi District 9, Allenin positiivisesti yllättänyt Whatever Works, indyromcom 500 Days of Summer sekä tietenkin kotimaiset Skavabölen pojat ja Pihalla.
Ne jotka jättivät suuhun mitäänsanomattoman tai suorastaan huonon maun ovat QT Inglourious Basterds, kökkökomedia Ugly Truth sekä auttamattomasti kirjaa huonompi Enkelit ja Demonit. Harry Potterista ei ole oikein mitään sanottavaa...

Kun kelit ovat mitä ovat, voi hyvällä omallatunnolla hipsiä teatterin pimeyteen unohtamaan arjen ja sateen.

SUNNUNTAI-ILTAA

Ison sisaren perheessä on täydellinen olohuone. Iso n. 1,70cm x 100cm valkokangas, tykki ja koko vastakkaisen seinän kokoinen käsintehty sohvakompleksi. Tämä kokonaisuus takaa melkein mistä tahansa elokuvasta lähes teatterin arvoisen katsomiskokemuksen.

Sunnuntaina vuorossa oli esikoisen syntymäpäivälahjaksi saama nukkeanimaatio Coraline. Ensimmäistä kertaa laitoin päähäni myös 3D lasit, koska blue ray levyltä löytyi molemmat versiot. Itse 3D ei minua yltiöpäisesti vakuuttanut. Lasit syövät värejä ja oikea silmä tuntuu aina laiskalta. Toki syvyysvaikutelmassa ja lähes käsinkosketeltavan lähelle tulevissa hahmoissa on oma viehätyksensä, mutta meikäläiselle kelpaa jatkossakin elokuvat perinteisenä 2D tavarana.

Itse elokuva oli hienosti toteutettu, hahmot olivat teknisesti hauskoja ja dramaturgisesti sopivan hölmöjä. Mutta se juoni... Siinä missä Studio Ghibli, Dreamworks ja Pixar ovat onnistuneet tuottamaan lasten animaatioelokuvia, joilla on erityisen paljon annettavaa myös aikuisyleisölle, Coralinen yleisöjakauma jämähtää 9-12 vuotiaisiin, ja pääosanesittäjän ja hänen mieltymyksiensä, kuten puutarhan hoidon vuoksi, erityisesti tyttöihin. Kovasti paljon nuoremmille tarina on turhan pelottava ja vanhemmille lapsille ja nuorille ehkä hiukan lapsellinen. Aikuisille tarina parhaimmillaan antaa visiota ei niin pienen, mutta ei vielä niin isonkaan lapsen tarpeista. Lisäksi aikuisia halutaan selvästi muistuttaa läsnäolon tarpeellisuudesta lapsen elämässä.
Ei Coraline huono animaatio missään nimessä ole. Sen tarina on vain hiukan väsähtänyt ja toisaalta taas liian pelottava, mikä tekee sen katsomisesta lasten kanssa haastavan. Jos perheessä on kymmenvuotiaita, elokuva on oiva lisä sataiseen sunnuntaihin.

MILLENIUM OSA II

Kävin vihdosta viimein katsastamassa Stig Larssonin kirjoihin perustuvan trilogian toisen osan Tyttö, joka leikki tulella.

Elokuvassa keskityttiin ensimmäistä osaa enemmän Lisbeth Salanderin hahmoon, sen menneisyyteen ja toimintaan. Tapahtumat alkavat kutakuinkin siitä mihin enismmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia, jäi.
Lisbeth palaa Ruotsiin juuri kun Mikael:n Millenium lehden uusi reportteri löydetään murhattuna tyttöystävänsä kanssa. Pian Lisbeth huomaa olevansa etsitty kolmoismurhan epäilty ja alkaa selvittää mitä Mikael:n kolleega tutki ja miksi hänet on sotkettu asiaan. Mikael yrittää auttaa tekemällä omaa tutkimustaan, kun poliisit tuntuva haluvan toimia vain yhden teorian parissa.

Tyttö, joka leikki tulella, on intensiivisempi ja hallitumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen osa. Se, että polttopiste on vielä Lisbeth:ssä, tekee tilanteesta kutkuttavamman. Hahmona hän on niin mielenkiintoinen ja monisyinen, että syvyyttä juoneen tulee helposti. Noomi Rapace istuu kuin nenä päähän tämän traumatisoituneen ja rikkinäisen sielun kuvauksessa. Ei tässä nyt olla trillerien aatelia tekemässä, mutta toimivaa kokonaisuutta kuitenkin. Elokuva petää myös mukavasti kolmannen osan huipentumaa...

Olen edelleen innoissani skandinaavisesta trilleristä ja vielä hyvin toteutetusta sellaisesta. Olisi mielenkiintoista kuulla ruotsalaisten mielipiteitä elokuvan aihepiirin uskottavuudesta. Suomessa kun tuntuu olevan vielä vallalla käsitys, että elämme lintukodossa, jossa väkivaltaiset tapahtumat ja salajuonet ovat jotain jota ei vain tapahdu. Too bad.

KOTIMAISEN VUORO

Heti ensimmäisenä on mukava todeta, että vuosien varrella kotimaisen elokuvan laatu on parantunut tasaiseen tahtiin. Nykyään niiden katsominen ei enää tuota myötähäpeää ja niitä voi jo hyvällä omalla tunnolla kritisoida, eikä vain häpeässään nyökytellä että nähty on.

Laura on saksalainen ja Arto suomalainen ja he asuvat alle vuoden ikäisen tyttärensä kanssa Hampurissa. Kaupunki on värikäs, eläväinen ja iloinen ja pariskunta vaikuttaa onnelliselta. Arto saa houkuttelevan työtarjouksen Suomesta ja pariskunta muuttaa Tampereelle. Suomi on kylmä ja iloton, ihmiset eivät puhu ja naapuritkin käyttäytyvät lähinnä nuivasti. Asia ahdistaa varsinkin, kun hyvin pian käy selväksi että Arto on suurimman osan ajasta matkoilla tai puhelimessa.
Laura löytää sattumalta yksinhuoltajaäitien kerhon, jossa hän saa vertaistukea, vaikka ei yksinhuoltaja olekkaan. Lisäksi kerholla käy töissä sivari Tero, joka toimii katalyyttinä Lauran omalle elämälle ja muutokselle.

Pihalla on Helsinkifilmin arkinen, tämän päivän ihmisten, elokuva. Se on ennen kaikkea naisten elokuva, koska näkökulma on vahvasti naisen ja miehet ovat lähinnä syitä ja kimmokkeita naisten päätöksille. Johtunee osaltaan siitä että elokuvan ovat käsikirjoittaneet kaksi naista. Lisäksi tarinassa tuntuu vahva kokemuksen ääni.
Poikkeuksellisen leffasta tekee se, että suurin osa dialogista tapahtuu jollakin muulla kielellä kuin suomella. Tämä tietenkin sen vuoksi, että pääosan esittäjä on saksalainen, menneisyydellään jonkin asteista kohuakin aiheuttanut Sibel Kekilli. Muissa rooleissa nähdään Sanna June Hyde, Mikko Leppilampi ja mahtavavina yksinhuoltajina Matleena Kuusniemi, Mari Perankoski ja Pihla Viitala.

Ohjaaja Toni Laineen ote on hento ja näyttelijöillä tuntuu olevan paljon tilaa tehdä rooliaan. Olisiko tässä myös syy siihen, että kokonaisuus jää jotenkin etäiseksi. Katsoja ei pääse hahmojen iholle vaan tuntuu, että tapahtumia seuraa lasin läpi. Lisäksi omalla kohdalla kävi ennemmin niin että aloin ajatuksissani kritisoimaan päähenkilön tekoja ja ratkaisuja. Arto on kuitenkin hyvä mies. Hiukan pihalla ja sokea vaimonsa ahdistukselle, mutta eipä Laurakaan miestään kummemmin ravistele, vaan ennemminkin vain odottaa, että saisi syyn erota. Tätä päivää tuntuu olevan että ihmiset luovuttavat liian helposti ja siinä mielessä elokuva osuu kyllä naulan kantaan...

Pihalla on tyttöjenillan elokuva. Se on leffa, jota voi mennä katsomaan sekä sinkut että suhteessa olevat, koska puhuttavaa se varmasti antaa, vaikka sisältö jääkin etäiseksi ja hahmot ohuiksi. Nähtäväksi jää kuinka paljon tämä kokeellinen kotimainen katsojia kerää. Lipputulot tulevat aina takaisin tekijöilleen ja mahdollistavat taas uusien elokuvien teon, joten kaikki kotimaiset tulisi aina käydä katsomassa.